Kirjoitukset avainsanalla Päivi Kähkönen

Älypuhelin muistuttaa meitä ihmissuhteiden tärkeistä asioista. Kuva: unsplash

Älylaitteista on tullut keskeinen osa elämäämme. Toisaalta ne helpottavat asioiden hoitamista, johtavat tiedon lähteille nopeasti ja helposti – luovat yhteyksiä. Toisaalta ne koukuttavat, pitävät otteessaan, vievät aikaamme ja huomiotamme – toisinaan liikaakin. Älyvempainten koukuttavuus liittyy siihen, että ne täyttävät syviä tarpeitamme. Siksi niiltä voi oppia. Ne muistuttavat meitä asioista, jotka ovat keskeisiä myös ihmissuhteissamme. Varsinkin läheisissä sellaisissa.

Älyvempainten koukuttavuus liittyy siihen, että ne täyttävät syviä tarpeitamme.

Huomaa

Viestin merkkiääni saa aikaan hitaallakin ihmisellä salamannopean tarttumisrefleksin. Mitä? Missä? Kuka? Viestin sisältö täytyy katsoa viipymättä ja, ehkä huomaamattakin, tämän toimituksen tieltä saa kaikki muu väistyä. Reagoitko yhtä nopeasti, innokkaasti ja suurella mielenkiinnolla kumppanisi tai lapsesi sanoihin, pyyntöön tai kutsuun? ”Hei, arvaa mitä tänään tapahtui?”, ”Voisitko viedä roskat?”, ”Äiti, kato mitä mä tänään tein!” Emme aina huomaa läheistemme viestejä ollessamme keskittyneitä omiin puuhiimme tai älylaitteiden varastaessa totaalisesti mielenkiintomme.  Tulla huomatuksi ja tulla kuulluksi on ihmisenä olemisen perustarpeita.

Katso

Me katsomme älypuhelimiamme lukemattomia kertoja vuorokaudessa. Kiinnostuksella, innostuksella, odotuksella. Olenko saanut viestejä? Kuka minua on muistanut? Muistammeko katsoa läheisiämme, puolisoamme, lapsiamme. Katsoa niin, että he tulevat nähdyksi. Katsoa silmiin hyväksyvästi ja rakastavasti. Katse tuntuu hyvältä. Nähdyksi tuleminen nostattaa. Katsotuksi tuleminen tuottaa halua katsoa takaisin. Katse luo yhteyttä.

Kosketa

Me kosketamme älylaitteittamme lukemattomia kertoja vuorokaudessa. Hipaisemme ja sivelemme hellästi. Miten usein kosketamme läheisiämme?  Halaammeko, otammeko kädestä, sipaisemmeko ohimennen viestien ”Olet tärkeä”, ”Kiva, että olet siinä”. Kosketuksella, pienelläkin sellaisella, voi olla uskomattoman suuri vaikutus. Sen lämpö kulkeutuu iholta syvälle sieluun. Kosketus rauhoittaa.

Suojele

Me suojelemme älylaitteitamme kolhuilta ja naarmuilta. Puhdistamme näyttöä pehmeällä liinalla. Hankimme laitteille kannet ja kuoret suojaksi kovalta maailmalta. Myös läheiset ihmissuhteet tarvitsevat suojelua. Maailma on mielenkiintoinen mutta toisinaan myös kova paikka. Kodissa meidän pitäisi olla turvassa ja saada suojaa ja turvaa toinen toisiltamme.

Tykkää

Me tykkäämme älylaitteilla lukemistamme ja näkemistämme jutuista ja videoista. Peukutamme ja annamme sydämiä. Seuraamme myös sitä, kuinka meidän jutuistamme tykätään. Se, että joku tykkää tuntuu hyvältä. Miten osoitamme tykkäämisemme ja välittämisemme läheisillemme? Miten näytämme sen, että ”Sinä olet tärkeä”? Miten ”peukutamme” läheisillemme heidän tärkeyttään? Miten usein sanomme suoraan ”Minä tykkään Sinusta!”

Jaa

Me jaamme älylaitteillamme mielenkiintoisina pitämiämme sisältöjä ja toivomme muidenkin löytävän ne. Jakaminen tuntuu hyvältä ja tekee asioista isompia ja tärkeämpiä kuin jos lukisimme, näkisimme tai kokisimme ne yksin. Sama pätee ihmissuhteisiin. Tunteiden ja kokemusten jakaminen toisen kanssa antaa niille syvemmän merkityksen. Ilman jakamista olemme yksinäisiä.

Toinen ihminen on toiselle korvaamaton.

Älylaitteidenkin kohdalla pätee vanha viisaus siitä, että kaikella on aikansa. On aika sompailla kojeiden kanssa ja on aika keskittyä kohtamaan tärkeitä ihmisiä, läheisimpiä. Älylaitteet ovat monessa asiassa paikallaan mutta ne eivät koskaan voi korvata inhimillistä, kasvotusten tapahtuvaa kohtaamista ja vuorovaikutusta. Ei anneta niille isännän asemaa vaan pidetään ne renkeinä. Muistetaan, että toinen ihminen on toiselle korvaamaton.

Lämmöllä,

Päivi Kähkönen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Niin paljon kuuluu rakkauteen. Mutta toisiin vertaaminen siihen ei kuulu.

”Mikset sä voi olla niin kuin Mallu – se ei turhista valita.”

”Voi kun sä et olis noin hiljanen, puhuisit enemmän. Osku puhuu ja niillä on Katan kanssa mahtavia keskusteluja.”

Muistuuko Sinulle mieleesi tilanteita, jolloin olet tullut verratuksi toiseen ihmiseen tavalla, joka on tuntunut pahalta? Vertaaminen tuottaa harvoin hyvää. Kaikkein läheisimpien ihmisten sanomana se satuttaa eniten.

Vertaaminen tuottaa harvoin hyvää. Kaikkein läheisimpien ihmisten sanomana se satuttaa eniten.

Vertaaminen vie nopeasti ja helposti huomion pois siitä hyvästä ja ainutkertaisesta, jota meissä jokaisessa on. Se viestii: Minä en riitä tällaisena, en ole rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olen. Se huutaa: Minun pitäisi olla toisenlainen, erilainen, parempi, kauniimpi, hoikempi, miehekkäämpi. Minun pitäisi olla jotain muuta kuin mitä olen.

Lapsuudessa koettu vertaaminen luo pitkän varjon

Vertaaminen voi olla lamauttavaa aikuiselle mutta erityisen haavoittavaa ja satuttavaa se on lapselle tai nuorelle, joka on vielä kehittymässä omaksi itsekseen.

”Sinäkin voisit olla reippaampi poika. Ota vaikka Samposta vähän mallia.”

”Meidän Akseli on semmoinen monitaituri. Ei tainnut Elmerille jäädä paljoakaan näissä jaoissa. On se jännä juttu, että samoista geeneistä voi tulla kaksi niin erilaista lasta.”

Lapsuudessa muodostettu kuva ja käsitys itsestä säilöytyy meihin syvälle. Tuon kuvan muuttaminen myöhemmin elämässä on vaikeaa. Lapsille ja nuorille vanhempien ja tärkeiden aikuisten ehdoton hyväksyntä ja rakkaus ovat oman minäkuvan tärkeimpiä rakennusaineksia. He tarvitsevat kasvurauhaa ja rakkautta, johon ei toisiin vertaaminen kuulu. Kuka hyväksyi Sinut lapsuudessasi juuri sellaisena kuin olit?

Lapset ja nuoret tarvitsevat kasvurauhaa ja rakkautta, johon ei toisiin vertaaminen kuulu.

Läheisissä ihmissuhteissa kohtaamamme ehdoton hyväksyntä auttaa meitä uskomaan ja luottamaan itseemme niissäkin tilanteissa, joissa meille pyritään ulkopuolisten taholta luomaan kuvaa tai määrittelemään sitä, millaisia meidän pitäisi olla – tyttöinä, poikina, miehinä, naisina, puolisoina, vanhempina, työntekijöinä. Tosin elämässä voi käydä myös niin, että se, mitä olet jäänyt varhaisissa ihmissuhteissasi vaille, voikin toteutua myöhemmin – puolisona, vanhempana, työntekijänä. Kun Sinua ei enää verratakaan muihin vaan nähdään juuri sellaisena kuin olet.

Hyvin menee kun ei vertaa?

Sosiaalinen media tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksia verrata omaa elämää muiden elämään. Lukiessamme ja katsellessamme muiden saavutuksia, matkoja, aterioita ja sisustuksia saattaa mieleen hiipiä tunne siitä, että oma elämä on jotenkin latteaa, arkista, trenditöntä ja vanhanaikaista. Tosin meiltä saattaa hämärtyä se, että moni haluaa hieman kaunistella elämäänsä jakaen sosiaaliseen mediaan ainoastaan hyvät ja hienot hetkensä.

Olisimme varmasti onnellisempia, jos emme vertaisi itseämme muihin tai omaa elämäämme toisten elämään.

Olisimme varmasti onnellisempia, jos emme vertaisi itseämme muihin tai omaa elämäämme toisten elämään. On kuitenkin eri asia tulla verratuksi kuin verrata itse. Oman elämäntilanteen ja itsen vertaaminen toisiin voi joskus olla hyväkin juttu. Se saattaa antaa positiivisen pukkauksen, sisuunnuttaa ja aktivoida vaikkapa elämänmuutokseen.

Tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, karvoineen kaikkineen, on kuitenkin se tunne mitä meistä jokainen eniten kaipaa ja tarvitsee. Rakkaus ei vertaa. Rakkaus näkee Sinut hyvänä, kauniina, ainutkertaisena - juuri sellaisena kuin olet. Silloin oma elämäkin on hyvä ja riittää juuri sellaisena kuin se on.

Lämmöllä,

Päivi Kähkönen

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Kimmo Rampanen/Vastavalo

Tuttavani lapsi oli aloittamassa eskarin. Lapsen mummi oli uuden elämänvaiheen innoittamana käynyt keräämässä kaikki tyttärentyttärensä lelut säilytyslaatikoihin ja todennut ”nyt on leikit leikitty ja on lukuhommien aika – barbit bokseihin ullakolle ja koulukirjat kainaloon!” Meitä oli kolme järkyttynyttä: tytär, tyttärentytär ja minä. Ja yksi järkensä menettänyt: mummi.

Muistan, kuinka kauniina kesäpäivinä työntelin mökin hiekkatiellä punaisia nukenvaunuja. Päässäni oli turbaaniksi kiedottu froteepyyhe, joka toimi hiuslaitteena. Sen päällä keikkui levälierinen olkihattu ja ylläni oli äitini nuoruudenaikainen samettimekko, jossa oli kellohelma. Puhuin ”englantia”, koska vierelläni asteli lapseni isä, prinssi Charles. Välillä lauloin lapsellemme unilauluja ”ranskaksi”. Kuulin serkkupoikien hersyvän naurun heinäladosta ja minua hävetti. Ei niinkään se leikki mutta se ikä, olin 13-vuotias. Siis kolmetoista! Minuakin paremmaksi pani kuitenkin naapurin Ari. Hän oli sissi ja soturi vielä 15-vuotiaana – tosin sekä puupyssy että muovikypärä lensivät pusikkoon aina, kun kavereita huristeli mopoillaan ohi.

Leikillä on valtava merkitys lapselle ja sen sisältämä hyvä ulottuu aikuisuuteen asti. Leikkiessään lapsi oppii uusia asioita – sekä itsestään että ympäristöstään. Leikin avulla lapsi tekee tuttavuutta tunteiden kanssa – sekä omiensa että toisten ja oppii käsittelemään ja ymmärtämään niitä. Leikissä on ilo ja nauru. Leikissä on suru ja itku. Leikissä on arki ja juhla. Leikissä on tuttu ja leikin avulla opitaan vieraasta ja ihmeellisestä. Leikki ja mielikuvitus ovat kaveruksia ja ne ruokkivat toisiaan.

Leikillä on valtava merkitys lapselle ja sen sisältämä hyvä ulottuu aikuisuuteen asti.

Leikki myös mahdollistaa mieleen jääneiden asioiden ja tapahtumien toiston, jolloin ihana ja hyvä kokemus voidaan käydä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ikävälle tapahtumalle voidaan leikin kautta etsiä lohdullisempi päätös. Mitä enemmän ja mitä isompia asioita lapsen elämässä tapahtuu, sitä suurempi on leikin tarve ja merkitys!

Leikissä jaetaan roolit, tehdään ja luodaan yhdessä. Välillä kaikki ”sujuu kuin leikki” ja toisinaan ajaudutaan törmäyskurssille. Silloin täytyy sopia ja sovitella, jotta leikki voi jatkua. Toisinaan tilanne kärjistyy ja tarvitaan aikuisten (=ulkopuolisten) apua. Leikissä on siis koko elämä!

Mitä enemmän ja mitä isompia asioita lapsen elämässä tapahtuu, sitä suurempi on leikin tarve ja merkitys!

Meidän aikuisten, sekä vanhempien että ammattilaisten, tärkeä tehtävä olisikin viimeiseen saakka turvata se, että lapsemme ja nuoremme (kyllä, myös nuoret tarvitsevat ja kaipaavat leikkiä) saavat kyllästymiseen saakka leikkiä, ja mieluiten yhdessä. Työelämänkin, missä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitojen merkitys entisestään korostuu ja tarvitaan luovuutta ja kykyä nähdä asioita monesta eri näkökulmasta, pitäisi kiittää ja kumartaa lapsuuden leikkihetkiä. Kaikkea ei opita kirjoista!

Työelämänkin pitäisi kiittää ja kumartaa lapsuuden leikkihetkiä.

Lapset tarjoavat myös meille aikuisille mahdollisuuden. Leikitään lastemme kanssa, houkutellaan nuoriamme leikkeihin – saatamme oppia vielä jotain itsestämmekin. Seuraavan kerran, kun lapsi pyytää leikkimään, heittäydytään, hullutellaan ja hassutellaan. Seuraavan kerran, kun joku töissä ehdottaa tutustumis - tai ryhmäytymisleikkiä, kiljutaan innoissamme. Ja mitä kaikkea hyvää leikkisyys ja eroottinen ilottelu voikaan saada aikaan parisuhteessamme. Elämässämme on totta kai tilanteita, joista leikki on kaukana. Mutta niissäkin hetkissä leikin myönteinen voima voi kantaa ja antaa eväitä kohdata vastoinkäymisiä.

Lämmöllä,

Päivi Kähkönen

 

Kommentit (1)

Johanna Olli
1/1 | 

Voi pliis, kerro, että sen tytön äiti kävi hakemassa ne lelut  ullakolta takaisin! Eihän tuossa ole mitään järkeä! Leikkimistä ei tosiaankaan ole syytä lopettaa missään iässä, ja lapsilla on sitä paitsi siihen myös oikeus lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan. Se sopimus koskee kaikki alle 18-vuotiaita ja sillä sopimuksellahan on Suomessa lain voima. Mummille voisi antaa luettavaksi Lapsen oikeuksien komitean Yleiskommentin nro 17, jossa tätä asiaa selväsanaisesti aukaistaan 23 sivun verran!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Annie Spratt

Menneisyydestä nousee vahva muistikuva. Napero huutaa toppahaalarissaan ja Kuoma-saappaissaan karkkihyllyn edessä: ”Äääiiitii, kalkkipuuussiii! Haluu! Valmasti ostaaaat!” ”Ei äiti nyt osta.” Sekä lapsella että äidillä on hiki otsalla. Äidillä hiki on isompi. Äiti on vähällä luovuttaa. Napero ei.

Sama napero on alakoulun kolmannella luokalla. Hän kysyy vihaisena äidiltään miksei hän saa olla ihan tavallinen lapsi, samanlainen kuin muut lapset. Siis miksei hän saa läpikorviksia ja katsoa Salkkareita. ”Miksi mulla on tollaset vanhemmat?”

Sanotaan, että meidän vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsillemme pettymyksiä. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että pettymykset kuuluvat elämään ja jos niiden kanssa tekee tuttavuutta vasta myöhemmin elämässä, voi todellakin tulla äitiä ja isää ikävä.

Sanotaan, että meidän vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsillemme pettymyksiä.

Pettymysten kanssa toimeen tulemisen ”harjoittelu” olisi hyvä siis aloittaa varhain. Ihan kuten muidenkin tärkeiden elämäntaitojen. Miten siedetään sitä, että asiat eivät aina menekään toivotulla tavalla. Että aina ei saakaan kaikkea sitä mitä haluaa. Että unelmat eivät toteudukaan tai että niistä joutuu luopumaan.

Liian usein kuitenkin unohdetaan, että pettymys, niin tärkeä kuin kokemuksena onkin, kaipaa aina harjoituskaverikseen lohdutusta. Pettymys voi olla musertava - vielä musertavampi se on yksin koettuna, paljon vähemmän musertava jaettuna.

Pettymys, niin tärkeä kuin kokemuksena onkin, kaipaa aina harjoituskaverikseen lohdutusta.

Pettyneen kohtaaminen on sekin taitolaji. Toisinaan pettymykset voivat vaikuttaa ulkopuolisesta pikkujutulta. Miten se nyt noin vahvasti reagoi? Oliko tämä nyt noin iso juttu? Toisen ihmisen, lapsen tai aikuisen, pettymystä (kuten muitakaan tunteita) ei saisi koskaan vähätellä. Vähättely lisää toivottomuuden tunnetta ja yksin jäämisen kokemusta.

Lohdutuksesta voi tehdä haasteellista myös se, että pettymys näkyy ja tuntuu meissä niin eri tavoin. Jotkut tuntevat pettymyksen hetkellä surua, avuttomuutta ja lohduttomuutta. Heitä voi olla helpompi lähestyä kuin meitä, jotka reagoimme kiukulla, raivolla ja suuttumuksella. Ja kaikki kuitenkin kaipaavat lohdutusta.

Lohdutus on taitolaji myös siksi, että selviytymiskeinomme ovat niin erilaisia. Mojova potku persauksille höystettynä sanonnoilla ”Kyllä se siitä”, ”Uutta matoa vaan koukkuun”, ”Such is life” toimii joillekin, suurimmalle osalle ehkä ei. Monet meistä kaipaavat pettymyksen kohdatessa läsnäoloa, kosketusta ja tietoisuutta siitä, että toinen ihminen on lähellä. Kuuntelee, kuulee ja ymmärtää. Aina ei tarvita sanoja.

Monet meistä kaipaavat pettymyksen kohdatessa läsnäoloa, kosketusta ja tietoisuutta siitä, että toinen ihminen on lähellä.

Jos voimme luottaa siihen, että elämään väistämättä kuuluvien pettymysten kohdatessa saamme lohdutusta, eivät tulevatkaan pettymykset pelota. Tulee tunne, että kaikesta selvitään. Jakaen jaksetaan.

Lämmöllä

Päivi Kähkönen

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
✎ Anna-Riitta Pellikka
✎ Anne Anttonen
✎ Elisabeth Falck
✎ Jarno Hellström
✎ Nina Kauppinen
✎ Mari  Kinnunen
✎ Iiris Koskinen
✎ Päivi Kähkönen
✎ Piia Nurhonen
✎ Anja Nwose
✎ Juha Petterson
✎ Sari-Annika Pettinen
✎ Heli Pruuki
✎ Pekka Puukko
✎ Sini Rantakari
✎ Paula Ruotsalainen
✎ Päivi Stelin-Valkama
✎ Anssi Tietäväinen
✎ Helena Toppari
✎ Seppo Viljamaa

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat