Kirjoitukset avainsanalla perheneuvoja Helena

Kuva: Katianna Ruuskanen

Katselin ihmeissäni ja vähän epävarmana muutama tunti aiemmin syntynyttä ensimmäistä lastani ja vaihdoin hänelle vaippaa. Lapsen katse haritti. Hänen silmänsä räpyttelivät ja yrittivät kohdentaa minuun. Kätilö vieressäni jutteli lapselleni lempeällä äänellä ”Niin, äiti on siinä. Sinä katselet sinun äitiäsi.” Katsoin hämmästyksessäni olkani yli. Tuliko minun äitini paikalle? Kunnes tajusin, että kätilö tarkoitti minua.  Lapseni katselee minua. Minä olen lapseni äiti. Olen monta kertaa jälkeenpäin ajatellut tuota tilannetta ja kätilön lempeää tuoreen äidin ja hänen vauvansa yhteyden ohjausta. Minusta tuli äiti tuossa hetkessä.

Seuraavan kerran minusta tuli äiti intialaisen lastenkodin toimistossa, kun pieni, juuri vuoden täyttänyt lapsi ojennettiin syliini. Kotona hän oppi välittömästi sanan äiti. Muita sanoja hän ei oppinutkaan moneen kuukauteen. Hän ei tarvinnut vielä muita.

Sittemmin vuosien aikana rakkaus lasteni ja minun välillä on vahvistunut lukuisissa hetkissä: ”Äitii!”, ”Äiti katsellaan taas toisiamme silmiin”, ”Minun äiti”, ”Äiti mä oon kipee”, ”Älä pelkää, äiti on tässä”, ”Tule äidin syliin”.

Äiti ja isä ovat tunnesanoja, vanhempi ei ole. Myös rakastettu on tunnesana, mutta vaimo, mies, puoliso ja kumppani eivät ole.

"Sano terveisiä rakastetullesi!"
 "Siis kenelle?!"
"Tarkoitan vaimoasi"

Vuosia sitten istuin onnellisuuden psykologiaa käsittelevällä luennolla. Luennoitsija kertoi jotain, jonka muistan vieläkin.  Hän kertoi sanoneensa erään tapaamisen päätteeksi ystävälleen: ”Sano terveisiä rakastetullesi!”. Ystävä käännähti hämmästyneenä ympäri: ”Siis kenelle?!”. ”Tarkoitan vaimoasi”.

Toinen tilanne tapahtui vähän lähempänä historiassa. Olin suurissa juhlissa, jossa esiteltiin kaikki vieraat toisilleen. Erään parin kohdalla juhlavieraita esittelevä henkilö teki jostain syystä poikkeuksen. Hän kuulutti mikrofoniin: ”Tässä on Juha ja hänen rakastettunsa Jenni”. Meillä muilla oli mukanamme vaimoja, miehiä, kumppaneita, puolisoita ja ystäviä. Mutta tällä yhdellä meistä oli rakastettu. Jotkut juhlavieraista olivat kenties vähän tai paljon kateellisia, mikä on ymmärrettävää. Osa oli onnellisia heidän puolestaan. Osa oli todennäköisesti sekä että. Joku saattoi, omista syistään, ajatella, että tuo tuommoinen on turhaa. Ymmärrän senkin, mutta hänen kanssaan olen eri mieltä.

Tunnesuhde, joka on lapsuudessa äidin tai isän ja lapsen välillä, on myöhemmin kahden aikuisen välisessä rakkaussuhteessa.

Sanat, joita käytämme toisistamme, muokkaavat suhteitamme. Ne määrittelevät suhteemme luonteen ja muuttavat meitä. Ne rakentavat ja vahvistavat yhteyttä tai etäännyttävät ja rikkovat sitä. Ne hoivaavat, hellivät ja tarjoavat turvaa. Ne nostavat ja laskevat. Ne vetävät lähemmäksi tai työntävät kauemmaksi. Ei ole yhdentekevää mitä sanoja käytämme, kun puhumme toisistamme tai kutsumme toisiamme.

Joten miksi et kutsuisi häntä rakastetuksi.

 

Terveisin,  perheneuvoja Helena

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Anna Huovinen

Olen psykologi ja pari-, perhe- ja traumapsykoterapeutti Helsingistä. Teen työtä seurakuntien perheneuvojana, rakkauden puolesta. Uskon siihen, että meillä on syvä biologinen tarve läheisiin pysyviin ihmissuhteisiin, tunneyhteyteen muiden ihmisten kanssa. Bloggaan rakkauden tärkeydestä ja rakkauden eri ilmiöistä tässä ajassa.

Kirjoitan blogissa myös rakkauden vaikeudesta. Työni on niiden esteiden tutkimista ja raivaamista, jotka estävät ihmisiä toteuttamasta omaa olemisen tapaansa, rakastamasta, saamasta rakkautta. Usein ne asiat, jotka tulevat omana itsenä olemisen ja rakastamisen esteeksi, liittyvät itsemme ja omaan taustaamme. Joskus kokemamme asiat ovat olleet niin isoja, että ne ovat jääneet vaikuttamaan meihin, mieleemme ja kehoomme. Ne ovat haavoja, joita aika ei paranna. Olemme saaneet monet haavoistamme läheisissä ihmissuhteissa. Siksi rakastamisen perusteet luottamus ja läheisyys, ovat monille meistä niin vaikeita.

Joskus kokemamme asiat ovat olleet niin isoja, että ne ovat jääneet vaikuttamaan meihin, mieleemme ja kehoomme. Ne ovat haavoja, joita aika ei paranna.

Vähintään yhtä paljon työhöni liittyvää olen oppinut taiteesta sen eri muodoissaan, kuin ammattikirjallisuutta lukemalla. Taide hoitaa ja korjaa, avaa näköaloja, herättää ajatuksia ja tunteita, antaa näkökulman joka on uusi tai helpommin nähtävissä. Tulen käsittelemään kirjoituksissani rakkautta ja parisuhteita myös taiteen, elokuvien, kirjojen ja musiikin nostamien teemojen kautta.

Samaan aikaan kun teen tätä työtä, elän samaa elämää mitä työssäni kohtaamani ihmiset elävät. Ihminen, ihmissuhteet ja elämä ovat paljon enemmän kuin mitä psykologinen tieto voi tavoittaa. Työtekijänä ja ihmisenä ei ole koskaan valmis. Se pitää nöyränä. Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä. Opin koko ajan työni kautta kohtaamiltani ihmisiltä. En kirjoita asiakkaistani tai heidän ajatuksiaan. Jos joku kirjoittamani tuntuu sinun omaltasi, se johtuu todennäköisimmin siitä, että me ihmiset olemme ajatuksinemme, tunteinemme ja kaipauksinemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. On paljon enemmän sitä mikä yhdistää ja liittää meitä toisiimme, kuin mikä erottaa meitä. Se on aina yhtä toiveikasta.

Helena, perheneuvoja

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat