Kirjoitukset avainsanalla helena toppari

Kuva: Pixabay

 

1. Tiedosta, mitä tuot mukanasi parisuhteeseen aiemmista ihmissuhteistasi.

Rakkautta ennen keskiyötä (2013)

Elokuvatrilogia seuraa Célinen ja Jessen parisuhteen kehittymistä nuoruudesta aikuisuuteen. Aikajana on noin parikymmentä vuotta. Kolmannessa osassa uusperheessä elävä pariskunta on viettämässä lomaa. Omaan ja yhteiseen historiaan liittyvät pelot sekä syyllisyyden ja epävarmuuden tunteet nousevat esille yhteisen hotelliyön riidassa.

Parisuhde ei koskaan ala puhtaalta pöydältä, vaan tuomme parisuhteeseemme aineksia entisistä ihmissuhteistamme. Jotkut aineksista voivat olla hyviä ja ravitsevia. Joskus taas tuomme mukanamme aineksia, jotka saattavat jopa pilata suhdettamme. Olemme saattaneet esimerkiksi oppia reagoimistapoja, jotka voivat tulla parisuhteen väliin estämään läheisyyttä. Kenties olemme  tottuneet vaikenemaan, koska emme ole voineet tulla kuulluksi, tai joutuneet kätkemään heikkoutemme näennäisen vahvuuden alle. Joskus puolisomme joutuu ottamaan vastaan kielteisiä tunteitamme, joiden alkuperäinen kohde on omassa menneisyydessämme.

2. Pidä parisuhteessakin kiinni siitä, mikä on itsellesi tärkeää ja anna puolisollesi sama oikeus.

Kauhea nainen (2017)

Nuori pari laittaa hynttyyt yhteen. Elokuvan naisella on selkeä käsitys siitä, minkälaista parisuhteen ja yhteisen elämän tulisi olla, niin sisällöltään kuin puitteiltaan. Mies yrittää parhaansa mukaan sopeutua hänelle esitettyihin toiveisiin ja odotuksiin. Yhteistä ajankäyttöä suunnitellaan kalenterin avulla, johon eri väreillä merkitään menojen tärkeysjärjestys. Miehen omat menot saavat helposti kalenterissa värityksen: ei niin tärkeät menot.

Parisuhteessa on aina kaksi erilaista, erillistä ihmistä. Onnellisissa parisuhteissa ollaan hyviä pärjäämään tämän erilaisuuden kanssa, niin että kumpikaan ei joudu liikaa kapeuttamaan itseään yhteisen parisuhteen takia. Toisen kahlitseminen kertoo usein epävarmuudesta ja turvattomuuden tunteesta. Omien rajojen tunnistaminen ja tarvittaessa puolustaminen ovat tärkeitä parisuhdetaitoja. On tärkeää voida elää parisuhteessakin riittävästi itsensä näköistä elämää. Jos etääntyy liikaa itsestään ja omista tarpeistaan, lakkaa olemasta läsnä oleva myös parisuhteessa. .

3. Ole kiinnostunut puolisosi ajatuksista ja toiveista.

Take This Waltz (2011)

Elokuva kertoo nuoresta pariskunnasta, joka on ollut yhdessä jo jokin aikaa. Heidän yhteinen elämänsä näyttää ja tuntuu monilta osin ihan mukavalta. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikka pariskunnalla on paljon yhteistä, jotakin olennaista jää uupumaan. He eivät osaa jakaa toisilleen syvempiä ajatuksiaan, tunteitaan, tarpeitaan ja toiveitaan. Tilanne tulee näkyviin kolmiodraaman muodossa.

Parisuhteen tunneyhteys ei synny vain yhteisistä puitteista tai edes yhteisestä tekemisestä. Onnellisissa parisuhteissa parit jakavat toisilleen mielensä sisältöjä. Kuunteleminen ja kuulluksi tuleminen auttavat kumpaakin jäsentämään omia ajatuksiaan. Pari oppii sekä itsestään, että toisistaan. He ymmärtävät toisiaan paremmin ja tietävät mitä puolisolle ja heille parina kuuluu. Se tuo turvallisuutta ja vähentää yksinäisyyden kokemusta.

4. Käykää parisuhteessanne keskusteluja siitä, mitä teille tarkoittavat yhteisen elämän keskeiset käsitteet kuten perhe, sitoutuminen, parisuhde, miehuus, naiseus, uskollisuus, isyys ja äitiys.

Turisti (2014)

Elokuva kertoo ydinperheestä, joka on laskettelulomalla Alpeilla. Perhe joutuu yllättävään, pelottavaan tilanteeseen lumivyöryn takia. Tapahtuneesta ei lopulta seuraa mitään vakavaa.  Se kuitenkin käynnistää perheessä ja ympärillä olevissa pariskunnissa prosessin, jossa monet parisuhteeseen ja perheeseen liittyvät itsestäänselvyydet alkavat näyttäytyä uudessa valossa.

Yhteiskunnassa on tällä hetkellä hyvin erilaisia käsityksiä parisuhteeseen ja perheeseen liittyvistä keskeisistä käsitteistä. Yhteisten keskustelujen avulla pari pystyy paremmin määrittelemään mitä nämä asiat merkitsevät heidän yhteisessä elämässään. Kun odotukset, päämäärät ja unelmat ovat yhdessä neuvoteltuja, se tuo turvallisuutta ja lisää kummankin sitoutumista yhteiseen elämään.

5. Hyväksy, ettei puoliso vastaa fantasioitasi, koska hän on ihminen.

Her (2013)

Elokuvan päähenkilö on mies, joka on tullut avioliitossaan jätetyksi. Hän yrittää löytää uutta suhdetta ja suuntaa elämäänsä. Elämä futuristisessa suurkaupungissa näyttäytyy yksinäisenä ja merkityksettömänä. Parisuhteen löytäminen on hankalaa, joten mies luo rakkaussuhteen tekoälyyn perustuvan virtuaaliseen naishahmoon, joka on vain tietokoneelta tuleva ääni, Scarlett Johanssonilta lainattu. Tämä ”Her” on unelmien naisystävä, joka osaa mukautua suhteen edetessä yhä paremmin käyttäjänsä toiveisiin.

Oikeassa elämässä puolisomme eivät yleensä mukaudu kaikkiin toiveisiimme. Itsensä tuntemisen kannalta on kuitenkin hyödyllisempää valita epätäydellinen ihminen täydellisen tekoälyn sijaan. Toinen ihminen auttaa meitä peilaamaan itsestämme puolia, joita emme muuten näkisi. Parisuhteessa joudumme yhä uudelleen etsimään yhteyttä sekä itseemme että puolisoomme. Ilman tätä dynamiikkaa parisuhde muuttuu tylsäksi ja ennalta-arvattavaksi.

6. Kasvakaa yhdessä seksuaalisesti.

Call Me by Your Name (2017)

Elokuva nuoren ihmisen seksuaalisesta heräämisestä ja ensimmäisistä intiimeistä suhteista. Se kuvaa kauniilla ja hieman idealistisella tavalla nuoruuden seksuaalisia kokemuksia, sekä päähenkilön ensimmäisiä askelia kohti omannäköistä aikuista seksuaalisuutta.

Monilla meistä ei ole historiassamme turvallista perustaa omalle seksuaalisuudellemme. Emme ole saaneet kokea hyväksyvää, rakastavaa katsetta tai kosketusta. Meillä ei ole ollut sellaisia vanhempia, joiden tuella olemme voineet ottaa rakkaussuhteidemme ensiaskelia. Hyvä parisuhde on parhaimmillaan paikka, jossa voimme opetella näitä asioita yhdessä. Kokemus parisuhteestamme, itsestämme, kehostamme ja seksuaalisuudestamme muuttuu läpi elämämme. Kyky kasvaa ja kehittyä yhdessä on keskeinen parisuhdetaito sekä seksuaalisuudessa että ylipäätään parisuhteessa.

