Kuva: Katianna Ruuskanen

Törmäsin hiljattain ajatukseen, jonka mukaan ”valehtelu ja epärehellisyys ovat pohjimmiltaan myötätunnon puutetta toisia kohtaan.” Tämä ajatus on sinänsä helppo ymmärtää. Jos on ollut esim. uskoton, jossain vaiheessa on lakannut pohtimasta, miltäköhän syrjähypyn paljastuminen mahtaa puolisostani tuntua.

Onko myötätunnon puutteesta kysymys myös niissä puolitotuuksissa, kaunisteluissa ja suoranaisissa petoksissa, joita kerromme itsestämme itsellemme? Onko hyvä elämä mielessämme usein jotain valmiimpaa ja parempaa, johon emme tunnu ulottuvan tai pääsevän, siksi asioita pitää kaunistella.

Minkälainen olisi maailma, jossa ei tarvitsisi pushup-rintaliivejä tai bodata itseään huippu-urheilijan näköiseksi?

Mitä tapahtuisi, jos hyväksyisi, etten ehkä saanutkaan huippuduunia, en päässyt naimisiin (tai menin naimisiin vääristä syistä), minusta ei tullut (unelma)vanhempaa, vaikka sitä yritin? Eräs naispuolinen tuttavani pohti, minkälainen olisi maailma, jossa ei tarvitsisi pushup-rintaliivejä tai bodata itseään huippu-urheilijan näköiseksi?

Todennäköisesti rehellisyys vaatisi ainakin kestämään omia riittämättömyyden, pelon ja kirveleviä syyllisyyden tunteita. Eräs ystäväni kertoi ymmärtäneensä, ettei hän mennyt naimisiin ensisijaisesti rakkaudesta puolisoon, vaan halusta saada henkistä etäisyyttä lapsuuden perheeseen ja sen sääntöihin ja odotuksiin. Avioliitto antoi mahdollisuuden itsenäistymiselle. Vaatii mielestäni aika paljon kanttia myöntää esimerkiksi edellä kuvattu asia ja ottaa vastuu siitä, mitä rehellisyydestä mahdollisesti seuraa avioliiton ja sitä myötä oman elämän kannalta.

Onko niin, ettei ilman (sika)rehellisyyttä voi olla aitoa henkistä kasvua? Mitä olisi tapahtunut, jos ystäväni olisi jatkanut hamaan tappiin itsepetostaan suhteessa avioliittoonsa ja puolisoonsa? Epäilen, että hän olisi jollain tasolla väistämättä vieraantunut itsestään ja sitä kautta myös muista. Ja onko vieraantumisen hinta ulkopuolisuuden kokemus, josta puuttuu rakkautta, lämpöä ja myötätuntoa? Sillä jos ei voi olla aidosti oma itsensä, niin kukaan ei voi lopulta rakastaa juuri Sinua sellaisena, kun oikeasti olet – et sinä itse eikä kukaan muutkaan. Aidot kohtaamiset jäävät puuttumaan ja jäät sisäisesti yksinäiseksi ja tyhjäksi.

 Oman elämän tavallisuutemme ei pitäisi herättää häpeää, vaan kiitollisuutta.

Olisiko suhteessa itseen myötätuntoista ja rakkaudellista toteuttaa paasikiveläistä ajatusta, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Sen tunnustaminen, että jokainen rämpii elämässään, teemme vääriä valintoja ja oikeita valintoja vääristä syistä. Suurin osa meistä on tavallisia ihmisiä, jotka eivät jätä historiaan jälkeänsä. Siksi meidän ei kannata verrata itseämme muihin, eikä etenkään poikkeusyksilöihin. Oman elämän tavallisuutemme ei pitäisi herättää häpeää, vaan kiitollisuutta.

Olisiko kanttia nähdä itsensä rehellisesti ja myötätuntoisesti?

”Meidän on luovuttava elämästä, jonka olemme suunnitelleet, jotta voimme hyväksyä elämän, joka odottaa meitä.” - Joseph Campbell

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogi ihmissuhteiden kauneudesta, karuudesta ja hauraudesta. Bloggaajina parisuhteiden pulmiin erikoistuneet kirkon perheneuvojat.

Blogia kirjoittavat:
Anne Anttonen
Elisabeth Falck
Nina Kauppinen
Mari  Kinnunen
Päivi Kähkönen
Anja Nwose
Juha Petterson
Heli Pruuki
Sini Rantakari
Paula Ruotsalainen
Päivi Stelin-Valkama
Anssi Tietäväinen
Helena Toppari
 

Blogiarkisto

2018

Kategoriat