Kirjoitukset avainsanalla valinnanvapaus

Naiseudessa on voimaa ja iloa. Kuva: Hannu Valkama

Kodin lelukaapista löytyvät muistona omasta lapsuudestani Hullunkuriset perheet -pelikortit. Niissä seikkailevat muiden muassa Leipuri Hiiva ja Valokuvaaja Vilmi nelihenkisine standardiperheineen, joihin jokaiseen kuuluu isä, äiti, tyttö ja poika. Jokainen perheenjäsen määrittyy isän ammatin mukaisesti tyyliin "Rouva Vilmi, valokuvaajan vaimo". Korttien rouvilla ei ole edes etunimeä. Pelikorttien maailmankuva on onneksi jo mennyttä, mutta yhteiskuntarakenne, josta se nousi, on hämmentävän lähellä. Vielä 1960-luvulla rouvien ei sallittu työskennellä kotikaupunkini paperitehtaan konttorissa. Vaikka nainen olisi neitinä ollessaan saanut sieltä mieluisan työpaikan, hänen piti avioiduttuaan irtisanoutua siitä ja omistautua kodin- ja lastenhoitoon.

Säveltäjä Kaija Saariaho, joka on juuri saanut valmiiksi viidennen oopperansa, opiskeli nuoruudessaan aluksi kuvataiteita, sillä 1970-luvulla nainen säveltäjänä oli vieras ja mahdoton mielikuva. Onneksi intohimo ei jättänyt häntä rauhaan. Lasikatto särkyi, nuori nainen pääsi opiskelemaan säveltämistä ja hänestä kehkeytyi yksi maailman arvostetuimmista nykysäveltäjistä.

Säveltäjä Kaija Saariaho, joka on juuri saanut valmiiksi viidennen oopperansa, opiskeli nuoruudessaan aluksi kuvataiteita, sillä 1970-luvulla nainen säveltäjänä oli vieras ja mahdoton mielikuva.

Taiteen ja tieteen historiasta löytyy merkittäviä ja nimeltä mainittuja naisia, vaikkapa ranskalainen fyysikko Marie Curie ja suomalainen taidemaalari Helene Scherfbeck. Mitä kauemmas kuljemme ajassa taaksepäin, sitä harvinaisemmiksi taiteilijanaiset käyvät. Epäilemättä lahjakkaita naisia on aina ollut, mutta heidän rooliinsa kuuluivat piirustelun  ja tieteilyn sijasta lasten hoito ja kotitaloustyöt, joilta ei liiemmin jäänyt aikaa tai mahdollisuutta tulla esille itsenäisenä yksilönä. Historiaa on perinteisesti kirjoitettu valtaa pitävien miesten kautta. Mies on ollut toimija, nainen toiminnan kohde tai mahdollistaja. Nykyinen historiallinen tutkimus on laajentanut näkökulmaansa tavallisten ihmisten elämään, joten meidän on mahdollista saada hallitsijoiden välillä käytyjen sotien ja valloitusten lisäksi käsitys siitäkin, mitä kulloisenkin ajan arkielämään on tuolloin kuulunut. 

Suomalaisina voimme olla ylpeitä siitä, että maamme naiset saivat äänioikeuden jo vuonna 1906. Samalla voimme ihmetellä  tuolloinkin käytännön elämässä vallinnutta sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Nyt elämme ajassa, jossa lainsäädäntö turvaa paremmin eri sukupuolten ja väestöryhmien tasa-arvoista kohtelua, mutta ongelmakohtia löytyy edelleen. Onneksi niistä puhutaan ja niihin pyritään vaikuttamaan.Äkkiseltään ajattelen, että kylläpä kelpaa elää naisena tässä maassa tänään.

Jo kouluun pääseminen voi olla taistelun takana, koska kotona kaivattaisiin työvoimaa ja yksinäiset koulumatkat voivat altistaa raiskauksille.

En kuitenkaan ehdi kauaa kellua tyytyväisyyskuplassani kun jo tiedostan mieleni tuottavan länsimaista todellisuusfantasiaa. Kehitysmaissa tyttöjen ja naisten tilanne on usein vaikea, Jo kouluun pääseminen voi olla taistelun takana, koska kotona kaivattaisiin työvoimaa. Yksinäiset koulumatkat ovat turvatomia ja voivat altistaa tyttöjä raiskauksille. Asennemuutoksia ja niiden mukaisia tekoja tarvitaan paljon. 

Voimme jokainen vaikuttaa siihen, millaisen maailman jätämme lapsillemme ja heidän jälkeläisilleen elettäväksi.

Naisasiaterveisin

Päivi Stelin-Valkama

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Onko oikein lähteä, erota ja rikkoa perheyhteisö? Missä määrin meitä sitovat velvollisuudet, silloinkin kun ne tuntuvat minuuttamme tukahduttavilta? Mitä on vapaus ja miksi se on tärkeää? Nina pohti blogissaan eroa ja lähtemistä. Näitä kysymyksiä pohdin minäkin katsottuani elokuvissa tällä hetkellä pyörivän Tottelemattomuus-elokuvan. Se kertoo Ronitista, joka on hylännyt vanhoillisen uskonnollisen yhteisön ja valinnut vapauden elää itsensä näköistä elämää, mm. omaa seksuaalisuuttaan toteuttaen.

Suurimman osan meistä on nykypäivänä helppo ymmärtää ja antaa tukensa ihmiselle, joka jättää tukahduttavan uskonnollisen yhteisön. Yhteisön, jossa kasvu ei ole mahdollista ja jossa ihminen ei voi toteuttaa omaa itseään. Entäpä jos perheen vanhempi lähtee? Juuri rakennettu omakotitalo menee myyntiin. Lapset aloittavat kulkemisen kahden kodin välillä. Tai silloin kun vuosikymmeniä kestänyt parisuhde yllättäen päättyy? Ihminen kävelee ulos siihenastisesta elämästään. Lähtiessään hän sanoo, että "Itseasiassa en koskaan oikeastaan halunnut sitä mitä oli". "Nyt vasta voin hengittää", hän sanoo kalustamattomassa vuokrayksiössään. Kuinka helppoa meidän ulkopuolisten on pitäytyä tuomitsemasta ja ajatella, että me emme lopulta tiedä, mitkä olivat hänen perusteensa? Elokuvassa, niin kuin oikeassa elämässäkin, yhteisö ei päästä lähtijää helpolla.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita, kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt. On perheitä, joissa se, mitä yhteisön jäsenet eivät pysty tutkimaan itsessään, heijastetaan lähtijään: ”Meillä oli kaikki hyvin, kunnes hän sekosi ja lähti”. Huonoimmillaan lapset valjastetaan palvelemaan tätä kaikkea: ”Katsokaa mitä isä teki meille”. Ei parisuhde, josta lähdetään kuitenkaan läheskään aina ole ahdas tai tukahduttava. Silti ihminen saattaa kokea voimakkaasti, että ei voi jäädä. ”Minä kuolen, jos en lähde”, perustelee ihminen joskus lähtemistään. On selvää, että ei hän mihinkään kuole, siinä merkityksessä kuin mitä me kuolemisella tarkoitamme. Mutta hän ei puhu niinkään ruumistaan vaan sielustaan. ”Sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis”, siteeraa Hannu-Pekka Björkman Axel Munthea. "Sielu tarvitsee tilaa kasvaakseen ja kehittyäkseen", hän jatkaa.

Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme.

Tove Janssonin tarinassa näkymättömän lapsen, Ninnin kasvot piirtyvät näkyviin vasta tottelemattomuuden kautta. Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme. Tällöin tutkimme sitä, miten voimme itsenäistyä ja tulla näkyväksi siinä perheyhteisössä, jossa elämme. Jos nämä prosessit jäävät kesken, ne aktivoituvat uudelleen myöhemmässä elämässä, usein juuri parisuhteessa.

Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita.

Lähteminen liittyy usein ihmisen omaan henkilökohtaiseen itsenäistymisprosessiin. Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita. Tällöin saatamme ajatella, että ahdistus, joka nousee, johtuu parisuhteestamme. Irrottaudumme puolisostamme, kun meidän pitäisikin pystyä irrottautumaan jostain entisestä ja siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Pelkäämme kipua, joka kuljettaisi eteenpäin ja synnyttäisi uutta. Eroamme, kun perheeseen on syntynyt lapsi, ja meidän pitäisi pystyä siirtymään uuteen, vanhemmuuden elämänvaiheeseen. Tai valitsemme uuden, nuoren puolison, kun emme uskalla kohdata omaa ikääntymistämme. Rakastumme, vaikka meidän pitäisi surra oman vanhempamme kuolemaa. Joskus vapaus on myös vapautta tehdä omat virheensä.

Ronit palaa vuosien jälkeen ortodoksijuutalaiseen yhteisöön rabbi-isänsä muistotilaisuuteen. Hänellä on nyt rajat ja kasvot. Hän pysyy itsenään, vaikka asiat, joiden takia hän lähti, nousevat esiin uudelleen. Onko hän vapaudessaan onnellinen? Elämän moninaisuus ei taivu niin yksinkertaiseen kuvaukseen. Vastuu ja syyllisyys ovat painavia taakkoja kannettavaksi. Valitsemmepa niin tai näin, joudumme aina luopumaan ja suremaan kohtaloamme.

 

Terveisin, Helena Toppari

 

Lähteet:

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Janson, Tove. (1962). WSOY.

Tottelemattomuus. Disobedience. Ohjaus Lelio, Sebastian. (2017).

Välähdyksiä peilissä. Björkman, Hannu-Pekka. (2014). Kirjapaja.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pyykit eivät kulje narulle itsestään, vaikka sellaistakin huhua välillä kerrotaan. Kuva: Pixabay

Liitossamme meni monta vuotta, jolloin ei turhia kiitelty. Itselläni oli välillä sellainen olo, että toinen on ikään kuin velkaa minulle. Minä olin tehnyt meidän eteen niin paljon, että kyllä toisenkin on syytä jotain tehdä. Ai että siitä olisi pitänyt vielä kiittää!

Eikä puolisoni kiitosta kaivannutkaan. Kyllä hän itse tiesi, mitä tekee ja kuinka tekee. Ei hän siihen toisen katsomista ja kiittämistä tarvinnut. Hän pärjäsi hyvin ilman kiitoksia ja luotti minunkin pärjäävän.

Yksi sana sisältää niin paljon sitä, mitä kukin meistä tarvitsee, että se voi muuttaa koko parisuhteen suuntaa

Kiittäminen voi olla vaikeaa, jos odottaa toiselta jotain enemmän kuin saa. Pettyneenä tai loukkaantuneena näkee helpoiten sen, mikä on huonosti. Jos kokee itse arvottomuutta, voi olla vaikea osoittaa arvostusta toisellekaan. Itseään ruokkiva, suhdetta tuhoava noidankehä on valmis.

Mutta hyvin pieni sana voi muuttaa paljon. Yksi sana sisältää niin paljon sitä, mitä kukin meistä tarvitsee, että se voi muuttaa koko parisuhteen suuntaa. Sen sanan käyttämistä voi kokeilla, vaikkei siltä tuntuisikaan.

Mitä sanot, kun sanot ”kiitos”?

  • Minä näen sinut.
  • Sinulla ja tekemiselläsi on minulle merkitystä. Olet minulle tärkeä.
  • Sinä olet erillinen ihminen. Olet vapaa tekemän elämässä omia valintojasi. Arvostan sitä, kuinka valitsit toimia hyväkseni/hyväksemme.

Kun minä vihdoin opin kiittämään, puolisoni ei heti osannutkaan ottaa kiitosta vastaan. Hän koitti vähätellä tekonsa merkitystä ja katseli jonnekin syrjään. Kiitokseni tuli torjutuksi. Kiitoksen vastaanottaminenkin vaati harjoittelua.

Mitä sanot, kun vastaat ”kiitos”?

  • Tuntuu hyvältä, että näet minut.
  • Sinun sanoillasi on minulle merkitystä. Olet minulle tärkeä.
  • Minä olen erillinen ihminen. Olen vapaa tekemään omia valintojani. Valitsin toimia sinun/yhteiseksi hyväksi.

Kiitollisuuteni on kasvanut sitä mukaa, mitä enemmän olen oppinut kiittämään. Puolisoni kiitos saa kasvoni loistamaan. Me emme ole toisiimme sidotut, me olemme valinneet toisemme. Tässä hetkessä voin valita uudestaan.

Terveisin, Sini Rantakari

 

Kommentit (1)

Käyttäjä12239
Liittynyt19.5.2018
1/1 | 

Ehdottomasti kiitos kuuluu arkeenkin. Vaikka tiskaisit päivittäin, tekisit ruoan, pesisit pyykit... olisi mukava saada kiitosta aika ajoin. Silloin tiedät että työsi huomataan ja sinun tekemääsi arvostetaan. Itse uuvuin olemaan kotiorja. En saanut kiitosta koskaan, päinvastoin. Nyt olen eronnut ja nautin siitä ettei minulla ole velvollisuuksia miellyttää toista. Saan jättää tekemättä jos siltä tuntuu!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kuva: Päivi Stelin-Valkama

Tyhjennän lapsuudenkotiani. Äiti on muuttanut palvelutaloon, ja huoneeseen siellä mahtuvat vain tärkeimmät kalusteet, muutamia tauluja ja rakkaimmat valokuvat. Raivaan nuorten kanssa tavarakasaa autiossa asunnossa, joka oli heidän mummulansa ja minun kotini. Sinne mahtui kymmenien vuosien ajan yhden perheen elämä: ilot, surut, innostumiset, nauru ja lämpö, Nyt seinät kaikuvat tyhjyyttään. Tuntuu kylmältä. Tästä on helppo kirjoittaa. Puhua siitä ei voi, koska ääni sortuu ja kyyneleet valuvat. Ruttuinen nenäliinapino lattialla kasvaa. 

Siivoaminen on hidasta. Vähän väliä joku nostaa esille kolhiintuneen lautasen, vauvanuken tai 1970-luvun karvalakin. "Mikä tää on?",  "Hei, muistatteko?" "Mitä ihmettä varten tämäkin on säästetty?" Itkunaurua ja koko emojirivi tähän kohtaan, kiitos!

Tästä on helppo kirjoittaa. Puhua siitä ei voi, koska ääni sortuu ja kyyneleet valuvat. Ruttuinen nenäliinapino lattialla kasvaa. 

Kaiken tunnemylläkän keskellä kodin perintö alkaa jäsentyä mielessäni kolmella tavalla:

1) Geeniperimä

Nuorena kaikkea oli liikaa tai liian vähän. Liikaa pituutta, liian vähän tissejä. Liikaa tunnollisuutta ja koulussa pärjäämistä. Liikaa ujoutta - myöhemmin luin Liisa Keltikangas-Järvisen kirjan temperamentista ja opin, että elämä tällä planeetalla tarvitsee niin ujoa kuin ulospäinsuuntautuvaa voimaa. Muutenkin minäkuva tasoittui riittävän hyväksi. Tässä kehossa ja tämän mielen kanssa on hyvä elää. Riittävä on  armollinen sana. 

Olipa kyse olympiakisoista, ylioppilaskirjoituksista tai näyttöjen antamisesta tutkintoa suoritettaessa, aina löytyy joku, jolle  kyseisten tehtävien oppiminen on helpompaa kuin muille. Luontainen lahjakkuus antaa etua, mutta sillä ei ratkaista mitalisijoja.

Liikaa pituutta, liian vähän tissejä. Liikaa tunnollisuutta ja koulussa pärjäämistä. 

2) Ympäristön vaikutus

Lapsuudessani tavattiin  vähätellä sitä, että lapsi vain "istuu nenä kirjassa eikä tee jotakin hyödyllistä". Onneksi olin perinyt lukuinnostukseni isältä. Meillä sai rauhassa uppoutua mielikuvitusmaailmoihin. Olihan meitä kotona kaksi istumassa aina kirja käteen kasvaneena. Äitiä hymyilytti. Joskus hän huokasi turhautuneena, että keskustele täällä nyt yhtään mitään, kun kumpikin vain kommentoi kirjansa takaa hajamielisesti "joojoo" kuulematta oikeasti sanaakaan.

Nuorten lukemista pidettiin tulloin yhtä epäilyttävänä kuin netin käyttöä nykyään. Molemmissa ollaan tekemisissä virtuaalitodellisuuksien kanssa. Dekkarikirjailija Leena Lehtolainen kuvasi kerran haastattelussaan  viihtyvänsä paljon paremmin mielensisäisissä maailmoissa kuin tässä todellisessa. Mahdollisuus mielikuvituksen käyttöön taiteiden, tieteiden ja kehollisuuden kautta on muheva kasvualusta. 