 

Parisuhdeaiheisten elokuvien katsomisen ja niistä yhdessä keskustelemisen, on todettu olevan hyvä tapa hoitaa parisuhdetta.

 

Terveisin, Helena Toppari

 

Tämä blogi perustuu Juha Pettersonin kanssa pitämäämme esitykseen Love me do-häämessuilla 19.1. 2019 Helsingissä

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Katianna Ruuskanen

Kuinka kauan saa surra päättynyttä rakkaussuhdetta? Pitääkö erosta toipua? Voiko jäädä loppuelämäkseen leskeksi? Mitä jos ei halua uutta putkeen? Entä jos ei huvita tai jaksa mennä eteenpäin?

Yhteiskunnassamme on luvallista olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni

Suru on siivottu yhteiskunnastamme.  Vallalla on positiivinen ajattelu, jossa suru, ikävä ja kärsimys selitetään pois diagnooseilla ja psykologialla. On luvallista ja trendikästäkin olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni. Sureva ihminen saa masennusdiagnoosin, lääkityksen ja sairaslomaa. Jos lääke toimii, suru painuu alas eikä tunnu juuri miltään. Ihmistä kehotetaan ja autetaan korjaamaan asennetta. Ei saa takertua ihmisiin.

Parisuhteen päättyessä eroon tai kuolemaan, ystävät ja läheiset tulevat yleensä tueksi: ”Voit soittaa milloin vaan”, ”Sano voinko auttaa?”, ”Pärjäätkö itseksesi?”. Näin jatkuu jonkin aikaa, kunnes he alkavat tulla kärsimättömiksi ja kysymykset vaihtuvat toisiksi: ”Olisiko jo hyvä mennä eteenpäin?”, ”Onko ollut ketään kiinnostavia, uusia tuttavuuksia?” ,”Auttaisiko laastarisuhde?” He sanovat, että pitäisi jalkautua ihmisten pariin: ”Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa”, ”Sinua vaivaa pitkittynyt suru”, ”Sinun pitäisi varmaan mennä terapiaan”.

Ihmiset kertovat joskus, että olisi jopa helpompaa, jos parisuhde olisi päättynyt puolison kuolemaan, eikä eroon. Ennen leski oli titteli, joka antoi luvan olla rauhassa sureva, puolisonsa menettänyt. Surua kannettiin vuositolkulla mukana leskenvaatteissa. Kukaan ei ollut huolissaan seksielämäsi tilasta.  Ei tarvinnut tuntea olevansa elämästä sivussa, jos ei juossut nettitreffeillä rakkautta metsästämässä.

Uudella rakkaudella ei voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta

Uusi rakkaus löytyi. ”Ihan mahtavaa!” ”Onneksi olkoon”. Facebookin seinä täyttyy onnitteluista. Elämä voittaa: ”Olen ansainnut tämän onnen”. Uudella rakkaudella ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta. Alas painettu suru jää meihin. Se räjähtää uusperheen riidoiksi ja vihaisuudeksi entisiä sekä nykyisiä puolisoita kohtaan. Se näkyy kyvyttömyytenä olla ihmissuhteissaan läsnä ja päästää lähelle. Se verhoutuu vihaksi itseään kohtaan. Tällöin lakkaamme pitämästä itsestämme huolta. Suru muuttuu väsymykseksi, sekä kivuiksi kehossa, joka sitä joutuu kantamaan. Se kietoutuu rasvaksi ympärillemme, jonka pehmeän peiton suojaan piiloudumme. Me piiskaamme surua hiljaiseksi rankalla urheilulla. Suru tuntuu merkityksettömyyden, ilottomuuden ja ahdistuksen tunteina, joita laimennamme päihteillä ja joita pakenemme viihteeseen sekä tyhjään toimintaan.

Alas painettu suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi

Suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi. Siksi emme osaa puhua siitä, vaan kuvailemme oireitamme. Kenelle sitä paitsi voimme surusta ja ikävästämme puhua? Ystävät kyllästyvät aika pian kuuntelemaan samoja tarinoita yhä uudelleen. He yrittävät reipastaa meitä vetoamalla siihen, että menetetty kumppani ei välttämättä ollut kaikelta osin niin hyvä tyyppi. ”Löydät paremman”. Uudelle puolisolle surusta ja ikävästä on turha hiiskua. Siitä tulee väärinymmärrystä ja riitaa. Terapeutti jaksaa kuunnella vähän paremmin, psykologiset teoriat suojanaan. Taipuuko suru aina kriisin vaiheteorian muotoiseksi? Shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja lopulta uudelleen suuntautumisen vaihe. Entä jos ei pysty tai halua suuntautua uuteen? Hyväksymme yhteiskunnassamme yksinelämisen, joka on ihmisen voimissaan tekemä valinta. Meidän on kuitenkin vaikea hyväksyä yksinjäämistä, joka on seurausta hävitystä ihmissuhdetaistelusta.

Suru on aliarvostettu, väärinymmärretty ja turhaan pelätty tunne. Kun sitä riittävän pitkään uskaltaa katsoa silmiin, niin kenties se lopulta väistää. Suru on auttamattoman hidas. Sitä pitää kantaa mukanaan pitkiäkin matkoja. Joskus se ei suostu millään siirtymään sivuun, muuttamaan pois, niin että olisi tilaa uudelle ihmiselle. Silloin surun ja ikävän kanssa täytyy opetella asumaan ja elämään, ehkä koira tai pari kissaa seuranaan, toivottavasti yhä ystäviä ympärillä.

Hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää. Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä

Entä jos suostuisimme siihen, että hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää? Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä. Aika outo ja vapauttavakin ajatus, että ei olisikaan ihan pakko olla parisuhteessa tai onnellinen, jos ei osaa, halua tai pysty.

 

Terveisin, perheneuvoja Helena

 

Tämä blogi sain inspiraationsa elokuvasta Return to Mountauk (2017) sekä perheneuvoja-kollegoiden Terhi Ketola-Huttusen ja Heli Pruukin kirjasta: Vihainen nainen. Hyvä, paha aggressio (Kirjapaja 2018)

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Katianna Ruuskanen

Mieheni tykkää silittämisestä ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Hän pystyttää silittämisalttarinsa olohuoneeseen ja aloittaa lähes jokapäiväisen nautinnollisen rituaalinsa. Silittäessään hän katsoo usein elokuvia sekä tv-sarjoja ja suosittelee niitä minullekin: ”Sinunkin pitäisi katsoa, tämä on tosi hyvä”. Joskus, nautintoaan lisätäkseen, mies kaataa itselleen lasillisen punaviiniä. Kun puhun tästä ystävilleni, niin he sanovat, että minun pitäisi olla tyytyväinen. Heidän miehensä eivät juurikaan silitä.

Näin kertoi minulle nainen, jonka tapasin kesälomalla. Hän oli ilmiselvän vihainen miehensä silittämisestä. Tai oikeastaan hän vaikutti lähes epätoivoiselta. Kenties hän on sekä yrittänyt sietää silittelyä, että saada miestään luopumaan siitä huomautteluilla ja ärtyisyydellä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Nainen vaikutti myös vähän syylliseltä. Hän ehkä moittii ja häpeää itseään. Miksi hänen pitää olla niin pikkumainen, että ärsyyntyy epätoivoon saakka näin naurettavasta asiasta.  Mieshän on kiltti ja kunnollinen.

Tuon illan jälkeen hän aloittaa intohimoisen suhteen naapurin miehen kanssa.

