Kirjoitukset avainsanalla Heli Pruuki

Kuva: Katianna Ruuskanen

Tarina kertoo nuoresta miehestä, joka muutti lapsuuden kodistaan ja alkoi rakentaa elämäänsä omillaan. Hän opiskeli ja hankki työpaikankin, rakensi uusia ihmissuhteita. Etsi paikkaansa uudella paikkakunnalla ja maailmassa. Välillä illan hämärtyessä hän pohti elämäänsä: miten tämä mahtaa sujua.

Poika oli saanut kotoa mukaansa perintömitan. Sillä poika mittasi sitä, miten hän onnistui ja pärjäili. Hän mittasi opintojaan ja harmistui, sillä mitta sanoi: EI RIITÄ. Poika mittasi työssä pärjäilemistään. Taas mitta sanoi: EI RIITÄ. Hän mittasi ihmissuhteitaan ja muita elämän alueitaan, omaa arvoaankin. Ja mitta vastasi joka kerta: EI RIITÄ. Poika oli ahdistunut ja surullinen, mutta uskoi mittaan. Olihan se kotoa saatu.

Poika oli ahdistunut ja surullinen, mutta uskoi mittaan. Olihan se kotoa saatu.

Sitten tämä nuori mies tapasi nuoren naisen, tulevan vaimonsa. Hän mittasi suhdettaan ihastuksensa kohteeseen – ja taas mitta sanoi: EI RIITÄ. Nuorukainen ahdistui, mutta uskalsi puhua asiasta kumppanilleen. Nuori nainen hämmästyi ja kertoi: Hänelläkin oli perintömitta. Kokeillaanpa tällä!

Niinpä nuorukainen mittasi itseään ja elämänsä osia tällä tytön kotoa saadulla perintömitalla ja mitä ihmettä! Mitta vastasi joka kysymykseen: RIITTÄÄ AIVAN HYVIN.

Riittää aivan hyvin! Poika helpottui valtavasti. Ehkä sittenkin hän pärjäisi elämässä. Poika arveli, että kotoa saatu mitta saattoikin olla jotenkin rikki. Siinä lukee ihan aina EI RIITÄ, vaikka miten yrittäisi.

Poika lähti vierailulle lapsuudenkotiinsa ja otti perintömitan mukaan. Kun kuulumisia oli vaihdettu, poika otti mitan puheeksi vanhempien kanssa. Poika kertoi, että mitassa oli varmaankin jotain vikaa, sillä se vastasi aina ”EI RIITÄ”. Silloin äiti hämmästyi ja sanoi: ”Ei siinä ole mitään vikaa. Se on perintömitta ja se on aina toiminut noin.”

Kotoa saatu mitta saattoikin olla jotenkin rikki. Siinä lukee ihan aina EI RIITÄ, vaikka miten yrittäisi.

Poika ymmärsi jotakin tärkeää. Hän ymmärsi, että äiti oli saanut tuon perintömitan omasta lapsuudenkodistaan, ja isä oli saanut samanlaisen. Nyt hänen piti päättää, mitä tehdä perintömitan kanssa. Jättääkö se nyt lapsuudenkotiin vai viedäkö se yhä mukana omaan elämään, ja perinnöksi omille lapsille?

----------------------------------------------------

Meistä jokaisella on oma perintömitta. Sitä sanotaan joskus myös sisäiseksi puheeksi tai itsetunnoksi. Moni on oppinut olemaan vaativa, kriittinen ja ankara itseään kohtaan. Silloin ihminen voi jatkuvasti huonosti.

Millaisella mitalla sinua on mitattu lapsena ja nuorena? Miten se vaikuttaa sinun elämääsi? Millaisella mitalla mittaat itseäsi? Entä kumppaniasi? Lapsiasi?

Kun opit antamaan itsellesi sitä mitä tarvitset, voit huonosti voidessasikin vähän paremmin.

On tärkeää pohtia omaa taustaansa mutta myös sitä, mitä ei halua jatkaa eteenpäin. Hyvinvointisi lisääntyy valtavasti, jos tietoisesti opettelet katselemaan itseäsi myötätunnolla. Ota joka päivä hetki tai muutama vain itsellesi, sulje silmät ja keskity kuulostelemaan. "Mitä minä tunnen? Mitä minä tarvitsen?"

Kun opit antamaan itsellesi sitä mitä tarvitset, voit huonosti voidessasikin vähän paremmin. Ei ole syytä olla itselleen ankara. Mutta on tarpeen olla itselleen ystävä, huolenpitäjä, kannustaja.

Ja sama koskee muita ihmisiä. Toisinaan mittaamme kumppaniamme, lapsiamme ja muita ihmisiä aivan kohtuuttoman ankaralla mitalla.

Onneksi elämästä ja ihmissuhteista voi oppia lisää joka päivä. Voi harjoitella olemaan ihminen, jonka lähellä sekä itse että toinen ihminen voi olla turvassa ja hyvinvoiva. Ihminen, jonka mitta sanoo: RIITTÄÄ AIVAN HYVIN.

 

Lämmöllä, Heli Pruuki

Egotripin Mestaripiirros vangitsee sanoihin ja säveliin jotakin siitä, miten voisimme katsella toisiamme ja itseämmekin. Enjoy <3

Blogissa käytetty tarina on julkaistu kirjassa Heli Pruuki ja Markku Orsila: Hoitavan tarinan helmiä, Kirjapaja 2014.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Chris Sabor/Unsplash

Monessa kodissa vietetään parisuhteen ikiomia MM-kisoja, marttyyrimestaruuskilpailuita. Kun kumpikin on loukkaantunut, kilpaillaan siitä, kumpi on loukkaantunut syvemmin. Kun on oikein marttyyri, uppoutuu itsekeskeiseen maailmaan, missä vaikuttimena on oman loukkaantumisen lisäksi ylpeys: ”Minä en ainakaan anna periksi! Minähän olen joutunut tässä kärsimään! Minähän täällä kaiken teen!”

Marttyyrin kruunun alta on vaikeaa nähdä toista todenmukaisessa valossa. Marttyyri on siksi väistämättä yksinäinen suhteessa ja niin on hänen kumppaninsakin – kumpikaan ei koe tulevansa nähdyksi ja ymmärretyksi.

Omaa tapaansa olla suhteessa toiseen ja riidellä kannattaa tutkia, jotta voisi vaikuttaa omaan toimintaansa.

Toinen yleinen kodin MM-laji on Mäkätys ja Mökötys. Toinen urputtaa, toinen on tietoisesti hiljaa. Tai laji kasvaa yhteiseksi riidaksi, minkä jälkeen seuraa pitkä yhteinen mykkäkoulu. Taas ollaan yksinäisiä ihmissuhteessa. 

Kukaan ei ole marttyyri, mäkätä tai mökötä silkkaa ilkeyttään. Usein tällaisissa riitelyn tavoissa on kyse tiedostamattomista toimintamalleista ja pahasta olosta, jota ei osata kanavoida rakentavammin. Lapsuudenperheen mallit vaikuttavat taustalla. Kun pintaa vähän raaputtaa, voi nähdä että marttyyrilta vaikuttava kokee tulevansa hylätyksi ja väärin ymmärretyksi, mäkättämiseen sortuva yrittää syvimmiltään saada toiseen yhteyden ja mököttäjä kokee avuttomuutta tilanteen äärellä - hän osaa vain vetäytyä ahdistavassa tilanteessa. Tällaisia me ihmiset olemme.

Yksinäisyyden kokeminen omien läheisten keskellä on kurjaa. Kuitenkin se on varsin yleinen kokemus.

Näissä riitelyn lajeissa harvoin kukaan voittaa, ne jättävät ihmiset yksinäisiksi. Yksinäisyyden kokeminen omien läheisten keskellä on kurjaa. Kuitenkin se on varsin yleinen kokemus ja liittyy usein aiempiin vaikeuksiin läheisissä ihmissuhteissa. Omaan yksinäisyyteen pudotessa päälle voi vyöryä kaikki aiemmatkin kokemukset väärin ymmärretyksi tulemisesta ja siitä, ettei kukaan ole itseä varten. Pienestä alkaneesta riidasta voi siksi tulla kokemuksena todella iso ja raskas.

Omaa tapaansa olla suhteessa toiseen ja riidellä kannattaa tutkia, jotta voisi vaikuttaa omaan toimintaansa. Toista ei voi muuttaa, mutta omaa reagointia ja vuorovaikutuksen tapaa muuttamalla voi vaikuttaa siihen, mitä parisuhteessa ja perheessä tapahtuu.

Oma historia voi olla rankka ja kuormittava, mutta se ei poista vastuuta tämän päivän vuorovaikutuksesta. On siis tärkeää välillä pysäyttää itsensä ja katsella tilannetta vähän kuin ulkopuolelta: mitä tässä oikeasti tapahtuu ja mikä on oma osuuteni tapahtumissa? Omasta taipumuksesta kietoutua marttyyrinviittaan, mäkättää tai mököttää voi päästä eteenpäin, kun tulee siitä tietoiseksi ja alkaa tehdä jotakin eri tavalla. Voi alkaa harjoitella uusia lajeja.

Yksi tärkeimmistä matkoista mitä ihminen voi tehdä, on mennä toista ihmistä puolitiehen vastaan.

Yksi tärkeimmistä matkoista mitä ihminen voi tehdä, on mennä toista ihmistä puolitiehen vastaan. Millainen se olisi kodin lajina? Millainen olisi lajina yksinäisyyden kuopasta ylös nouseminen tai kumppanin auttaminen takaisin yhteyteen? Silmiin katsominen? Millaisia lajeja olisivat yhteyden ylläpito, kannustus ja tuki?

Niitä me kaikki kaipaamme. Niissä lajeissa voisi kilpailla vaikka joka päivä - eniten itsensä kanssa - ja kaikki voisivat voittaa.

 

Yhteyden kaipuusta kertoo myös tämä ihana vanha laulu, jonka sanat on tehnyt viisas Tove Jansson.

 

Lämmöllä, Heli Pruuki

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Skeeze/ Pixabay

Kuvittele tilanne, että kuulisit sinulla olevan vain kuukauden elinaikaa jäljellä. Kenelle soittaisit ja kertoisit sen? Mitä sitten tekisit?

Miten viettäisit elämäsi viimeisen kuukauden? Mitä haluaisit vielä tehdä? Keiden kanssa haluaisit viettää aikaa?

Mitä haluaisit kertoa läheisillesi?

Millaiset hautajaiset toivoisit itsellesi?

Millaisia muistoja hautajaisissasi ehkä kerrottaisiin? Millaisia puheita sinusta pidettäisiin?

 

Tuntuu aika rankalta ajatella omaa kuolemaa. Tällainen mielikuvaharjoitus ei kuitenkaan ole kuoleman, vaan elämän harjoittelua. Se voi auttaa miettimään, mikä omassa elämässä on oikeasti todella tärkeää. Ja ketkä ovat lopulta kaikkein tärkeimpiä, rakkaimpia, läheisimpiä ihmisiä.

Oman kuoleman ajatteleminen ei ole kuoleman, vaan elämän harjoittelua

Elämän kokemista kuvataan joskus tiimalasin avulla. Kun tiimalasin kääntää, näyttää hiekka valuvan hyvin ohuena norona alempaan astiaan. Hiekan pinta ei juurikaan näytä laskevan – sitä on paljon, melkein määrättömästi. Se valuu hitaasti. Mutta sitten hiekasta onkin valunut jo puolet – ja nyt se tuntuu valuvan yhä nopeammin! Viimeiset hiekat hupenevat hirveällä vauhdilla, melkein kiihkeästi. Juuri äsken hiekkaa oli paljon jäljellä, mutta nythän ihan kohta se loppuukin!

Sitten kaikki on ohi.

Lapselle yksi tunti pitkästyneenä voi tuntua ikuisuudelta, puhumattakaan kokonaisesta vuodesta. Nuoruusvuosina tuntuu, että elämää on todella paljon jäljellä – oma keski-ikä, saati vanhuus, tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Mutta sitten vuodet käyvät lentämään. Elämä on lyhyt, vaikka saisi elää vanhaksi. Kuten Eeva Kilven runossa, vanhan naisen ja vanhan miehen silmänrei´istä oikeasti kurkkivat nuoren naisen ja nuoren miehen silmät. Ihminen persoonana ei muutu vuosien mittaan kovinkaan paljon, vaikka ulkomuodon perusteella niin voisi luulla.

Vanhan naisen ja vanhan miehen silmänrei´istä kurkkivat nuoren naisen ja nuoren miehen silmät.

On ajateltava kuolemaa ja elämänsä rajallisuutta, jotta tulisi tietoiseksi elämän arvosta ja siitä, mihin haluaa elämässään panostaa. Taju elämän rajallisuudesta ei tarkoita, että kannattaisi yrittää kokea vimmatusti kaikkea mahdollista tai suorittaa elämäänsä hampaat kireänä jatkuvasti "läsnä ollen". Kuka sellaista jaksaa? Ei elämä ole suoritus eikä sen arvo ole kokemusten tai elämysten määrässä. 

Oman elämän rajallisuuden kanssa voi olla ihan rauhassa: Elän nyt, tulen kuolemaan. Elämän aikana joutuu vähitellen luopumaan paljosta - viimeiseksi elämästä itsestään. Mitä johtopäätöksiä siis tästä rajallisuudesta teen? On hyvin surullista, jos vasta kuolinvuoteellaan tajuaa hukanneensa elämänsä päivät ja vuodet asioille, joilla ei ole itselle lopulta merkitystä.

Mikä siis on sinulle elämässäsi todella tärkeää? Mistä asioista ja keistä ihmisistäsi luopuisit viimeisenä? Mistä koet iloa? Mitä haluat ja tarvitset lisää elämääsi?

Millaisen elämän haluat elää? Millaisena toivot, että sinut muistetaan kuolemasi jälkeen?

Millaisen jäljen haluat jättää läheisiisi ja maailmaan?

Jokainen hetki on ainoa, sitä ei saa takaisin. Siitä näkökulmasta voi miettiä tätä kesääkin. Voisitko toteuttaa jonkun unelmasi? Kenelle voit kertoa tai osoittaa, että hän on sinulle tärkeä?

 

Lämmöllä, Heli Pruuki

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annie Spratt/Unsplash

Innostunut punaposki tulee sisälle keväästä hullaantuneena ja jo ovelta huutaa: ”Äiti saanko pliis laittaa huomenna kouluun kesäkengät ja sen uuden mekon!” Ja hups, samassa olen keskellä muistoa. Paljas asfaltti on jäätävä valkoisten ballerina-kenkieni alla. Hulmuavahelmainen salsahame oli tuntunut hyvältä idealta ikkunasta katsottuna, mutta laihat sääreni sen alla ovat kananlihalla. Ohuen kengän kärjellä rikon jäätä vesilätäköstä. Leuka tärisee, mutta uhmakkaasti teeskentelen, ettei palella yhtään.

Muisto hymyilyttää. Yhdeksänvuotias minä itse on lähempänä kuin pitkään aikaan. Saan hyvin kiinni tyttären innosta ja toiveesta, mutta neuvottelen lapsen kanssa toisen ratkaisun. Kesäkengillä ei mennä vielä kouluun, mutta voihan kesävaatteita jo käyttää sisällä ja fiilistellä tulevasta kesästä.

Millaisia muistoja sinussa herää ajasta, jolloin olit lapsesi tai lastesi ikäinen?

Lapsen eri vaiheet palauttavat mieleen oman kasvun vaiheita. Elämä lapsen kanssa nostattaa pintaan hauskoja ja liikuttavia muistoja, kuten vaikka tuon minun muistoni itsestäni kesävaatteissa jäitä rikkomassa – ja sitten niitä muitakin. Vaikka sen, millainen perhehelvetti kotona oli, kun itse oli sen ikäinen kuin oma lapsi nyt. Sen, miten yksinäinen itse oli lapsena ja miten kipeältä se tuntui. Tai sen, miten aivan liian nuorena joutui kantamaan vastuuta itsestään.

Millaisia muistoja sinussa herää ajasta, jolloin olit lapsesi tai lastesi ikäinen?

Vanhemmuus merkitsee väistämättä monenlaisia tunteita liittyen sekä nykyaikaan että menneisyyteen. Ilon ja merkityksellisyyden kokemusten ohella vanhemmuus voi nostaa pintaan myös surua ja tuskaa omasta historiasta. Se ei tunnu hyvältä, mutta sitä on tärkeää tunnistaa.

Kukin meistä ponnistaa omasta taustastaan myös vanhempina. Oma historia, varsinkin sen traumatisoiva puoli, vaikuttaa vanhemmuuteen haitallisemmin, jos sitä ei ole tunnistettu ja uskallettu millään tavalla käydä läpi. On siis tavallaan hyvä, jos huomaat kokevasi surua, tuskaa, vihaa tai pettymystä liittyen omaan lapsuuteesi. Se on hyvä, koska vasta sen tunnistamisen jälkeen voit sitä hoitaa. Vasta tunnistaessasi surusi voit surra sitä ja antaa itsesi kokea niitä tunteita, jotka aikanaan on täytynyt painaa alas ja niellä. Suru ei parane kuin suremalla, se ei katoa nielemällä sitä alas.

Vanhemmuus ei vain luo ja tue uutta elämää, vaan uudistaa myös äitiä ja isää

Lapsena ja nuorena ei voinut vaikuttaa moniin asioihin, mutta aikuisena vähän enemmän voi. Jos tunnistat asioita, joita tulisi käsitellä, kannattaa niitä jakaa toisen ihmisen kanssa: ystävän, kumppanin tai ammatti-ihmisen kanssa. Yksin itsensä kanssa on vaikeaa päästä asioissa eteenpäin, niihin jumittuu, mutta tunteiden ja kokemusten jakaminen on hoitavaa.

Jos raskauden ja lapsen kasvun aikana pintaan nousevia vaikeitakin asioita suostuu näkemään ja käymään läpi, voi äitiys ja isyys voi olla korjaava ja korvaava kokemus. Vanhemmuus ei vain luo ja tue uutta elämää, vaan uudistaa myös äitiä ja isää. Yhdessä lapsen kanssa voi elää vähän enemmän sellaista elämää, mitä olisi itse pienenä tarvinnut ja toivonut, mutta jäi vaille. Isänä ja äitinä saa uuden mahdollisuuden elää lastensa välityksellä lapsuutta ja perhe-elämää, jota itse on jäänyt kaipaamaan. Se ei ole täydellistä nytkään, mutta se voi olla parempaa kuin oma lapsuus oli.

Millaisia muistoja siis nyt rakennat, yhdessä lapsesi kanssa? Mitä haluat toistaa omasta lapsuudestasi? Mitä haluat tehdä ihan eri tavalla kuin omat vanhempasi?

Millaisia muistoja siis nyt rakennat, yhdessä lapsesi kanssa?

On täysin mahdollista, että saat vanhempana olemisen myötä kasvaa siksi ihmiseksi, joka oikeasti olet. Silloinkin, kun oma tausta ja historia eivät ole olleet turvallisia, ja vaikka olisi itsensä kanssa monenlaista vaikeutta, voi vanhemmuus auttaa kasvamaan eteenpäin. Kun oppii rakastamaan ja suojelemaan lapsiaan, voi samalla oppia suojelemaan ja rakastamaan itseään. Voi oppia katsomaan hellyydellä itseään eri vaiheissaan, kuten katsoo lastaankin. Oman kokemuksen kautta voi ymmärtää syvällä tasolla sitä, mitä lapsi tarvitsee.

Vanhemmuus on uusi mahdollisuus elää onnellinen lapsuus. Tai ainakin riittävän onnellinen, sellainen mistä jää sisimpään turvallisuutta ja iloa. Ja mukavia muistoja. Sekä aikuiselle että lapselle.

 

Keväisin terveisin Heli Pruuki

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat