Kirjoitukset avainsanalla Mari Kinnunen

Erotiikka tarvitsee aikuista erillisyyttä. Kuva Pixabay.

Jouduin työhuoneessani yhtenä päivänä erityisen perusteellisesti miettimään parisuhteeseen kuuluvan huolenpidon ja toisaalta toisen aikuisuuden läpi tunkeutumisen eroa. Milloin kyseessä on huomaavaisuus tai ystävällinen teko ja milloin toisen  vanhemmaksi ryhtyminen. Näiden erottaminen on jokaisessa parisuhteessa oikeasti tärkeää!

Parisuhteessa erityistä muihin ystävyyssuhteisiin verrattuna on seksuaalinen ulottuvuus. Useimmilla pareilla on sopimus, että seksiä harrastetaan vain keskenään, me kaksi. Eroottisen jännitteen säilyminen on molempien vastuulla. Eroottisessa suhteessa kumpikaan ei ole toisen vanhempi, joka huoltaa, katsoo perään ja vastaa kaikesta. Erotiikka ja sitä kautta seksi saa voimansa erillisyydestä, omana itsenään olemisesta

On jokaisen parin oma asia, kuinka yhteiseksi elämän perusasiat muuttuvat.

Omalle vastuulle aikuisena kuuluu aikuisen elämän perusasioista huolehtiminen: mitä päälleni puen, mitä syön, mistä saan rahat elämiseeni, miten hoidan terveyttäni, kuinka siivoan ja pesen pyykit, kuinka käytän vapaa-aikani tai kenen kanssa harrastan seksiä. Yksinelävälle tämä on itsestäänselvyys, mutta parisuhteessa asiat alkavat usein muuttua. Yhteistyötä toki on hyvä olla vaikkapa ruoka- ja pyykkihuollossa, mutta on haitallista, jos pääsee unohtumaan, että vastuu kuuluu molemmille. Myös lapsiperheissä. Kotityöt ovat perheen aikuisten töitä, joita he yhdessä opettavat myös lapsilleen.

Varsinainen vastuu omasta elämästä säilyy aina ihmisellä itsellään.

On jokaisen parin oma asia, kuinka yhteiseksi elämän perusasiat muuttuvat: onko yhteiset rahat, syömmekö samaa ruokaa, kuinka siivous järjestetään jne. mutta nämä ovat sopimuksia. Varsinainen vastuu omasta elämästä säilyy aina ihmisellä itsellään. Tätä sanotaan myös terveeksi erillisyydeksi.

En tietenkään vastusta ystävällisiä tekoja tai huolenpitoa parisuhteessa, mutta aika ajoin parisuhteessa on syytä pysähtyä tarkastelemaan arjen käytänteitä, jo senkin takia, että elämä on rajallista ja yllättävää. Entä jos sitä kumppania ei olisikaan siinä vierellä? Osaisinko yhä hoitaa oman elämäni perusasiat? Maksaa laskut, laittaa ruuat, ostaa vaatteet, huoltaa auton, varata lasten neuvolat? Tai onko niin, että osaisin tuon kaiken liiankin hyvin, mihin oikeastaan tarvitsen sitä toista? Onko kumppani hävinnyt oman ylihuolehtivaisuuteni alle? 

Eroottisessa suhteessa kumpikaan ei ole toisen vanhempi, joka huoltaa, katsoo perään ja vastaa kaikesta.

 Jos parisuhteessa alkaa hämärtyä se tosiasia, että molemmat yhä edelleen vastaavat omasta elämästään, katoaa myös eroottinen vetovoima. Ei vanhempansa kanssa halua rakastella. Mutta oma kumppani voi niissä kotiverkkareissaankin silmänräpäyksessä muuttua haluttavaksi, kun tietoisuuteen tulee muistikuvia siitä, että hän onkin minusta erillinen, sellainen jonka kanssa yhdessä voi leikkiä aikuisten leikkejä.

Huolenpitoa, mutta ei vanhemmuutta kumppania kohtaan toivottaen,  Mari Kinnunen     

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riittävän hyvä vanhempi juo edes joskus kahvinsa kuumana. Kuva: Katianna Ruuskanen

Huomaan työhuoneessani, että varsinkin pikkulapsiperheen vanhemmilla on nykyään valtavat vaatimukset itselleen ja toisilleen. Enää ei riitä pullantuoksuinen ihanneäiti, joka leipoo, laittaa kotia, leikkii ja on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Nykyään ihanneisä tekee kaikkea samaa kuin ihanneäitikin ja kaiken päälle molemmat vanhemmat kuntoilevat, harrastavat ja menestyvät töissään. 

On sääli, jos lapsen vanhempien parisuhde väljähtyy ja hajoaa ihannevanhemmuuden tavoittelussa.

Mihin on kadonnut puhe riittävän hyvästä vanhemmuudesta? Omassa vanhemmuudessani "riittävän hyvä" on ollut kantava voima. Välillä olen hyvällä omalla tunnolla keskittynyt itseeni ja parisuhteeseeni, jälkikasvun hoitajien huomaan unohtaen. Leikkimistä olen pitänyt lapsien hommana, ei siihen ole minua tarvittu. Yhteisestä tekemistä kuten ääneen lukemista tai pelailua, leipomistakin on kyllä ollut paljon, koska se on kivaa itsellenikin. Riittävän hyvä vanhempi tekee mielestäni lapsen kanssa sellaisia juttuja, joista itsekin tykkää. Mieheni opetti lapsemme katsomaan jalkapalloa ja vieläkin ihmettelen, kuinka hän siinä onnistui!

Mihin on kadonnut puhe riittävän hyvästä vanhemmuudesta?

Kukaan ei koskaan pysty olemaan ihannevanhempi. Jos ihanteen saavuttaisi, se lakkaisi olemasta ihanne. Mutta jo liiallinen ihanteiden tavoittelu johtaa työkokemukseni mukaan usein ylikuormittumiseen,  ja helposti romahduttaa koko perhesysteemin. Uupuneen mielessä ajatus erosta alkaa tuntua vapauttavalta. Haave eron jälkeisestä viikko-viikko systeemistä houkuttelee, sillä "olisi edes yksi viikko itselle", kuten nykyään kuulen väsyneiden vanhempien sanovan. Ihannevanhemmuuteen pyrkivästä onkin tullut lapsen elämän kriisiyttäjä. Täydellisyyden tavoittelu on kääntynyt vastakohdakseen. Väsymys ja riittämättömyyden tunne on hajottanut lapsen kodin.  

Vanhemmuuden tehtävä on antaa lapsen elämälle vahva perusta. Se syntyy rakkaudesta, lämmöstä ja kunnioituksesta.

Millainen on mielestäni riittävän hyvä vanhempi? Turvallinen peruskallio, johon voi aina luottaa ja joka kestää kaikki lapsen tunteet. Sellainen, jolle lapsi uskaltaa tunteensa myös näyttää, eikä tarvitse pelätä seurauksia. Riittävän hyvä vanhempi pitää huolta rajoista, kuten nukkumaanmeno, syöminen, toisten ihmisten kohteleminen, mutta ei kuitenkaan ole diktaattori, vaan osaa joustaa. Vanhemmuuden tehtävä on antaa lapsen elämälle vahva perusta. Se syntyy rakkaudesta, lämmöstä ja kunnioituksesta.

Ilman muuta eronnut vanhempi voi myös olla riittävän hyvä vanhempi, mutta on sääli, jos lapsen vanhempien parisuhde väljähtyy ja hajoaa ihannevanhemmuuden tavoittelussa.

 

Riittävän hyvän puolesta, perheneuvoja Mari

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vaikeat tunteet on helpompi kestää kun niistä puhuu.Kuva: Pixabay

Luin Helsingin Sanomista jutun äitiyttään katuvista naisista. Tutkimusta olivat tehneet Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Armi Mustosmäki ja projektitutkija Tiina Sihto Vauva.fi keskustelun pohjalta. Katuvien äitien tunteet nousivat odotusten ja todellisuuden ristiriidasta: äitiys ei tehnyt onnelliseksi eikä ollut tyydyttävää, vaan vaati paljon uhrauksia ja luopumista. Äitiys ei ollut tullut osaksi omaa identiteettiä, vaan kaipuu elämään ennen lapsia sai aikaan katumuksen lasten hankkimisesta. Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää, vain katumuksen ja kaipuun entiseen.

Syvää katumista lasten hankinnasta ja kaipuuta elämään ennen lapsia pidettiin kuitenkin niin hankalina ja sopimattomina tunteina, että niistä ei ollut mahdollista puhua kenellekään: kumppani ei  ymmärtäisi tai ei ollut mahdollista puhua niin, ettei lapsi  kuulisi, eikä terapiakaan auttanut, ei muuttanut tai parantanut tunnetta.

Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää.

Minun on helppo ymmärtää nuo kaksi ensimmäistä puhumisen estettä: Varmasti kaikki kumppanit eivät kestäisikään toisen vanhemman katumusta ja siihen liittyviä pettymyksen, syyllisyyden ja monien muiden sopimattomaksi koettujen tunteiden syöveriä. Vaikka toisaalta ehkä juuri kumppani voisi oikein hyvin tavoittaa katumuksen: onhan se totta, että monista omista tarpeistaan lapsen myötä joutuu luopumaan. Mutta yleensä luopumisen seurauksena vanhemmuus kuitenkin palkitsee uskomattoman ihanilla tavoilla. Katuvat äidit eivät tätä kokemusta tavoittaneet: heille entinen elämä ilman lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti kokonaisempi. Pelko siitä, että oma kumppanikaan ei voisi tätä ymmärtää, sai heidät vaikenemaan.

Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen.

Se taas, että lapsi kuulisi äidin katuvan lapsensa saamista on ehdottoman huono vaihtoehto. Omissa elämänvaiheissaan yksi ja toinen ihmislapsi miettii oman olemassaolonsa oikeutusta, en siihen toivoisi kenellekään enää oikeita muistikuvia siitä, että äiti on toivonut lapsensa olemattomaksi. 

Mutta väitettä, että terapiakaan ei auttaisi, en purematta niele. Vaikeiden tunteiden kanssa huonoin vaihtoehto on piilottaa ja salata niitä. Tai olla kuin niitä ei olisikaan, yrittää kieltää niiden käsittely itseltäänkin. Ei toimi. Minulle terapia tarkoittaa kaikkien tunteiden ja erityisesti hankalien tunteiden löytämistä, sanoittamista, luvalliseksi tekemistä, jakamista ja lopulta sietämistä. Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen. Katuva äiti joutuu joka tapauksessa elämään katumuksensa ja kaipuunsa kanssa. Mutta kun jakaa tunteensa vastaanottavan terapeutin tai ymmärtävän kumppanin tai ystävän kanssa, voi elää tunteidensa kanssa paremmin.

Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa.

Katuvat äidit kokivat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asettavan paineita äitiydelleen: ihanneäiti leipoo, laittaa kotia, leikkii, on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Näin lapsen uskotaan saavan parhaat lähtökohdat ja resurssit tulevaisuutta varten, hyvään elämään. Ja tätä äitiyttään katuvat kuitenkin pitivät tärkeänä velvollisuutenaan. Äitiydessä pitää onnistua vaikka näytellen. Yleensä näytellyt tunteet eivät vakuuta ja piilotetut tunteet tulevat kuitenkin jossakin läpi: eleissä ja muissa ei-sanallisissa viesteissä. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi, että katuva äiti puhuu katumuksestaan ja pettymyksestään jollekin eikä yritä piilottaa ja olla niin kuin ei katuisikaan. Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa, vaikka katumuksen ja pettymyksen tunteet jylläisivätkin hoivaajan mielessä. Tunteiden sietäminen vain yksinkertaisesti helpottuu, kun niitä käsittelee vastaanottavan ihmisen kanssa.

Puhu siis, katuva äiti. Itsesi ja lapsesi vuoksi.

Terveisin, Mari Kinnunen  

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Unelmat ja todellisuus eroavat kovasti kun jouluna sairastaa. Kuva Mari Kinnunen

Istuin tunnelmallisessa joulukonsertissa, mutta olo alkoi tuntua huonommalta ja huonommalta. Konsertin väliajalta lähtien nenä alkoi vuotaa kuin ränni keväällä. Seurasi neljän päivän pakollinen lepo. Kahden aikuisen perheessä sellainen on mahdollista. Koko syksyn olin seurannut monia asiakasperheitäni, joissa lapset ja aikuiset sairastivat perä perää eikä kukaan oikein saanut levättyä, joten osasin kyllä arvostaa mahdollisuutta sairastaa. Siinä sohvalla lojuessani mietin, millaista olisi sairastaa jouluna? 

Muistin kuuden vuoden takaisen joulun, jolloin toivuin leikkauksesta enkä voinut tehdä yhtään mitään muuta kuin seurata muun perheen tekemiä jouluvalmisteluja. Miltä se oli tuntunut? Olin kovin kipeä, jouduinkin jo Tapanina takaisin sairaalaan, mutta itse joulun muistan kuitenkin turvallisena. Joulu tuli omasta kyvyttömyydestäni huolimatta. Nautin kuunnellessani toisten touhujen ääniä: he taisivat olla vähän ylpeitä siitä, että hommat hoituivat ilman äitiäkin. Vaikka varmaan oli mukava, kun olin siinä sohvalla sairastamassa.

Muistan myös yhden oksennustautijoulun, ei ollut kivaa, mutta joulu siitäkin vain tuli. Erilainen, mutta nyt jo muuttunut osaksi joulumuistojen sarjaa. 

Kun jouluna sairastaa, on aika varmaa, etteivät jouluun liittyvät odotukset toteudu . Mutta tuleeko siitä silloin huono joulu? Ei välttämättä. Erilainen toki, mutta ihan uudet asiat voivat korostua. Toiset osaavatkin asioita, joita en tiennyt heidän osaavan. Tai sitten huomaa, että ihan eri tavalla tehty joulu voi myös olla mukava joulu. 

Joulua vietetään sairaana sairastaen. Ei ole muutakaan mahdollisuutta. Mutta joulu on silti. Joulu on ikään kuin vahvempi kuin sairaus. Unelmajoulu ei toteudu, mutta jonkunlainen joulu kuitenkin!

Levollista joulua kaikille, terveille ja sairastaville, toivottaa Mari!

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat