Olen monta kertaa miettinyt, miten erilaista elämäni on nyt verrattuna vuoden takaiseen. Päässäni olen listannut plussia ja miinuksia, enkä enää tietenkään perhe-eloa vaihtaisi pois. Tällainen lista minulla tuli mieleen.

Äitiyden parhaat

1. Imetys

Alkuun tuntui, että oma elämä kaventui imetyksen myötä tunnin pätkiin kun jatkuvasti oli oltava vauvan saatavilla. Kun imetysvälit alkoivat pidentyä, on viime kuukausina päin vastoin alkanut tulla jo hetkiä jolloin ajattelen, että eikö se pikku nyytti nyt voisi tulla jo syömään (esim. hänen ollessaan isänsä kanssa vaikka mummilassa). Fyysinen ikävä vauvaa kohtaan tuntuu minusta ihanalta. Imetyshetket ovat rakkaita ja olen kiitollinen, että olen pystynyt ruokkimaan pientä poikaamme näinkin pitkään. Maidontuotanto ei näytä toistaiseksi hiipumisen merkkejä, joten rintamaito on edelleen tärkeä ravinnonlähde Juliukselle.

2. Yhdessä nukkuminen

Olemme nukkuneet alusta asti samassa sängyssä. Ekana yönä sairaalassa vauva nukkui rintani päällä. Pieni tuhiseva poika kainalossa herättää sellaisia hellyyden ja rakkauden tuntemuksia, ettei niille oikein ole sanoja. Viime aikoina tämä kohta olisi voinut siirtyä myös pahimpien listaan, sillä konttaamisen oppimisen myötä yöt ovat välillä olleet vähän haastavia. Julius lähtee unissaan konttaamaan ja me vanhemmat olemme saaneet ylimääräisiä yöherätyksiä. Pääsääntöisesti kuitenkin tämä nukkumajärjestely on toiminut meillä mainiosti. Yöimetykset ovat olleet helppoja, ja monta monituista kuukautta koin nukkuvani varsin hyvin. Juuri nyt mietimme, milloin poika siirtyisi omaan sänkyyn. Katsotaan, kiirettä ei ole.

3. Vauvan ilo ja nauru

Tätä ei varmaan kauheasti tarvitse selittää. Kuka vanhempi nyt ei olisi riemuissaan ja sydän halkeamispisteessä, kun oma pikkuinen vauva iloitsee sydämensä kyllyydestä. Monet naurut on saatu, tällä hetkellä etenkin kukkuu-leikki saa aikaan hallitsematonta naurunremakkaa ja ilonkiljahduksia.

4. Isä ja vauva

Näiden kahden yhteistä kohellusta on hauska seurata. Välillä sydän syrjällään (ja "älä", "varo" yms. äitimäiset repliikit valmiina), mutta luottamista opetellen. ;) Iskän kanssa touhuta tohotetaan kaikkea hauskaa, noustaan seinää vasten seisomaan sängyssä ja kaatuillaan, käydään uimassa, syödään kaikkea mikä syötävältä vaikuttaa ("öh... raparperia ei pitäis antaa alle 1-vuotiaalle") ja mitä ilmeisimmin tehdään "poikien juttuja" joista äidin ei aina tarvitse tietää. Isän rentous ja huolettomuus saa oman pään kiristykset usein sopivaan perspektiiviin.

5. Vauvan halit

Julius on alkanut kietoa käsiä kaulan ympärille ja nojailla suloisesti sylissä. Minua hellyttää kovasti nämä tarkoitukselliset hellyyden osoitukset. Oman lapsen tahmeat pikku kädet omalla kaulalla ja kuolaa valuva leuka rintaa vasten saavat vain sydämen sykkyrälle. Odotan innolla mitä kaikkea on tulossa, kun poika kasvaa ja hellyydenosoitukset alkavat tulla ulos myös sanojen muodossa.

Äitiyden pahimmat

1. Yksinäisyys

Viimeiset 9kk ovat olleet tavallaan varsin yksinäistä aikaa. Vaikka olen ollut Juliuksen kanssa kaksin koko ajan, ei se tunnu samalta kuin se että olisi joku aikuinen seuranaan. Minulla ei ole oikein ollut äitiystäviä ja keväällä väsymyksen hiipiessä kylään huomasin vähän erakoituvani. Väsyneenä ja mieli mustana ei jaksanut ja viitsinyt yrittää edes sosialisoida, ettei tulisi istuttua kahville vain valittaakseen koko sen ajan kun näkee jotakuta ystävää. Nyt kesällä olen ollut paljon aktiivisempi ottamaan yhteyttä ystäviin ja tuttaviin. Välillä on ollut viikkoja, että joka päivälle on ollut ohjelmaa. Asiaan auttoi todella paljon väsymyksen väistyminen.

2. Väsymys

Näin jälkikäteen ajateltuna minusta tuntuu, että ekat neljä kuukautta olivat jopa helpompia kuin mitä viimeiset. Joskus maalis-huhtikuussa väsymys alkoi kasautua ja sen myötä mielialakin oli välillä varsin alavireinen. USA-reissulla huilailimme paljon ja uusien paikkojen näkeminenkin virkisti. Kuitenkin kotiin tullessamme melkein koko kesäkuu meni väsyneenä. Sitten sain kilpirauhaslabrojen tulokset takaisin. Kun lääkitystäni korjattiin, olokin parani samantien. Sen jälkeen en ole ollut enää väsynyt. Yöherätykset eivät tunnu niin pahalta, kun aineenvaihdunta pelaa ja saan nukkua kuitenkin riittävän määrän tunteja vuorokaudessa. Väsyneenä elämä on kurjaa ja minusta tulee monsteri. Jatkossa täytyy muistaa uskoa omia tuntemuksia ajoissa, eikä kärvistellä ikävässä olossa kuukausitolkulla toivoen, että olotila paranisi.

3. Sotku kotona

Olisinpa puunaamista rakastava kodinhengetär, mutta kun en ole. Vauvan kanssa kotona ollessa ainakin meillä tuppaa koti räjähtämään välillä tavaranpaljouteen. Ennen Juliuksen syntymää raivasin tavaraa ulos ihan urakalla. Sittemmin vauvakaman pursutessa sieltä täältä, tuntuu kodin järjestyksessä pitäminen taas melkoiselta urotyöltä. Viime kuukaudet etenkin ovat väsymyksen vuoksi olleet jokseenkin hermoja kiristävää aikaa. Kaunis, puhdas ja esteettinen koti on tärkeä juttu henkiselle hyvinvoinnilleni - mutta väsyneenä ei vain jaksa. Kun olen energinen, ei kotihommien parissa puuhailukaan ole niin ikävää. Onneksi tämä taitaa olla vauvavuoden aikana varsin yleistä... ellei sitten kuulu niihin ihmisiin, joilla koti kiiltää aina puhtauttaan, oli vauvaa tai ei. Siitä vimmasta toivoisin pientä palasta itsellenikin!

4. Riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet

Ensimmäisinä äitiyskuukausina näiden tuntemusten kanssa sai painiskella enemmänkin. Miten en voi osata rauhoittaa omaa vauvaani?! Tuntui siltä, että vaikka päivästä 99,9 prosenttia kului pienen ihmisen tarpeiden tunnistamisen yrityksiin ja niihin vastaamiseen, siltikään se ei riittänyt. Miehet kai osaavat olla tässä jotenkin itselleen armollisempia. Minä koin, että äitinä olisi minun vastuullani tietää mitä milloinkin pitäisi tehdä. Sittemmin tuntemukset iskevät edelleen päälle, mutta eivät ehkä niin vahvoina enää. Minun vikani, kun en ehtinyt ottaa kiinni pojan kaatuessa. Minun pitäisi saada vauva nukahtamaan, mutta en vain osaa. Ja niin edelleen. Ohikiitäviä ajatuksia, ohikiitävinä hetkinä, mutta siellä ne silti ovat.

Syyllisyyttä olen potenut välillä siitä, että en ole meinannut kestää vauvavuoden Päiväni murmelina -leffan tyylisiä toinen toistaan toistavia rutiinipäiviä. Olen kaivannut jotakin vaihtelua, ja sitä saatuani ollut kypsänä siihen kun asiat eivät ole menneet kuten toivoin. Esimerkiksi Kalifornian reissulla menimme illalla kivaan japanilaiseen ravintolaan. Kun ruoka saapui pöytään, Julius oli niin väsynyt että räjähti kiukkuitkuun. En ollut niinkään ärsyyntynyt Juliukseen - hän nyt on vain vauva - vaan itseeni siksi, etten ollut osannut ajatella että ilta menee pipariksi kaikkien osalta. Oikeastihan se ei edes mennyt. Lähdimme hotellille ja muut jäivät syömään, eikä siinä ollut mitään sen suurempaa. Omassa päässäni vaan suurentelin asiat ja podin syyllisyyttä. 

5. Jatkuva huoli

Maria Veitolan tuore kolumni Huolen kalvama kuulosti varsin tutulta. Hyvin samankaltaisia ajatuksia olen pyöritellyt päässäni. Tuttujen äitien kanssa jutellessani olen huomannut, että niitä on aivan jokaisella.

Jo ensimmäisinä viikkoina valtava suojeluhalu pisti pääni sekaisin. Kävelylenkillä melkein hyperventiloin kun tulin ajatelleeksi, että mitä jos olisin lähtenyt ylihuolettomana suojatielle ja kovaa vauhtia ohi ajava auto olisi töytäissyt vaunuja. Mielessäni näin vauvan lentävän kaaressa ajotielle, näin vauvan sairaalassa letkuissa, itseni ja mieheni huolesta suunniltaan sairaalapedin vierellä... kunnes sain tolkkua pääkoppaani. Näitä "mitä jos" -skenaarioita aivoni ovat kyenneet kehittämään lukemattomia. Siitäkin huolimatta, että olen suhteellisen rento ja huoleton äiti. Ystäväni sanoi  juuri, "ihana nähdä kun olet niin rento Juliuksen kanssa, et ollenkaan mikään hössöäiti". Luotan hänen sanoihinsa, noista edellisistä puolihysteerisistä ajatuksistani huolimatta.

Kommentit (13)

Vierailija

Kiitos kun sanoit tuon viimeisen kohdan ääneen. "vauva" 2,5v ja huolet ovat samanlaisia. Mitäs jos..

Tosin huolet muuttaa muotoaan ja eivät ole niin voimakkaita. Pikkuhiljaa kun lapsi menee päiväkotiin täytyy alkaa luottamaan myös muihin ja siihen että elämä kantaa. Täytyy hyväksyä että kaikesta ei voi jatkuvasti olla huolissaan ja vaikka olisi kuinka varovainen niin jotain voi tapahtua oli se sitten oma tai jonkun muun asia, ihmisen tai tilanteen syy.

Vierailija

Siivousongelmaan suosittelen siivoojaa. Itse huomasin ettei vauvavuonna enää riittänyt paukkuja kodin tyydyttävään puhtaanapitoon ja tilanne on pitkälti sama taaperonkin kanssa. Mieheni ehdotti josko kokeilisimme siivouspalveluja ja kotimme siivotaan perusteellisesti parin viikon välein. Ehdottomasti joka euron väärti! Suosittelen siivouspalveluja kaikille perheellisille joilla sunkin on niiden käyttöön mahdollisuus. 

Vierailija

Luin ainoastaan viimeisen kohdan "jatkuva huoli" ja niinhän se on, että se huolehtiminen alkaa siitä lapsen syntymästä eikä lopu varmasti koskaan. Itsehän pelkäsin kantaa esikoista oviaukoista siten että hän oli vaakatasossa sylissäni, koska luulin että paukautan vauhdissa hänen päänsä ovenkarmiin. Niin hulluja pelkoja, mutta niin tosia silloin kuin olet kotona sen vastasyntyneen kanssa ensimmäisiä viikkoja. :)

Vierailija

Kiitos ihanan rehellisestä kirjoituksesta. Itse kuusi viikkoa vanhana äitinä tunnistan samoja asioita. Etenkin tuo viimeinen. Monet itkut olen ehtinyt itkeä kun olen ajatellut juuri näitä mitä jos juttuja. Huh, onneksi en ole ajatusteni kanssa yksin.

 

Vierailija

sotkua tavarapaljoudesta. odota sitä kun poika alkaa tosissaan syömään itse, ei mitäään siistiä sormiruokailua. vaan sosetta ym. ja sitähän sitten on pitkin seiniä, lattioita parhaimmassa tapauksessa. plus et lähes joka ruokailun jälkeen, eli n. 5 krt päivässä menee poika suihkuun ja vaatteiden vaihtoon. heittelee lusikat, ruuat, lautaset lattialle. siinä on sitä sotkua. rätti saa olla kädessä koko ajan, muuten koti näyttää pian kaatopaikalta. 

Vierailija

Jänniä juttuja nämä äitiyden - tai vanhemmuuden - kokemukset. Oma listani näyttäisi nimittäin hyvin, hyvin erilaiselta. Muutamia samankaltaisuuksia pystyn tuolta poimimaan, mutta lähtökohtaisesti mammalomailu oli niin antoisaa, että ehkä ainoastaan tuo jatkuva siivous alkoi jurppimaan välistä. Pitääkin ehkä jossain välissä pohtia vähän tarkemmin, varsinkin kun tuohon aikaan on jo hieman etäisyyttä alla.

Rouva G | mustikkasmoothie.blogspot.com

Vierailija

"Maria Veitolan tuore kolumni Huolen kalvama kuulosti varsin tutulta. Hyvin samankaltaisia ajatuksia olen pyöritellyt päässäni. Tuttujen äitien kanssa jutellessani olen huomannut, että niitä on aivan jokaisella."

 

Oikeasti: ei ole jokaisella. Ei ainakaan Maria Veitolan kaltaista ajoittain hysteeristä huolta. On äitejä, jotka tekevät niitä asioita, mitä kuvailit kirjoituksessa vain isän ja pojan jutuiksi. En parhaalla tahdollakaan löytänyt niistä mitään rajua tai sellaista, mistä pitäisi huolehtia. Mutta minä nyt olenkin tällainen äiti. 

Vierailija

Voi kiitos ihanasta ja rehellisestä tekstistä, myös niistä äitiyden varjopuolista ilman kiiltokuvia. Niin paljon samoja tuntemuksia :)

Vierailija

Yllättävää lukea että äitiyden mieluisimmat puolet liittyivät suurelta osin äitiin itseensä ja "saamiseen". Äitiys joillekin vahvistaa lähinnä äidin itsensä rakastetuksi tulemisen tunteita, olen hieman ymmälläni..

 

Vierailija

En ymmärrä edellistä kommenttia. Mikä on sellainen äitiyden hyvä puoli, joka ei liity ollenkaan äitiin itseensä? Ja mainittu "saamapuolella" oleminen: Eikö imettämisestä iloitseva Kaisa nimenomaan viestitä nauttivansa siitä kun voi antaa vauvalleen läheisyyttä ja ravintoa? Vauva vieressä nukkumassa herättää rakkauden tunteita, vauvan ilo ja naurattaminen leikkimällä on ihanaa samoin kuin isän ja pojan läheinen suhde ja vauvan halailu - nämähän ovat kaikki kauniita, vastavuoroisia asioita, jotka liittyvät läheisyyteen ja vuorovaikutukseen? Se että äiti kokee suhteessa lapseen samaan aikaan sekä saavansa että antavansa on hienoa. Se on myös terve ihmissuhteen malli lapselle. Minä olisin pikemminkin ymmälläni ja jopa huolissani jos näin ei olisi...

Seuraa 

Blogiarkisto

2014