Häntä kuunnellessani, muistin kohtauksen elokuvasta "Take This Walz", jossa pariskunta viettää hääpäiväänsä ravintolassa. Pariskunnan mies rakastaa ruokaa ja on kotona intohimoinen kokki. Yhteisellä illallisella mies keskittyy nauttimaan ruoasta, vaimon yrittäessä saada miestään puhumaan kanssaan. Mies ihmettelee mistä heidän pitäisi puhua, ja sanoo rakastavansa vaimoaan. Naisen katse on äärettömän surullinen. Tuon illan jälkeen hän aloittaa intohimoisen suhteen naapurin miehen kanssa.

 Me kestämme toistemme erilaisuutta vain riittävän tunnetason yhteyden varassa

Miten nämä kaksi tarinaa liittyvät toisiinsa? Yhteistä on tunnetason yhteyden ja parin välisen intohimon oheneminen. Kummassakin tarinassa on pöytä katettuna, mutta keskeisin puuttuu. Toinen ihminen omine tapoineen ja kiinnostuksen kohteineen on usein monin tavoin käsittämätön. Me kestämme toistemme erilaisuutta vain jos välillämme on riittävä tunnetason yhteys. Kun riittävää yhteyttä ei ole, tulemme vihaisiksi ja epätoivoisiksi, mutta ennen kaikkea yksinäisiksi. Meidän on vaikea sietää asioita ja ihmisiä, jotka saavat osakseen puolisomme jakamattoman huomion ja intohimon. Ärsyynnymme perheen koiraan, joka saa aina hellyyttä. Inhoamme jalkapalloa, joka herättää kumppanin intohimot. Seuraamme mustasukkaisina puolison keskittynyttä keskustelua ystäväpariskunnan toisen osapuolen kanssa.

Hän löysi intohimon, mutta ei kotia rakkaudelle.

Elokuvan nainen luuli löytäneensä kanavan toteutumattomalle yhteydenkaipuulleen intohimoisesta suhteesta naapuriinsa. Hän löysi intohimon, mutta ei kotia rakkaudelle. Hän rakasti edelleen miestään, vaikka kenties luuli hetken, että ei rakastanut. Rakkaus etsii kotia. Jos lakkaamme kaipaamasta, lakkaamme uskomasta rakkauteen. Silittävän miehen naista kiitän luvasta käyttää hänen kertomaansa tarinaa blogini aiheena. Hän mainitsi miehensä silittämisestä lyhyesti. Minä väritin ja kasvatin tarinan blogikirjoitukseksi, jotta voisin kertoa yhteyden kaipuusta ja sen ilmenemisestä. 

 

Terveisin, Helena Toppari

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Katianna Ruuskanen

Onko oikein lähteä, erota ja rikkoa perheyhteisö? Missä määrin meitä sitovat velvollisuudet, silloinkin kun ne tuntuvat minuuttamme tukahduttavilta? Mitä on vapaus ja miksi se on tärkeää? Nina pohti blogissaan eroa ja lähtemistä. Näitä kysymyksiä pohdin minäkin katsottuani elokuvissa tällä hetkellä pyörivän Tottelemattomuus-elokuvan. Se kertoo Ronitista, joka on hylännyt vanhoillisen uskonnollisen yhteisön ja valinnut vapauden elää itsensä näköistä elämää, mm. omaa seksuaalisuuttaan toteuttaen.

Suurimman osan meistä on nykypäivänä helppo ymmärtää ja antaa tukensa ihmiselle, joka jättää tukahduttavan uskonnollisen yhteisön. Yhteisön, jossa kasvu ei ole mahdollista ja jossa ihminen ei voi toteuttaa omaa itseään. Entäpä jos perheen vanhempi lähtee? Juuri rakennettu omakotitalo menee myyntiin. Lapset aloittavat kulkemisen kahden kodin välillä. Tai silloin kun vuosikymmeniä kestänyt parisuhde yllättäen päättyy? Ihminen kävelee ulos siihenastisesta elämästään. Lähtiessään hän sanoo, että "Itseasiassa en koskaan oikeastaan halunnut sitä mitä oli". "Nyt vasta voin hengittää", hän sanoo kalustamattomassa vuokrayksiössään. Kuinka helppoa meidän ulkopuolisten on pitäytyä tuomitsemasta ja ajatella, että me emme lopulta tiedä, mitkä olivat hänen perusteensa? Elokuvassa, niin kuin oikeassa elämässäkin, yhteisö ei päästä lähtijää helpolla.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita, kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt. On perheitä, joissa se, mitä yhteisön jäsenet eivät pysty tutkimaan itsessään, heijastetaan lähtijään: ”Meillä oli kaikki hyvin, kunnes hän sekosi ja lähti”. Huonoimmillaan lapset valjastetaan palvelemaan tätä kaikkea: ”Katsokaa mitä isä teki meille”. Ei parisuhde, josta lähdetään kuitenkaan läheskään aina ole ahdas tai tukahduttava. Silti ihminen saattaa kokea voimakkaasti, että ei voi jäädä. ”Minä kuolen, jos en lähde”, perustelee ihminen joskus lähtemistään. On selvää, että ei hän mihinkään kuole, siinä merkityksessä kuin mitä me kuolemisella tarkoitamme. Mutta hän ei puhu niinkään ruumistaan vaan sielustaan. ”Sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis”, siteeraa Hannu-Pekka Björkman Axel Munthea. "Sielu tarvitsee tilaa kasvaakseen ja kehittyäkseen", hän jatkaa.

Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme.

Tove Janssonin tarinassa näkymättömän lapsen, Ninnin kasvot piirtyvät näkyviin vasta tottelemattomuuden kautta. Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme. Tällöin tutkimme sitä, miten voimme itsenäistyä ja tulla näkyväksi siinä perheyhteisössä, jossa elämme. Jos nämä prosessit jäävät kesken, ne aktivoituvat uudelleen myöhemmässä elämässä, usein juuri parisuhteessa.

Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita.

Lähteminen liittyy usein ihmisen omaan henkilökohtaiseen itsenäistymisprosessiin. Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita. Tällöin saatamme ajatella, että ahdistus, joka nousee, johtuu parisuhteestamme. Irrottaudumme puolisostamme, kun meidän pitäisikin pystyä irrottautumaan jostain entisestä ja siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Pelkäämme kipua, joka kuljettaisi eteenpäin ja synnyttäisi uutta. Eroamme, kun perheeseen on syntynyt lapsi, ja meidän pitäisi pystyä siirtymään uuteen, vanhemmuuden elämänvaiheeseen. Tai valitsemme uuden, nuoren puolison, kun emme uskalla kohdata omaa ikääntymistämme. Rakastumme, vaikka meidän pitäisi surra oman vanhempamme kuolemaa. Joskus vapaus on myös vapautta tehdä omat virheensä.

Ronit palaa vuosien jälkeen ortodoksijuutalaiseen yhteisöön rabbi-isänsä muistotilaisuuteen. Hänellä on nyt rajat ja kasvot. Hän pysyy itsenään, vaikka asiat, joiden takia hän lähti, nousevat esiin uudelleen. Onko hän vapaudessaan onnellinen? Elämän moninaisuus ei taivu niin yksinkertaiseen kuvaukseen. Vastuu ja syyllisyys ovat painavia taakkoja kannettavaksi. Valitsemmepa niin tai näin, joudumme aina luopumaan ja suremaan kohtaloamme.

 

Terveisin, Helena Toppari

 

Lähteet:

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Janson, Tove. (1962). WSOY.

Tottelemattomuus. Disobedience. Ohjaus Lelio, Sebastian. (2017).

Välähdyksiä peilissä. Björkman, Hannu-Pekka. (2014). Kirjapaja.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat