Nukahtelin luennoille ja aloin epäillä olinko raskaana. Ja kyllähän minä olin. Olin 21-vuotias juuri avoliitosta eronnut opiskelija. Tiesin heti, että pitäisin vauvan. Onneksi äitini sanoi uutisen kuultuaan: ”Kyllä sinä pärjäät ja me autamme sinua.”

Salasin asian opiskelijaporukaltamme, muutamia lukuun ottamatta, raskauden puoleen väliin saakka. Pelasin koripalloa ja yritin sopeutua tilanteeseen. Suhde lapsen isään oli jo ohi ja siksi valmistauduin saamaan vauvan yksin.

Aika kului vauhdilla ja kaikki sujui hyvin. Voin mainiosti ja masu kasvoi. Jouduin kuitenkin yllättäen sairaalaan kovien supistusten alettua raskausviikolla 27. Kaikki tapahtui nopeasti ja minut siirrettiin ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan kätilö mukana. Olin kai shokissa. Ambulanssista soitin työnantajalleni ja ilmoitin, että maanantaina en tule vetämään uimakouluja.

Sairaala toi mukanaan pelon ja huolen. Vauva oli vielä aivan liian pieni, alle kilon painoinen. Sain piikkejä, minua makuutettiin pää alaspäin eikä mihinkään saanut liikkua sängystä ilman lupaa. Tilanne rauhoittui hetkeksi ja pääsin äitini luo vuodelepoon. Ensimmäisenä yönä omassa kämpässä meni lapsivedet. Ja taas mentiin ambulanssilla.

Pieni ihmeellinen taistelijapoikani syntyi raskausviikolla 31+4 ,reilun puolentoista kilon painoisena. Kuulin pienen itkun ja sitten hänet näytettiin minulle, ennen kuin hänet vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Sinne me jäimme äitini kanssa kyyneleet silmissä, minä syli tyhjänä. Kukaan ei luvannut mitään. Mutta minusta oli tullut äiti.

Vielä kahdeksan vuoden jälkeen, itken kun kirjoitan tätä.

Minulla ja pojalla oli onnea. Kaikki meni hyvin ja uskalsin pikku hiljaa alkaa rakastaa. Kuukausi meni sairaalassa elellen. Siellä opin imettämään, hoitamaan ja käyttämään kantoliinaa ihanien hoitajien avustuksella. Poika kasvoi hyvin ja vauvavuosi meni valvoen. Kasvoin äidiksi samaa tahtia.

Poika on nyt 8-vuotias iloinen koululainen. Jos joku olisi kertonut tästä päivästä silloin kun elimme vielä sairaala-aikaa, en tiedä olisinko uskonut.

Miten te olette tulleet äidiksi? Oletteko ikinä kirjoittaneet siitä? Oman tarinan kirjoittaminen oli minulle tärkeää ja sain siitä voimaa. 

Kommentit (17)

Nanaa11

Tuo lause kuulostaa ihan kuin omasta ajatuksistani

-"Sinne me jäimme äitini kanssa kyyneleet silmissä, minä syli tyhjänä. Kukaan ei luvannut mitään. Mutta minusta oli tullut äiti."

Tämä sai kyyneleet silmiin koska koin ihan saman kun tyttäreni syntyi 26+0.
Se tyhjyys oli ihan sanoin kuvaamatonta kun tytär oli syntynyt ja viety teholle samantien eikä tosiaan tiedetty mitään mitä tapahtuu ja päässä vaan soi että minusta juuri syntyi äiti <3

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Se tyhjyys ja epätietoisuus on hurja. Ehkä siksi äitini itki synnytyssalissa enemmän kuin minä. Minä taisin enemmän niellä kyyneliä, koska pelkäsin olla onnellinen.

Minä muistan kun vaan katselin digikameraan otettuja kolmea kuvaa pojastani. Onneksi meillä oli niin ihana kätilö, että se oli ohjeistanut äitini hyvin. Ne muutamat kuvatkin toivat toivoa.

Matkalla äidiksi

Meidän ei lääkärin mukaan pitänyt saada lasta ja olinkin jo tottunut ajatukseen. Mutta yllättäen raskaustesti näytti positiivista. Raskaudessa oli paljon mutkia matkassa ja kontrollikäynnin yhteydessä huomasinkin makaavani vuodepotilaana naistenklinikalla.

Soitin miehelleni klo 15.05 ja ilmoitin, että kaikki hyvin, jään tänne vähän lepäilemään. Tyttömme syntyi  klo 15.29 hätäsektiolla. Muistan koko tapahtumasta vain henkilökunnan vuoronvaihdon juuri sillä hetkellä ja kuinka kukin tuli esittelemään itsensä. Olin aivan turta enkä kyennyt edes itkemään. Tyttömme painoi syntyessään 600 g (rv 24+0). En saanut nähdä tyttöä, sillä hänet kiidätettiin teho-osastolle. Kahden vuorokauden ikäisenä tytölle tehtiin iso avoleikkaus ja lääkärit ehdottivat hätäkastetta. Olimme niin shokissa ja vastasimme vain, että emme kuulu kirkkoon. Vietimme teholla päivää vaille kolme kuukautta, joista tyttö oli hengityskoneessa yli kaksi kuukautta: sain hänet ensimmäisen kerran syliini kun hän oli ollut teholla kaksi viikkoa.

Neidillä oli ihana omahoitaja, joka pian sanoi, että tässäpä on keskimääräistä voimakastahtoisempi tyttö. Nyt voin nauraa asialle, sillä hän oli oikeassa. Ensi viikolla viisi vuotta täyttävän neidin luonne on juuri sitä ja yritänkin pahempien uhmakohtausten aikana muistaa mistä rakas, pieni pippurinen tyttömme on selvinnyt. Olen niin kiitollinen!

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Olet käynyt vaativan matkan äidiksi. Aluksi pelko lapsettomuudesta ja sitten pikkukeskonen. Teillä kaikki tapahtui kovin nopeasti. On ihanaa kuulla, että teillä on ollut ihana oma hoitaja tukenanne. Olin itsekin ympäröitynä upeilla hoitajilla ja lääkäreillä. He olivat ammattitaitoisia ja tekivät vaativaa työtään täydellä sydänmellä. He pitivät vauvani lisäksi huolta myös minusta. "Miten sinä jaksat?" On tärkeä kysymys, kun eletään sairaala-aikaa.

Tyttäresi on todella ollut taistelija. ❤️ Ihmeellinen pieni ihmisen taimi. Hän varmasti nauttii nyt ja isompana kuulla omaa hienoa selviytymistarinaansa. Tsemppiä uhmakohtausten kanssa! Tuo vahvaluonne kyllä näkyy, mut nää mussukat kyllä pärjää elämässä. 😀

Kiitos tarinanne jakamisesta.

varhaisten äiti

Olen äiti ×3. Ensimmäinen raskaus sujui ongelmitta 32rv asti. Tuona pääsiäissunnuntaina 2011 kaikki muuttui. Tuli veri ryöpsähdys ja lapsivettä perään. Ambulansilla sairaalaan jonne on yli 130km matkaa. Synnytys oli käynnistynyt. Olin supistusten estolääkityksessä, antibiootti tipassa ja kortisooni piikit myös sain. Tilanne rauhoittui 2vko:ssi. Tuon ajan olin lepohoidossa sairaalassa. 34rv lääkäri oli huolissaan. Vauva ei ollut kahteen viikkon kasvanut. Sain luvan liikkua ja lapsi luvan syntyä. 34+1 ilman kivunlievitystä (koska oikeesti ei tuntunu pahalle ennenkuin vauva työntyi synnytyskanavaan.) Meille syntyi reilu 1800g ja 34,5cm pitkä poika. Näin hänet vilaukselta ennenkuin vsto kutsui. Olin hämilläni mutta onnellinen pojalla ei ollut hätää. Hän hengitti itse. 2 vko meni kotiutumiseen. Pojalla on synnynnäinen sydänvika, sitä ei vielä ole tarvinnut operoida.

Seuraavana vuonna 34+1 viikon lepohoidon jälkeen sairaalassa. Toinen poika syntyi 2700g ja 43cm pitkänä. Hänkin hengitti itse. 2vko vstolla ja kotio. Raskautta oli seurattu hieman tarkemmin sairaalassa.

Sitten vuosi 2015. Supistuksia oli jo ennen rv 20. Kävin kontrolleissa sovitusti ja vielä ylimääräisiä omista tuntemuksista. Rv 24+1 tunsin koko vatsan alueella outoa paineen tunnetta. Vauvalla näytti olevan kaikki ok. Mutta minut otettiin osastolle. Sain kortisooni piikit ja seuraavana päivänä lääkäri tutki uudestaan. Ei supistanut, mutta kun lääkäri ronkki kohdunsuuta niin supistukset alkoivat. Aloittivat estolääkitykset. Pyysin että vauvan sydänääniä kuunneltaisiin. Hoitaja kuunteli 90-100. Totesin etteikös pulssi ole alhainen. Minulle kuitattiin että pieniviikkoiset reagoivat näin lääkkeesen ja ne kestävät sen. Kohdunkaula kuitenkin vain lyheni entisestään. Minut päätettiin siirtää yliopistolliseen sairaalaan. Ambulanssi kyydillä Kuopioon.
Kello oli puoli kahdeksan illalla. Tuolloin en vielä tiennyt että elämäni tulee muuttumaan pysyvästi eri tavalla kuin olin aatellut. Vähän ennen kahdeksaa lääkäri aloitti ultraamisen. Näin sen hänen kasvoiltaan ennenkuin hän ehti sanoa mitään. "Elä vaan sano." Lääkäri katsoi minua silmiin " Valitettavasti hän on menehtynyt." Se tunne mikä vyöryi päälle oli aivan hirveää. Toivoin että lapsi revittäisiin minusta pihalle eihän tässä nyt synnyttää kai enää tarvitse. Vaikka tiesin ilman kysymistä, että synnytys olisi edessä.
Tästä alkoi elämäni raskain yö, täynnä tapahtumia. Rv oli 24+2. Seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan ponnistin täydellisen pienen tytön maailmaan. Valitettavasti hän oli jo poissa. Reilu 600g ja 32cm. Pidimme häntä sylissä useamman tunnin.

Kaikki kolme yhtä rakkaita. Kahdesta saan huolehtia, murehtia ja pelätä. Yhdestä minulla on muistona potkut. Muisto kun pidin häntä sylissä, suukotin ja tunsin kuinka kohdunlämpö hiipui pois. Häntä kaipaan jokaisena päivänä, joinakin päivinä vähemmän joinakin enemmän.

Tällä hetkellä matkassani on uusi salamatkustaja. Tunnen jo potkut. Tiedän että hänkin saapuu maailmaan varhain. Toivottavasti vasta samoilla viikoilla kuin veljet. Siskon kohtaloksi koitui ilmeisesti tulehdus istukassa. Hänessä itsessään ei ollut vikaa. Tälläkertaa olemme yliopistosairaalan asiakkaita alusta loppuun asti.

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Olette joutuneet kokemaan paljon surua. ❤️ Tarinasi sai minut itkemään. Sanoja noille hetkille on vaikea löytää. Tyttäresi menettämisen tuoma suru on osa sinua. Sanoit niin koskettavasti: "Kaikki kolme yhtä rakkaita. Kahdesta saan huolehtia, murehtia ja pelätä. Yhdestä minulla on muistona potkut."

Ihanaa, että vatsassasi on pieni salamatkustaja. Yritä nauttia, vaikka varmasti pelko ja epävarmuus vaivaavat mieltä. Toivotaan tälle pienelle turvallista matkaa maailmaan. ❤️

Kiitos koskettavan tarinasi jakamisesta kanssamme.

siili

Me yritettiin esikoista ex-miehen kanssa tasan 4 vuotta. Olin jo luopunut osin ajatuksesta että meille lasta koskaan tuleekaan kun mies ei ollut halukas suurempiin hoitoihin lähtemään mutta sitten testi oli positiivinen. Vajaa 5,5 kiloinen poika syntyi suunnitellulla sektiolla 38+3 ja vietti ensimmäiset 9 päivää teholla ja seuraavan viikon tavallisella osastolla syömään opetellen. Se aika kun vastasyntynyt on poissa luota on sisintä raastavaa. Seuraavaa yrittäessä olikin sitten keskenmenoja vuorossa ennen pysyvää raskautta. Nyt mulla on kuitenkin 4 lasta joista nuorin on 3-vuotias. Hän syntyi rv 35+6 kiireellisellä sektiolla vajaa 3kiloisena kun istukka lähti irtoamaan. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos tarinastasi Siili. Olette käyneet läpi monta tiukkaa paikkaa kumppanisi kanssa. Ovatko koettelemukset yhdistäneet teitä? Mitkä asiat ovat auttaneet teitä hankalimpina hetkinä?

Tuo sisintä raastava tunne on tuttu minullekin. Vastasyntynyt vaan kuuluu syliin. Minusta tuntui, että juuri tyhjentynyt kohtu korosti vain tilannetta.

On hienoa kuulla, että teillä on nyt kaikki hyvin. Osaat varmasti arvostaa sitä. ❤️

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Hieno juttu, että innostuit kirjoittamaan oman tarinasi Caritainen! Kävin lukemassa blogisi ja tarinasi oli koskettava. Ihanaa, että teillä on kaksi lasta vaikeuksista huolimatta. Ja voimia sinulle surun käsittelyyn. 

Ajattelitko lukea tarinaasi lapsillesi? Meillä tuo 8-vuotias esikoinen kuunteli hiiren hiljaa tarinan ja sanoi, että se oli hyvä. Luulempa, että palaamme siihen vielä. =)

Vierailija

Ihana tuo sinun tarinasi.
Itselläni ei ole keskoslasta vaan täysiaiksisena syntynyt pieni poika. Meidän tarina kuitenkin on erikoinen siinä mielessä, että hän tuli täytenä yllätyksenä. Olimme puhuneet mieheni kanssa, että lapsia kyllä, sitten joskus. Asuimme pienessä kaksiossa kerrostalossa, kaupungin keskustassa ja elimme melko menevää elämää. Jonakin päivänä vain aloin epäillä olisinko raskaana, koska havahduin siihen, että alavatsa oli kivikova. Tehtyäni testin en löytänyt sanoja ja itku kurkussa soitin neuvolaan johon sain ajan heti seuraavalle päivälle. En osannut kertoa asiasta kenellekkään. En edes miehelleni. Neuvolassa täti sanoi kokeiltua mahaani, että kyllä tämä on jo aika pitkällä. Sydänääniä kuunnellessani olin shokissa. Minusta oli tulossa äiti. Pari viikkoa myöhemmin sain tietää olevani viikolla 22. Meni kaksi päivää ennen kuin sain puettua asian sanoiksi miehelle. Aamulla totesin vain hänelle "meille tulee vauva" en osannut sanoa muuta. Mies kuvitteli minun tilanneen koiran. Mutta kun sanoin vain että ei kun vauva.. hän oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin. Seuraavana päivänä kerroin asiasta siskoilleni, jotka olivat innoissaan. Sitten oli vuorossa "tunnustus kierros" isovanhemmille, niin kuin me asiaa leikkisästi kutsuimme. Kaikki olivat samalla hämmentyneitä ja silti innoissaan. Alettiin etsiä asuntoa, autoa ja valmistautua henkisesti tulevaan. Vauvatavaroita löytyi monilta tutuilta ja kirpparilta löytyi hyvin vaatteita. Joulukuussa löydettiin asunto, josta kauppoja väännettiin tammikuulle. Laskettuaika läheni ja olin peloissani miten ehtisimme muuttaa. Tavaroita pakattiin ja kuljetettiin vanhempieni luokse säilytykseen. Rv 40+4 saimme vihdoin omanasunnon avaimet. Veimme uuden sohvan ja pesukoneen asunnolle ensimmäisenä. Muutto oli parin päivän päästä. Istuttiin sohvalla ja anoppi sanoi että nyt voisi vauva tulla. Olin itsekkin helpottunut kun vihdoin meillä olisi asunto johon mahduimme. Sinä iltana minulla alkoi sattua ensin selkään ja alavatsaan. Olin ollut koko päivän liikkeessä, kun koitin kiireessä hoidella muutto puuhia. Ajattelin vain että olen rasittanut itseäni liikaa. En halunnut huolestuttaa ketään joten pidin olot omana tietonani. En tiennyt että nämä olivat supistuksia, koska odotin esikoistani. Lähdimme käymään vielä vanhempieni luona ja vajaan puolentunnin ajomatkan aikana minua sattui jo melkoisesti. Ajattelin kuitenkin, että tämä menee varmaan ohi. Emme olleet kauaa kylässä, koska minua väsytti, sattui ja ajattelin että minun täytyy päästä lepäämään. Lähtiessämme äitini sanoi, että taitaa tulla jännä yö. Niinhän siitä tulikin. Olimme tunnin kotona. Emme kellottaneet supistuksia, mutta ne olivat niin kivuliaat, että oksensin kivusta. Lähdimme sairaalaan. Sinne päästyämme kätilö tutki ja sanoi, että olin jo melkein kokonaan auki. Ehdimme olla sairaalassa kaksi tuntia ennen kun poika syntyi. Synnytyksen kestoksi merkittiin 4 tuntia ja 20 min. Miehen sukulaiset eivät meinanneet uskoa todeksi, kun mies ensin ilmoitti, että olimme sairaalassa ja vähän myöhemmin että poika oli tullut. Osastolle päästyäni katselin tuota pientä "ufoa" joka tapitti minua tyhjillä silmillään yhtä ihmeissään kuin minäkin olin hänestä. Sukulaiset hoitivat muuton sinä aikana kun olin sairaalassa. Oli melkoinen aika hyppy lähteä synnyttämään vanhalta asunnolta ja kotiutua uuteen, paritalo asuntoon, pienen nyytin kanssa. Meni pari viikkoa tottua uuteen ihmeelliseen elämään.

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos. <3 Äidiksi tulo on aina ihme ja outo matka uuteen elämään. Sinulla oli aivan erityinen matka. Vaikea uskoa edes sinun tuntemuksia kaiken yllätyksen keskellä. Olitte kaiken uuden edessä kuin pikakelauksella. Onneksi kaikki meni teillä kuitenkin hyvin ja saitte ihanan pienen pojan. Kiitos sinulle myös, kun jaoit tarinasi. =)

Eevatar

Esikoiseni oli 2 v, kun aloimme suunnitella toista lasta. Tulinkin raskaaksi hyvin nopeasti ja kaikki tuntui menevän ihan hyvin. Sitten kuitenkin alkoi verinen vuoto ja hakeuduin sairaalaan. Siellä minut otettiin osastolle lepoon, en saanut edes vessaan nousta (tästä on aikaa jo useampi vuosikymmen). N. viikon jälkeen lääkäri totesi, että parempi tehdä kaavinta, ei raskauden jatkumisesta ole mitään toivoa. Olin vielä sairaalassa, kun kaavinnasta tuli vastaus. En ikinä unohda sitä hetkeä. Lääkäri tuli aamukierrolla vuoteeni viereen, avasi kansioni ja totesi: "Ai niin, tämä oli se rypäleraskaus" ja kääntyi kannoillaan seuraavan vuoteen viereen. Minä, jonka sairaanhoitajatutkinnosta oli lyhyt aika ja siis muistin, kuinka gynen luennoilla oli puhuttu tästä hyvin pelottavalla tavalla (useimmat evät voi enää saada uutta lasta, joudutaan kohdunpoistoon jne.), purskahdin itkuun. Lääkäri kääntyi takaisin ja kysyi hämmästyneenä: "Ettekö te tiennyt tätä?" No eihän sitä kukaan ollut minulle aiemmin kertonut, kun vastaus oli tullut edellisenä iltapäivänä.
Onneksi kuitenkin pääsin 'säikähdyksellä' ja tarkalla gynekologiseurannalla asian yli. Ja neljä vuotta myöhemmin sain toisen tyttärenkin, 8 viikkoa ennen aikojaan syntyneen ja muutaman päivän ikäisenä verenvaihtoon joutuneen, mutta hyvin elämään selvinneen nyt jo aikuisen.

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos Eevatar, kun jaoit tarinasi. <3 Vaikka kokemuksestasi on jo aikaa, ne ovat varmaan silti vielä hyvin lähellä. Olet joutunut kokemaan paljon äidiksi tullessa. Kaikki se suru ja pelko, toisaalta ilo ja onni. En voi edes tiettä, mitä olet käynyt läpi. Ihanaa, että kuopuksesi selvisi kaikista koettelemuksista ja on jo aikuinen. Sen kuuleminen luo toivoa varmasti muihin, vielä pienten keskosvauvojen äiteihin ja isiin. 

Puhu muru
Liittynyt9.10.2015

Kiitos Lama:3 kauniista sanoistasi! <3 Me olemme todella onnekkeita, että kaikki on nyt hyvin. Ehkei sitä aina muista, mutta muistutan aina itseäni lukemalla tarinoita keskosvauvoista. Miten pienestä elämä voi olla kiinni välillä. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Puhu muru blogin kirjoittaja on erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) Marja Kihlström, jolla on vastaanotto Sexpo-säätiössä. Hän myös toinen Pannaan menemään -kirjan kirjoittajista. Rakkaus kuuluu Marjan elämään vahvasti murun ja kolme lapsen kautta. <3
www.marjakihlstrom.fi

Seuraa somessa
Facebook

Ota yhteys bloggariin
puhumuru@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat