Joulu- ja ristiäisviikko, liikuntakerrat jäivät vielä vähempään kuin viime viikolla. Vaikka kirjoitinkin pari viikkoa sitten, että olen tyytyväinen jos saan liikuttua edes kahdesti viikossa, niin en kyllä ole! Pääkoppa syöttää syytöksiä, kun ei saa itsestään enempää irti. Vanha suorittajaminä yrittää näköjään tehdä paluuta. Vaikka ajatusten juoksua en ehkä osaakaan katkaista, niin tunnen helpotusta siitä että tiedostan ajatukseni: tajuan että olen aika kohtuuton itseäni kohtaan. Kuinka paljon ihmisen pitää oikein saada aikaan? Ehkä joulun aikaan on ihan luvallista levätä.

Liikuntaviikko 52

- Ma: Lepo
- Ti (jouluaatto): Olkapäät ja jalat
- Ke: Jalat ja rinta
- To: Sukuloimassa
- Pe: Ristiäisten valmistelu ja hieronta (hätäsektioarven käsittely)
- La: Ristiäiset
- Su: Lepo

Vanhempani tulivat Kajaanista ja pikkusiskoni San Francistosta maanantaina. Tiedossa oli siis ihana perhejoulu meillä kotona. Oli mukavaa olla yhdessä ja höpsötellä pienen pojan kanssa porukalla.

Pääsimme jouluaattona ja joulupäivänä Jonin kanssa kivasti salille, kun mummu ja ukki hoitelivat pikkuista. Tein pari hyvää treeniä: nyt lihakset alkavat jo tuntua siltä, että treeni menee perille. Voimatasokin on alkanut nousta, parin viikon takaiset painot tuntuvat kevyiltä.

Olin ajatellut käydä tekemässä vielä selkätreenin loppuviikosta, mutta se jäi välistä. Ei tullut käytyä edes ulkoilemassa! Sunnuntaina olin jotenkin aivan väsyksissä viikosta. Jouluherkut ja pojan aamuyölle venyneet valvomiset eivät varmaan ainakaan auttaneet asiaa. 

Perjantaina kävin hoidossa Risto Santalalla, joka oli luvannut auttaa minua hätäsektioarven hoidossa. Leikkauksen jälkeen olin aivan varma, että pelkästään haavan huljuttelu kylmällä ei riitä. Olin aika pettynyt siihen, että mistään ei tuntunut saavan kunnollista tietoa siitä, miten arven saa ihan oikeasti paranemaan parhaalla mahdollisella tavalla. Risto olikin ihan samaa mieltä: pintakudoksen hoitoon tuollainen on riittävää, mutta kun ne alemmatkin kudokset olisi syytä saada eheytymään oikein. Minulla olikin alkanut tulla faskiaan eli sidekudoskalvoon kiinnikkeitä. Tämä lienee melkoisen yleistä sektion jälkeen. Silloin haavan parantuessa kudokset (joiden ei kuuluisi kiinnittyä toisiinsa) "tarttuvat" toisiinsa ja voivat aiheuttaa ikävää kiristystä ja ongelmia, jotka heijastuvat muualle kehoon. Riston erityisosaamista on juurikin tuo kalvokäsittely. Aion käydä hänellä nyt useamman kerran, jotta kalvojen kiristys ja kropan krempat saataisiin oikenemaan. Sain mukaan myös kotona tehtäviä harjoitteita.

Loppuviikko meni sukuloinnin ja ristiäisten puuhaamisen merkeissä. Lauantaina poikamme kastettiin ja hän sai ikioman nimen: Julius Emil. Kastetilaisuus oli kaunis, pappi puhui ihanasti läsnäolon merkityksestä. Vauvalle on olemassa vain tämä hetki. Vauvan kanssa oleminen tuo myös meidät aikuiset tähän hetkeen.

Sain kuin sainkin paikalle myös laulajan, vaikkakin olin kaikissa järjestelyissä aikamoisen myöhässä. Virpi Kaihola lauloi ihanasti miehensä Teron kitaran säestyksellä Johanna Kurkelan Ainutlaatuisen ja Yön Ihmisen pojan. Kakkukin sai inspiraationsa Johanna Kurkelan biisistä: ystäväni Tiina leipoi aikamoisen taideteoksen jossa vauva saapuu tosiaan tähtien tuolta puolelta pilvipedillä. Hyvää oli! :)

Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?
Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Johanna Kurkela: Ainutlaatuinen

Kuva: Tiina Jokela

Vanhempani muistuttivat meitä myös siitä, että samalla poika sai kansalaisuuden. Olemme etuoikeutettuja saadessamme asua Suomessa. On niin helppo aina urputtaa kaikesta, mikä (muka) on pielessä tai mitä meiltä puuttuu. Moni lapsi syntyy aivan toisenlaisiin oloihin. Vasta oman lapsen saamisen myötä maailman eriarvoisuus on auennut minulle ihan kunnolla. Tänä jouluna tuntui jotenkin tärkeämmältä vain olla yhdessä perheen kanssa kuin haalia hirmu määrä tavaraa ja lahjoja.

En tiedä onko ehkä vähän noloakin myöntää, etten ostanut Juliukselle mitään. Tuntuu että monessa perheessä vauvalle hankitaan vaikka mitä. Lukiessani joitakin vauvablogeja minulle tuli suorastaan huono omatunto, huomasin vertaavani itseäni muihin äiteihin. Sitten muistin uudelleen sen mitä ajattelin ennen joulua: Julius ei kuitenkaan muista ensimmäisestä joulustaan mitään. Paketeilla olisi enemmän virkaa meille vanhemmille, ja hän sai niitä joka tapauksessa aimo kasan kaikilta sukulaisilta. Jos hän jotain muistaisikin, luulen että perheen läsnäolo ja tunne siitä että on rakastettu olisi kaikkein tärkeintä.

Kunpa muistaisimme olla kiitollisia kaikesta siitä yltäkylläisyydestä, mitä meillä on. Kiitollisuutta ja rakkautta toivon tulevaan vuoteen. Niitä ei voi koskaan olla liikaa.

Kommentit (5)

Vierailija

Ei ole ollenkaan noloa olla ostamatta vauvalle mitään! Mä en oo vieläkään ostanut lapselleni ensimmäistäkään joululahjaa, ja hän on jo 2-vuotias! Lapsi saa paketteja muiltakin, enkä halua kamalaa lahjatulvaa. Ainakaan minusta lapsi ei vielä tässäkään iässä innostu tavarapaljoudesta, vaikka leluista tykkääkin.

Vierailija

Lahjoista...

 

Meille syntyi kolmas lapsi lokakuun alussa, enkä minäkään hänelle joululahjaa ostanut. Kuitenkin sitä tavaraa tulee niin paljon, eikä lapset toisaalta edes tiedä keneltä lahjat on. Ja kyllä sen huomasi noiden isompienkin kohdalla, ett vaikeampi alkaa leikkimään millään lelulla kun niitä saa kerralla paljon.

 

Tuleehan vielä niitä syntymäpäiviäkin, jolloin voi saada lahjoja. Meillä toki sisaruksilta on jäänyt vauvaleluja, ettei niitä sinänsä edes tarvita. Ja mikä todennäköisintä, vauvat ja taaperot ei ihan kauheesti leiki vauvaleluilla.. tai meillä ainakin kaikki muut tavarat on kiinnostanu enemmän. ;)

Vierailija

Hei Kaisa!

 

Tunnistan itseni niin tuosta, että vaatii itseltään liikaa! Synnytin syyskuussa esikoiseni ja raskauteni viimeiset 5 kk jouduin olemaan levossa istukan takia. Ainoat mitä tein oli kotihommat ja postin hakeminen pihalta. Sekä kerran viikossa sairaalassa ultrassa käynnit, jolloin piti(tai pääsi?) kävelemään parkkipaikalta pelipaikalle.

 

Olen aina harrastanut paljon liikuntaa(ja muutenkin niin arjessa kuin töissä halunnut aina ola menossa mukana!) ja olin suunnitellut liikkuvani suht entiseen tapaan myös raskaana ollessani, mutta kuinkas kävikään! Tuo aika oli minulle hyvin opettavainen, enhän koskaan ollut niin pitkään aikaan poissa salilta! tai lenkkipoluilta! Pakko sanoa, että pääkoppa oli kovilla ja monet itkut tuli tirautettua: oli huolta vauvan voinnista ja samalla liikunnan puute vaivasi, tottakai myös hormooneilla oli vaikutusta asiaan.

 

Kuitenkin se oivallus, joka sai minut ymmärtämään, että itsehän sitä itseltään niitä asioita vaatii, antoi minulle itselleni luvan nauttia raskaudesta ja siitä, etten saanut tehdä mitään! Makoilin paljon, katsoin telkkua, surffailin netissä, tein ristikoita, kasvonaamioita, passuutin miestä:) ..... kaikkea sellaista, mitä en yleensä tehnyt...Ajattelin, että tämä on ohimenevä vaihe ja siitä on nyt otettava kaikki ilo irti.

 

 Ja,kun sitten sain terveen lapsen viikkoa ennen laskettua aikaa(olin varautunut että joutuisin synnyttämään jo paljon aikaisemmin), vaikkakin hyvin hyvin pienen, olin ylpeä itsestäni: minä tein sen! Joku muu oli antanut minulle ohjeet miten toimia, ja minähän toimin!

 

Synnytyksen jälkeen, koska kaikki oli hyvin, aloin taas suunnitella miten ja milloin aloitan liikkumaan, ja milloinkohan voisi mennä vauvan kanssa salille ja mitenköhän maitotisujen kanssa voisi lenkkeillä,  olisinkohan jo kesällä entisissä mitoissani.. jne...

 

Mutta sitten havahduin: entä jos nauttisinkin nyt vauva-arjesta täysillä ja jättäisin omat vaatimukseni itseni suhteen vähäksi aikaa taka-alalle ja olisinkin vähän pyöreämpi ja fyysisesti vähän heikommassa kunnossa. Ajattelisin, että vauva on nyt se minun kuntosalini. (Tarkoituksenani ei ollut siis heittäytyä aivan laakereilleen lepäämään, vaan jättää suunnitelmat ja vaatimukset pois.) Mietin paljon sitä, että on monia lapsia jotka makaavat sairaalassa jonkun sairauden takia. Siinä tuskin äiti miettii raskauskilojaan. Lopetin myös vertaamisen muihin äiteihin. Jos joku mahtui entisiin farkkuihin pari kuukautta synnytyksen jälkeen, niin so what. Kyllä minäkin niihin josku vielä mahdun, mutta ensin annetaan vauvalle hyvää ja laadukasta maitoa sekä itselle aikaa olla äiti. 

 

Olen toki lenkkeillyt, tehnyt pikkuisia lihaskuntotreenejä kotona... mutta kaikki nämä ilman sen kummempaa tavoitteellisuutta ja vaatimuksia itseään kohtaan. Tottakai välillä tuntuu, että pitäisi tehdä sitä ja tätä enemmän ja että vitsi kun housut puristaa vieläkin... mutta sitten taas muistutan itseäni vauva-ajasta, joka menee nopeasti ohi ja siinä minä haluan olla mukana. Salille ehtii myöhemminkin ja sitten voin taas vaatia itseltäni vähän enemmän:)

 

Hyvää alkanutta vuotta ja tsemppejä vauva-arkeen kuten myös treeneihin, toivottavasti se sinun pääkoppasi antaa välillä armoa:)

 

 

 

Vierailija

Heippa! Siellä on ollut ihanaa aikaa ihan roppakaupalla.
Tuohon lahja-asiaan kommentoin minäkin: meillä on 5- ja 2-vuotiaat lapset. Tämä joulu oli ensimmäinen, kun itse heille ostimme mitään. Tähän asti se valtava kummeilta, isovanhemmilta, sukulaisilta, ystäviltä jne saatu lahjavuori on lähinnä saanut lapset hämmennyksiin.
Muistan kun kymmenien pakettien keskeltä esikoinen löysi hartaasti toivomansa taskulampun, niin kalliit lelut yms eivät kiinnostaneet enää tuon taivaallista.

Teinkin pitkän aikaa niin, että lahjoitin lahjarahan vähäosaisten lasten jouluun.

Vierailija

Hei Kaisa! Saat varmasti hierojaltasi paljon neuvoja, mutta ihan varan vuoksi jaan omani. :)

Olin syksyllä leikkauksessa murtuneen luun vuoksi ja vaikka tämä nyt on ihan eri asia kuin hätäsektioarpi, hyödyin todella paljon yksinkertaisesta arpikudoksen vetreyttämisestä. Ihosta siis otetaan kiinni arven molemmin puolin ja venytetään eri suuntiin, tällä tavalla käydään koko arpi läpi. Kivut ja kireys hävisivät hyvin pian säännöllisen vetreyttämisen jälkeen.

Seuraa 

Blogiarkisto

2014