Jos pieni Wolfgang Amadeus olisi kohtalon oikusta adoptoitu kasvamaan jossain ihan muussa ympäristössä kuin Mozartin perheessä, jossa kaikki soittivat ja sävelsivät, hänestä tuskin olisi kehittynyt sitä säveltäjäneroa, jonka koko maailma tuntee. Onnellinen pelimanni hänestä olisi silti voinut tulla. Perimä määrittää lahjakkuuksiemme rajat, mutta ympäristötekijät sen, missä määrin voimme tavoitella näitä rajoja. Millä tavoin sinä olet voinut kehittää perimäsi sinulle antamia lahjakkuuksia? Lapsuudessa oppimiskyky on parhaimmillaan, mutta löytyy niitäkin, jotka ovat aloittaneet baletin tai pianonsoiton alkeet nelikymppisinä. Elämässä ehtii kyllä, kun malttaa asettaa tavoitteet realistisesti. 

3)Oma suuntautuminen ja ohjautuvuus

Ennen kuin vien lapsuudenkodin kirjahyllyn kierrätykseen, kannan sieltä kotiini kolme muovikassillista isän Päätaloja. Kalle Päätalon Iijoki-sarja oli nuoruudessani ehtymätön häpeän lähde. Siihen kiteytyi kaikki maailman nolous. Täyttäisivätpä vanhemmat hyllynsä tietokirjasarjoilla kuten normaalit ihmiset! Eiväthän kulttuurin arvostajat tällaisia lue. Kriitikkojen ylenkatsoma ja kansan rakastama Päätalo kirjoitti ahkerasti ja joka vuosi isä sai joululahjaksi uusimman hänen romaaneistaan. Näyttävä kirjarivi kasvoi kasvamistaan täyttäen kirjahyllyn ja mielessäni koko olohuoneen. Nyt näen häpeän aiheen arvokkaana kulttuurihistoriana.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja oli nuoruudessani ehtymätön häpeän lähde.

Koirankorville luetut paperikantiset seikkailukirjat säilytän myös. Isättömäksi sodan jälkeen jäänyt isäni myi koulupoikana joululehtiä ja tilasi koko saamallaan palkkiolla kirjoja. Kirjastot olivat kaukana ja pojan mieli paloi kirjojen jännittäviin maailmoihin. Siihen, mikä on itselle tärkeintä, yrittää löytää keinot. 

Olet saanut runsaan perinnön. Huippu-urheilija voi päästä lähelle geneettisen perimänsä rajoja yhdellä osa-alueella, mutta kukaan ei kykene hyödyntämään sataprosenttisesti kaikkea sitä rikkautta, joka häneen on kylvetty. Niin on hyvä, sillä geeniperimä antaa mahdollisuuden joustaviin valintoihin. Jokaisella syntyvällä lapsella voisi olla monta hyvää, erilaista tulevaisuutta edessään. Kukin niistä nostaisi esiin erilaisia puolia hänen lahjakkuusprofiilistaan. 

On myös mahdollista vaihtaa suuntaa. Voit nelikymppisenä haluta tehdä elämässäsi korjausliikkeen. Jotakin aiemmin valitsemaasi jää taakse, jotakin uutta on idulla. Tavallaan tulee eletyksi kaksi tai kolmekin erilaista ja silti omaa elämää.

4. Perinnöstä voi myös kieltäytyä

Suvuissamme kulkee niitäkin asioita, joita ei tee mieli ajatella: puhumattomuutta, välttelevyyttä ja etäisyyttä ihmisten välillä, riitoja, välirikkoja, riippuvuuksia. Mitä asioita ja toimintamalleja omasta suvustasi haluat vahvistaa ja kuljettaa etenpäin elämässäsi? Mitä haluat katkaista ja olla jatkamatta? Voit itse päättää, minkä osan perinnöstäsi otat vastaan.

Nyt hymyile ja katso ylpeästi itseäsi peilistä.Tässä seisoo kaunis ihminen, perijä tai perijätär. Tämä ihminen voi muuttaa maailmaa hiukan paremmaksi! 

Minä lähden laittamaan Päätalon tuotannon keskelle kirjahyllyä, ihan parraatipaikalle, kuten äitini sanoisi.

Lämpimin terveisin,

Päivi Stelin-Valkama

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat