Kirjoitukset avainsanalla Mari Kinnunen

Vaikeat tunteet on helpompi kestää kun niistä puhuu.Kuva: Pixabay

Luin Helsingin Sanomista jutun äitiyttään katuvista naisista. Tutkimusta olivat tehneet Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Armi Mustosmäki ja projektitutkija Tiina Sihto Vauva.fi keskustelun pohjalta. Katuvien äitien tunteet nousivat odotusten ja todellisuuden ristiriidasta: äitiys ei tehnyt onnelliseksi eikä ollut tyydyttävää, vaan vaati paljon uhrauksia ja luopumista. Äitiys ei ollut tullut osaksi omaa identiteettiä, vaan kaipuu elämään ennen lapsia sai aikaan katumuksen lasten hankkimisesta. Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää, vain katumuksen ja kaipuun entiseen.

Syvää katumista lasten hankinnasta ja kaipuuta elämään ennen lapsia pidettiin kuitenkin niin hankalina ja sopimattomina tunteina, että niistä ei ollut mahdollista puhua kenellekään: kumppani ei  ymmärtäisi tai ei ollut mahdollista puhua niin, ettei lapsi  kuulisi, eikä terapiakaan auttanut, ei muuttanut tai parantanut tunnetta.

Äitiys  vei paljon, mutta ei antanutkaan mitään hyvää.

Minun on helppo ymmärtää nuo kaksi ensimmäistä puhumisen estettä: Varmasti kaikki kumppanit eivät kestäisikään toisen vanhemman katumusta ja siihen liittyviä pettymyksen, syyllisyyden ja monien muiden sopimattomaksi koettujen tunteiden syöveriä. Vaikka toisaalta ehkä juuri kumppani voisi oikein hyvin tavoittaa katumuksen: onhan se totta, että monista omista tarpeistaan lapsen myötä joutuu luopumaan. Mutta yleensä luopumisen seurauksena vanhemmuus kuitenkin palkitsee uskomattoman ihanilla tavoilla. Katuvat äidit eivät tätä kokemusta tavoittaneet: heille entinen elämä ilman lapsia oli miellyttävämpää ja oma identiteetti kokonaisempi. Pelko siitä, että oma kumppanikaan ei voisi tätä ymmärtää, sai heidät vaikenemaan.

Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen.

Se taas, että lapsi kuulisi äidin katuvan lapsensa saamista on ehdottoman huono vaihtoehto. Omissa elämänvaiheissaan yksi ja toinen ihmislapsi miettii oman olemassaolonsa oikeutusta, en siihen toivoisi kenellekään enää oikeita muistikuvia siitä, että äiti on toivonut lapsensa olemattomaksi. 

Mutta väitettä, että terapiakaan ei auttaisi, en purematta niele. Vaikeiden tunteiden kanssa huonoin vaihtoehto on piilottaa ja salata niitä. Tai olla kuin niitä ei olisikaan, yrittää kieltää niiden käsittely itseltäänkin. Ei toimi. Minulle terapia tarkoittaa kaikkien tunteiden ja erityisesti hankalien tunteiden löytämistä, sanoittamista, luvalliseksi tekemistä, jakamista ja lopulta sietämistä. Tunteiden kieltäminen, ohittaminen, salaaminen tai piilottaminen johtavat ahdistuneisuuteen, uupumiseen ja masennukseen. Katuva äiti joutuu joka tapauksessa elämään katumuksensa ja kaipuunsa kanssa. Mutta kun jakaa tunteensa vastaanottavan terapeutin tai ymmärtävän kumppanin tai ystävän kanssa, voi elää tunteidensa kanssa paremmin.

Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa.

Katuvat äidit kokivat myös kulttuurin ja yhteiskunnan asettavan paineita äitiydelleen: ihanneäiti leipoo, laittaa kotia, leikkii, on ylipäätään koko ajan intensiivisesti läsnä. Näin lapsen uskotaan saavan parhaat lähtökohdat ja resurssit tulevaisuutta varten, hyvään elämään. Ja tätä äitiyttään katuvat kuitenkin pitivät tärkeänä velvollisuutenaan. Äitiydessä pitää onnistua vaikka näytellen. Yleensä näytellyt tunteet eivät vakuuta ja piilotetut tunteet tulevat kuitenkin jossakin läpi: eleissä ja muissa ei-sanallisissa viesteissä. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi, että katuva äiti puhuu katumuksestaan ja pettymyksestään jollekin eikä yritä piilottaa ja olla niin kuin ei katuisikaan. Katumuksensa myöntävän ja tunteitaan käsittelevän äidin lapsi saa osakseen aidompaa huolenpitoa, vaikka katumuksen ja pettymyksen tunteet jylläisivätkin hoivaajan mielessä. Tunteiden sietäminen vain yksinkertaisesti helpottuu, kun niitä käsittelee vastaanottavan ihmisen kanssa.

Puhu siis, katuva äiti. Itsesi ja lapsesi vuoksi.

Terveisin, Mari Kinnunen  

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Unelmat ja todellisuus eroavat kovasti kun jouluna sairastaa. Kuva Mari Kinnunen

Istuin tunnelmallisessa joulukonsertissa, mutta olo alkoi tuntua huonommalta ja huonommalta. Konsertin väliajalta lähtien nenä alkoi vuotaa kuin ränni keväällä. Seurasi neljän päivän pakollinen lepo. Kahden aikuisen perheessä sellainen on mahdollista. Koko syksyn olin seurannut monia asiakasperheitäni, joissa lapset ja aikuiset sairastivat perä perää eikä kukaan oikein saanut levättyä, joten osasin kyllä arvostaa mahdollisuutta sairastaa. Siinä sohvalla lojuessani mietin, millaista olisi sairastaa jouluna? 

Muistin kuuden vuoden takaisen joulun, jolloin toivuin leikkauksesta enkä voinut tehdä yhtään mitään muuta kuin seurata muun perheen tekemiä jouluvalmisteluja. Miltä se oli tuntunut? Olin kovin kipeä, jouduinkin jo Tapanina takaisin sairaalaan, mutta itse joulun muistan kuitenkin turvallisena. Joulu tuli omasta kyvyttömyydestäni huolimatta. Nautin kuunnellessani toisten touhujen ääniä: he taisivat olla vähän ylpeitä siitä, että hommat hoituivat ilman äitiäkin. Vaikka varmaan oli mukava, kun olin siinä sohvalla sairastamassa.

Muistan myös yhden oksennustautijoulun, ei ollut kivaa, mutta joulu siitäkin vain tuli. Erilainen, mutta nyt jo muuttunut osaksi joulumuistojen sarjaa. 

Kun jouluna sairastaa, on aika varmaa, etteivät jouluun liittyvät odotukset toteudu . Mutta tuleeko siitä silloin huono joulu? Ei välttämättä. Erilainen toki, mutta ihan uudet asiat voivat korostua. Toiset osaavatkin asioita, joita en tiennyt heidän osaavan. Tai sitten huomaa, että ihan eri tavalla tehty joulu voi myös olla mukava joulu. 

Joulua vietetään sairaana sairastaen. Ei ole muutakaan mahdollisuutta. Mutta joulu on silti. Joulu on ikään kuin vahvempi kuin sairaus. Unelmajoulu ei toteudu, mutta jonkunlainen joulu kuitenkin!

Levollista joulua kaikille, terveille ja sairastaville, toivottaa Mari!

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Harkitut sanat jättävät hyviä jälkiä. Kuva: pixabay.

Marraskuun harmaina aamuina olen raitiovaunupysäkillä katsellut mainoskampanjaa "Sanat jättävät jäljen": mustavalkoisia kuvia, erilaisia ihmisiä, joilla on jossakin kohtaa ihoaan kirjoitettuna heitä satuttaneet sanat. Kampanja ymmärtääkseni haluaa vastuuttaa ihmisiä netissä käytetyistä sanoista, vihapuheesta. Kuinka totta myös perheissä, ajattelen. Oikeastaan varsinkin perheissä! Sanat jättävät jäljen, niin pahat kuin hyvätkin.

Parisuhdeneuvolassa Anssi vastasi hiljattain kysymykseen, jossa äiti ihmetteli miehensä kylmää ja ankaraa käytöstä heidän pientä lastaan kohtaan. Vastauksesta käy hyvin ilmi, kuinka vakavaa henkistä väkivaltaa lapsen sanallinen nujertaminen ja sanoilla häpäisy ovat. Onneksi myös hyvät sanat ovat voimakkaita. Ne ohjaavat ja ravitsevat lapsen kaikenlaista kasvua ja siten vaikuttavat niin itsetunnon vahvistumiseen,  omanarvontunnon kehittymiseen kuin itsensä hyväksymisen ja rakastamisen oppimiseenkin.

Sanojen jälki on vahva myös parisuhteessa, kumppanien toisilleen sanomissa tai kirjoittamissa sanoissa. Usein joudun vastaanottohuoneessani ihmettelemään pariskunnan puhetyyliä: monet puhuvat toisilleen niin rumasti, että kuunteleminen tuntuu kiusalliselta, enkä mielestäni kuitenkaan vähästä säikähdä!  Ja samalla tiedän, että yleensä ihmiset vielä kaunistelevat puhetyyliään terapeutin huoneessa. Kun puhetyylistä sitten yhdessä keskustellaan, käy  ilmi, että ihmisillä on ajatus vapaasta ja rehellisestä puhumisesta. Täytyyhän ainakin parisuhteessaan saada sanoa, mitä oikeasti ajattelee, ilman suodattamista! Täytyykö? Voiko kumppanilleen puhua paljon rumemmin kuin muille ystävilleen? Usein malli karuun puheeseen on opittu jo lähtöperheessä eikä sitä ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan, jolloin jatkaa oppimallaan tyylillä. Onneksi silloin yleensä havahtuminen auttaa ja muutos voi alkaa.

 Rehellinen puhe on tunteiden rehellistä sanoittamista,  ei halveksuvien sanojen käyttöä.

Sanojen voima on suuri myös ajatuksissa. Millaisia sanoja ruokin ajatellessani kumppaniani?  Kun puhun pahasti, niin puhunko silloin todellakin niitä totuudellisia ja rehellisiä sanoja? Vai jääkö kuitenkin toinen puoli sanomatta, ne hyvät ja rakkaat ajatukset ja sanat? Ja silloin sanat jättävät vain ruman jäljen.

Mitä oikeastaan on rehellinen puhe? Minusta se ei ole kaikkien rumimpien sanojen käyttämistä vaan rehellinen puhe on tunteiden rehellistä sanoittamista, ei halveksuvien sanojen käyttöä.  "Oon sulle vihainen" on eriasia kuin "v**** idiootti". Ainakin kuultuna. Tunteena se ehkä voi olla sama, myönnän. Mutta ei ole kovin taitavaa tunteiden sanottamista rakkaimmalleen. Monien toista loukkaavien sanojen takana on oma satutetuksi tulemisen tunne. Tai tunne, että tuo toinen ei arvosta minua. Sanon pahasti, koska minusta tuntuu pahalta. Ja sitten kuvittelemme olevamme rehellisiä, vaikka oikeastaan olemme vain tunteidemme sanoittamisessa kehittymättömiä.

Halveksivat sanat vaikuttavat lämpimiin tunteisiin tappavasti ja etäännyttäviin tunteisiin lisäävästi. 

Eikä asia kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen. Myös sanat muokkaavat tunteitamme. Niin sanotut ja ajatellut kuin kuullut ja luetut sanat. Jos kumppanilleen vuosia sanoittaa omaa vihaisuuttaan vain halventavilla sanoilla käy oikeasti niin, että rakkaus kuolee. Molemmilta. Niin siltä joka puhuu kuin siltä joka kuulee. Halveksivat sanat vaikuttavat lämpimiin tunteisiin tappavasti ja etäännyttäviin tunteisiin lisäävästi. Mikään tunne sinänsä ei ole huono tai hyvä parisuhteessa, kaikki ovat tärkeitä tulla kerrotuksi. Niin suuttumus, vihaisuus, etääntymisen tunne kuin rakkaus, hellyys ja välittäminen. Ja ne kaikki muutkin tunteet.  

Hyvät, välittävät ja rakastavat sanat jättävät parisuhteessakin hyviä jälkiä. Vahvistavat me-henkeä, toisesta välittämistä, yhteenkuulumisen tunnetta ja rakkautta.

 

Rehellisten tunteiden, mutta harkittujen sanojen puolesta, Mari

 

  

  

 

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Samaa mieltä! Olen myös huomannut että kun on menossa vähän rankempi jakso parisuhteessa, niin jos hetken vaan pysähtyy ja osoittaa toiselle että on rakas vaikka halaamalla tai hymyilemällä, vaikka ei siinä hetkellä tekisi yhtään mieli tehdä niin, se auttaa saada alamäen loppumaan parisuhteessa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vauva meissä jokaisessa. Kuva:Pixabay

Tänään 28.9. vietetään VauvaSuomen toista Vauvan Päivää. Ensimmäinen elinvuosi on ihmisen psyykkisen olemisen perusta. Tulemme vähitellen omaksi itseksemme  fyysisen hoivan sekä hoivaajien mielessä pysymisen ja psyykkisen kannattelun kautta. Ja tämä kaikki alkaa syntymästä. Vauva on heti subjekti, jolla on oma tahto ja ääni. Vauvalla on tarvittavat valmiudet luoda kontakti hoivaajiinsa, kunhan hänen valmiutensa ja kontaktinottotapansa ymmärretään. Vauva nostattaa voimakkaita tunteita, iloa ja onnea, mutta myös ahdistuksia. Tarvitaan erityinen  "äitiyden mielentila" aikuisessa, mikä mahdollistaa sen, että vauva ja hoivaaja pystyvät viestimään toisilleen syvällisesti, sekä tietoisesti että intuitiivisesti. Mitä paremmin hoivaajat kykenevät kestämään ja kannattelemaan näitä suuria negatiivisiakin tunteita, sitä paremmin vauva voi ja kehittyy. Vanhemmuuteen kannattaa kyllä yhteiskunnan panostaa, sillä hyvin toteutunut vauva-aika, hyvin toteutunut vanhemmuus yleensä varmistaa uuden sukupolven riittävän terveen mielenterveyden. Onnittelut siis tänään kaikille, jotka saavat nauttia vauvasta elämässään juuri nyt!

"Äitiyden mielentilaan" tietoisesti hakeutuminen myös suhteessa kumppaniin auttaa syvempään viestintään parisuhteessa, intuitio tulee paremmin mukaan."

Usein työhuoneessani samalla kun kuuntelen asiakkaitani vaivun hetkeksi unelmoimaan siitä, millaisia nuo ihmiset ovat mahtaneet olla vauvoina. Kannattaa kokeilla vaikka oman puolison kanssa! Toisen ajatteleminen vauvana herättää ainakin minussa tuollaisen "äitiyden mielentilan". Huomaan, että ikään kuin sulan ymmärtämään häntä enemmän tai ainakin lämpimämmin. Parisuhteessa yksi meidän syvimmistä tarpeistamme on tulla kannatelluksi. Kannattelulla tarkoitan mm. syliin ottamista, ymmärtämistä, hyvien ajatusten kohteena olemista, hyväksytyksi tulemista. Tätä vanhemmuus on parhaimmillaan, mutta tätä tukea kaipaamme myös aikuisuuden tärkeimmässä suhteessamme, parisuhteessa.

"Äitiyden mielentilaan" tietoisesti hakeutuminen myös suhteessa kumppaniin auttaa syvempään viestintään parisuhteessa, intuitio tulee paremmin mukaan. "Äitiyden mielentila" ei ole ollenkaan toisen lapseksi pienentämistä ja aikuisen vastuun poisottoa. Ei toki. "Äitiyden mielentila" on keino auttaa itseään pitämään yllä myötätuntoista asennetta kumppaniaan kohtaan. Se auttaa näkemään hänessä hänen haavoittuvuutensa, mutta myös mahdollisuutensa ja voimansa.

Kannattaa kokeilla joskus ajatella myös itseään vauvana. Se taas on hyvä keino päästä kiinni omiin syvimpiin tarpeisiinsa. Ja kun pääsee niistä kiinni, voi toimia itse itselleen kannattelevana aikuisena tai pyytää aikuismaisesti kumppaniltaan, että " tiiätkö, tarttisin nyt tällaista...".

Rakastetaan sekä tämän päivän vauvoja sekä sisäistä vauvaa toisissamme!

Vauvaterveisin, Mari Kinnunen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat