Miten on mahdollista olla itseltään hukassa? En tiedä, mutta siltä on tuntunut viimeisten parin viikon ajan. Kotona olo, äitiys ja kaiken ennen-niin-olennaisesti-minua-olleen yhdistäminen on tuntunut varsin vaivalloiselta. Omat unelmat ja arkiset halut tuntuvat olevan jossain elämäni takakontissa.

Miten on mahdollista olla itseltään hukassa? En tiedä, mutta siltä on tuntunut viimeisten parin viikon ajan. Kotona olo, äitiys ja kaiken ennen-niin-olennaisesti-minua-olleen yhdistäminen on tuntunut varsin vaivalloiselta. Omat unelmat ja arkiset halut tuntuvat olevan jossain elämäni takakontissa.

Kerroin tästä nelikuukautisneuvolassa ihanalle neuvolan terkkarillemme. Hän sanoi, että se mitä tunnen on ihan normaalia. Jossain kohti vauva-arkea elämä voi tuntua varsin tylsältä. Äidin elämän tarkoitus tuntuu olevan vain vauvan hengissäpito ja hänestä huolehtiminen. Varsin jalo tehtävä, mutta voi käydä Päiväni murmelina -elokuvan tapaan itseään toistavaksi.

Ajattelinkin, että tuntemukseni ovat normaaleja. Se ei poista sitä tosiasiaa, että nämä ikävältä tuntuvat alakuloiset tuntemukset on nyt vain elettävä läpi. Tiedän että varsin moni muukin kanssakulkija on vielä enemmänkin hukassa. Nimittäin puoli miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä. Noin 6000-9000 naista putoaa vuosittain synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nämä ovat aika huolestuttavia lukuja! Sydäntäni puristaa, kun ajattelen miten paljon syvemmissä vesissä nämä monet tuoreet äidit vellovat. Moni sinnittelee yksin itkevän vauvan kanssa tai on muuten vain hukassa itseltään. Minun tuntemukseni ovat sentään vain ohimeneviä ja vauvani on kiltin sorttinen.

Koska olen tällainen suhteellisen dynaaminen tyyppi, en oikein osaa jäädä tuskaani makaamaan. Saatan kärvistellä päivän tai pari. Ehkä viikonkin - kuten nyt, siksi en ole saanut edes mitään kirjoitettua. Kun oma olo on ahdistunut, tuntuu vaikealta saada itsestä mitään ulos etenkään tällaiselle julkiselle areenalle jossa kommentointi muistuttaa välillä tokaluokan välitunnilla tapahtuvaa tölvimistä.

Ennen pitkää kuitenkin turhaudun jo omaan sisäiseen marinaani ja alan tekemään asialle jotain. Määrittelen insinöörimäisen loogisesti ongelman ja kaivan esille ratkaisun, vaikka se vähän vaatisikin vaivannäköä.

Aloin lukea ihanan Danielle LaPorten The Desire Map -kirjaa ja kuuntelin The Desire Map Daily -audio-ohjelman. Kuuntelin audiota iPhonestani ja kirjasin pohdinta-harjoitusten synnyttämät ajatukseni bussimatkojen aikana puhelimen muistioon. Kas, alkoi löytyä taas jotain omalta tuntuvaa.

The Desire Mapin ideana on lyhyesti kartoittaa viiden elämän osa-alueen osalta, mistä on kiitollinen, miksi on niistä asioista kiitollinen, mikä ei toimi ja miksi se ei toimi (= miksi on kyseiseen asiaan tyytymätön, miten tällä asialla on negatiivinen vaikutus elämääni). Sen jälkeen lähdetään kartoittamaan, mitä haluaisi noilla viidellä osa-alueella tuntea. Etsitään itselle "core desired feelings" eli ydintunteet, joita haluaa tuntea joka päivä. Tämän jälkeen käydään uudelleen läpi nuo elämän osa-alueet listaten niitä asioita, joita tarvitsee (ja haluaa) tehdä, jotta voisi tuntea noita tunteita.

Nerokasta. Enpä ole tullut ajatelleeksi, että to do -listan sijaan voisin tehdä to feel -listan! Tämän uuden listan perusteella voin helpommin havaita, mitä asioita haluan päiviini sisällyttää jotta koen voivani hyvin. Ihan mahtavaa. Olen tästä tosi inspiroitunut. Olikohan yllätys, että "inspiroitunut" oli yksi niistä ydintunteista joita itselleni kirjasin? :)


Koska olen tällainen yltäkylläisyysaddikti, tätä itsensä kaivelua on tietysti jatkettava. Ilmoittauduin mukaan ensi maanantaina alkavaan psykologiystäväni Minna Immosen Oman elämäni inventaario -hyvinvointihaasteeseen. Siinä pääsen kuuden viikon aikana kartoittamaan valmennuskysymysten ja kirjoitustehtävien avulla oman elämäni eri osa-alueet. Tuon The Desire Mapin kanssa inventaario lienee sellainen paketti, että luulisin löytäväni takaisin "kotiin" eli sinne oman aidon itseni sopukoihin.

Olisi hienoa voida olla levollinen omassa elämässään silloinkin, kun koko ajan ei tapahdu jotain. Nauttia tästä joutenolosta.

Kommentit (18)

Vierailija

Koin itse samankaltaisia tunnelmia vauvan ollessa muutaman kuukauden ikäinen (nyt 9 kk). Olen aina ollut tosi positiivinen ja iloinen ihminen, yhtäkkiä olin alakuloinen ja aivan hukassa itseltäni. Syykin selvisi pian; kuukautiskierto käynnistyi synnytyksen jälkeen ja hormonit ne tekivät tepposiaan. Ja tekevät vieläkin vähän kierron tietyssä vaiheessa, mutta nyt osaan jo suhtautua siihen kun tiedän mistä on kyse. Aiemmin en koskaan ole kokenut mitään PMS-oireita, en fyysisiä enkä henkisiä, mutta nyt molempia riittää kilokaupalla. Mutta se jo helpottaa, että tiedän syyn. En ole tulossa hulluksi, kuten ensin ajattelin. Mieleni ei ole niinkään se mikä temppuilee vaan kroppani. 

Vierailija

Täällä jo mietittiinkin kuumeisesti missä oikein olet ja onko kaikki ok. Tervetuloa takaisin! :)

Vierailija

Miten tuttuja tuntemuksia! Kaikenlaisia tunteita on kyllä saanut käydä tämän nyt 3,5 vuotta kestäneen äitiyden aikana (toinen nyt reilu vuoden ikäinen). Paljon sellaisia tunteita, joita ei aikaisemmin ole tuntenut, valitettavasti myös tosiaan sellaisia alakuloisia tunteita. Välillä oon syytellyt itseäni siitä, että arvomaailmani on vääränlainen, kun tuskastun, väsyn, ahdistun, kyllästyn jne. äitinä ja kotona olemiseen. Miksi en osaa nauttia tästä kaikesta? 

 

Samalla olen kyllä oppinut paljon itsestäni, lapset tosiaan tuntuu kasvattavan enemmän mua, kuin minä heitä. Olen joutunut kasvamaan ja siirtämään omat tarpeet syrjään. Ja toisaalta samalla löytää aikaa ja tilaa omille tarpeilleni ja miettiä uudestaan kuka olen, mitä haluan, jne. Nykyään nauttii ihan toisella tavalla monesta sellaisesta asiasta, jota ei aikaisemmin osannut mitenkään arvostaa tai edes ajatella.

 

Kiitos vinkistä, pitääkin kokeilla tuota "to feel"-listan tekemistä :)!

  

Vierailija

Voi kun on tuttuja tunteita. Tuntuu, että minulle ei valitettavasti riitä se, että olen lapsen kanssa kotona. Turhaudun, tarvitsen jotain "oikeaa" tekemistä. Muuten alkaa hermot kertakaikkiaan kiristymään. Ei siihen riitä, että voin mennä ihan vapaasti kun mies on kotona. Ei se sitä ole. Tarvitsen jotain haastetta, jotain mitä tehdä. Tuntui todella "tyhjältä" jäädä työstä, opinnoista - kaikesta aikuisten jutuista pois.

Silti en tarkoita, etteikö vauvan kanssa kotona oleminen ole sitä "tärkeintä työtä". Minusta ei vain tunnu siihen olevan. Silti en pystynyt laittamaan lastani päiväkotiin, en sitten millään. Nyt on toinen tulossa ja edelleen kotona. Tosin välillä mietityttää, että miten ihmeessä kestän. Alakulo vaivaa ja seinät kaatuu päälle. Oloani on kuitenkin helpottanut yliopisto-opinnot, joita olen tehnyt koko esikoisen olemassa olo ajan. Se muutama luottamustehtävä. Ilman näitä en olisi kotona voinut olla. 

Sekin on auttanut, että olen myöntänyt, että "minusta ei ole tähän" ja henkisesti minulle ei riitä välikausihaalareitten teknisten ominaisuuksien vertaaminen tai parhaiden "popitus kirpparilöytöjen" metsästys.. 

 

Sinun tunteesi on siis tosi ymmärrettäviä! Tsemppiä kovasti!

Vierailija

Huh ja hei mitä pinnallista löpinää ja itsekkyyden huipentumaa sinulta. taitaa olla niin, että ongelmasi ovat todella niin pieniä, että jaksat tuota marinaa ja omakeskeistä pohdintaa. 

Vierailija

Mahtavaa että siitä vielä maksetaan jollekin jotta voi pohtia omaa elämäänsä.

Vierailija

Minusta Kaisa on kyllä kaukana pinnallisesta ja itsekkäästä ihmisestä mutta mielipiteensä kullakin. Sama kommentaattori taisi myös alapeukutella kaikki positiiviset kommentit (ja kohta alapeukuttelee tätäkin). ;)

Vierailija

Taitaa pinnalliseksi haukkujilla ja marinasta marisijoilla olla oma lehmä ojassa. Kannattaisi ehkä tutkailla omaa elämää vähän syvemmin ja huomioida itseäänkin niin ei tarvitse jupista "omakeskeisestä" pohdinnasta. Tottahan sitä ihminen pohtii aina omakeskeisesti, elämää kun ei voi elää kuin itsestään lähtöisin. :)

Ylipäätään itsekkyys on tietyllä tavalla ja tietyissä määrissä äärimmäisen tervettä. Itsensä unohtajat ja uhrautujat tuppaavat muuttumaan lopulta katkeriksi marttyyreiksi. Ei se heidän sädekehänsä sen loistavampi ole kuin muillakaan.

Vierailija

Meinaako pienistä ongelmista mainitsija sitä, että vain isoista ongelmista saa puhua, tai että niiden pienten ongelmien pitää antaa kasvaa isoiksi, että niille kannattaa/pitää tehdä jotain? Vai, että ongelmista ei saa marista vaan niistä pitää vaieta?

 

Eihän se aivan noin mene. Asioihin kannattaa tarttua heti kun ne alkavat tuntua ongelmilta. Mitä pienempi probleema, sitä helpompi se on ratkaista.

 

Kaisaa itsekkääksi nimittävät, olisi hyvä teidänkin perustella mielipiteenne edes jotenkin. On helppo huudella nimettömänä puskista perättömiä.

 

-Nanna-

Vierailija

Hei,

 

Ei kannata välittää negatiivisista kommenteista. Tänne niitä kirjoittelevat henkilöt, joilla ei ilmeisesti ole muuta tekemistä. Se on jo nähty vaikka kuinka monen blogin kohdalla, eikä siinä ole enää mitään uutta, joten henkilökohtaisesti ei kannata ottaa sellaisia kommentteja, joiden sisältö kertoo enemmän heistä itsestään kuin sinusta. Myöskään mahdollisia lapsettomien katkeria kommentteja ei kannata huomioida. Se ei ole meidän äitien vika, että he eivät ole saaneet omaa pientä syliin.

 

Vauva-ajan masennustuntemuksista puhutaan nykyään onneksi avoimemmin kuin aiemmin. Niissä tunteissa ei ole mitään väärää, ne ovat luonnollisia, mutta valitettavasti se tieto ei auta alakuloisuuden syövereissä. Itse odotan kolmatta lastani, kaksi vanhempaa ovat jo lähes kouluikäisiä. Muistan edelleen elävästi, kuinka tunsin itseni yksinäiseksi ja "pelkäksi äidiksi" molempien lapsien ensimmäisen vuoden aikana. Toivottavasti nyt osaan olla itselleni armollisempi kuin aiemmilla kerroilla, jolloin koin olevani huono äiti, kun en osannut iloita elämäntilanteestani. Molemmilla kerroilla masennustani helpotti se, kun lähdin vauvan kanssa kotiympyröistä pois ja tapasin enemmän samassa elämäntilanteessa olevia äitejä. Jälkimmäisellä kerralla aloin myös opiskella uudelleen, jotta saisin itselleni äitiyden lisäksi jotain omaa. On hyvin tärkeää kuunnella itseään ja miettiä, millä tavoin äitiympyröistä pääsisi hetkeksi aikaa irti. Tai sitten nimen omaan niihin ympyröihin kiinni, mikä tapa ketäkin helpottaa.

 

Tämä ei lohduta sinua nyt, mutta ehkä myöhemmin olet kanssani samaa mieltä: lapset kasvavat todella nopeasti ja sinulla on vielä ikävä tuhisevaa nyyttiä sylissäsi. Pieni poikasi on onnekas, että hänellä on juuri sinut äitinä!

 

Aurinkoisia ajatuksia ja tsemppiä!

 

Vierailija

Niin, ja täytyy vielä edelliseen kommenttiini lisätä, että vaikka itselläni toinen lapsista on kehitysvammainen, en koe lainkaan tällaista kirjoittelua "turhaksi marinaksi" tmv., vaan aivan normaaliksi tunteiden jakamiseksi blogin lukijoiden kanssa. Jokaisen omat tunteet on aina itselle ne suurimmat. Siinä on ihan turha vertailla, kenellä nyt menee huonoiten ja mistä asioista saa tulla paha mieli.

Vierailija

Kiitos kirjoituksesta. Täällä kolkikuukautisen esikoisen äiti on juurikin samoissa mietteissä.

Vierailija
Vierailija
henkisesti minulle ei riitä välikausihaalareitten teknisten ominaisuuksien vertaaminen tai parhaiden "popitus kirpparilöytöjen" metsästys.. 

 

 

Loppujen lopuksi kotiäitiys on juuri sitä, miksi sen haluamme itse tehdä - jollekulle tuotakin, mutta se voi olla myös täysin muuta: lastenhoidon ohella vaikkapa opiskelua ilman suorituspaineita, vapaaehtoistyötä, yhteiskunnallista osallistumista, luovaa toimintaa, itsensä hoitamista...

 

Omat asenteemme usein rajoittavat elämää enemmän kuin kotityöt, lasten tarpeet tai ympäristön odotukset. Oman elämänsä voi myös tekemällä tehdä hankalaksi: esim. suositellulla tarkan päivärytmin pitämisellä on se ikävä kääntöpuoli, että kodin ulkopuolella liikkuminen lapsen kanssa voi tulla kovin hankalaksi. Rento suurpiirteisyys antaa enemmän vapautta! :D

 

Ylipäänsä lapsen kanssa on liian helppo mökkihöperöityä, kun lähteminen tuntuu niin hankalalta. Mutta jos huomaat, että henkinen hyvinvointisi kärsii kotona kököttämisestä (jollekullehan voi päinvastoin olla todellinen nautinto, kun ei tarvitse lähteä minnekään), patista itsesi liikkeelle ja huomaat pian, että vaiva kannattaa! Sitä paitsi tulet huomaamaan, että lähteminen ja ylipäänsä elämä muuttuu suhteessa helpommaksi, kun lapsia on enemmän; viiden lapsen kanssa rehatessa ihmettelee, miten reissaaminen muka oli aikanaan olevinaan niin hankalaa kahden kanssa... 

 

Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!

http://kotona.munfoorumi.com/index.php

Vierailija

Eipä tule tuollaista kriisiä, kun ei ennen lapsen syntymää kuvittele olevansa jotakin erityistä.

Vierailija

Tutuista tunteista ja ajatuksista kirjoitat. Itse olen juuri yksi vuotta täyttäneen pojan äiti, ja voin kertoa, että vuosi on ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa ja identiteettikriisiä. Mä itse "sorruin" siihen, että liian aikasin aloin tekemään kauheesti kaikkea vauvan kanssa (ja ilmankin), koska en kestänyt olla "pelkästään" kotiäitinä. Heti pikkuvauvan kanssa piti alottaa jumppa ja vauvauinti, ja jatkaa opintoja etäopiskeluna. Heti kun äitiysloma loppui, aloitin osa-aikatyöt. Nyt huomaan, että olen yrittänyt paeta mun pahaa oloa ja erinäisiä tunteita tekemiseen. Olen tässä muutaman kuukauden aikana vihdoin päästänyt tunteita esille, vaikka ne oiskin negativiisia, ilman, että pakenen tekemiseen. Olen pysähtynyt enemmän ja harjoitellut tietoista läsnäoloa. Toki on tärkeää, että on ne omat jutut, mutta toisaalta, nyt tuntuu, että olisin voinut enemmän keskittyä vauvaan, ja sitten vasta esim. vuoden päästä alkaa tekemään enemmän omia juttua. Mutta kaikki tavallaan :) Voimia ja iloa tähän elämänvaiheeseen!

Vierailija

 

Minusta se, että uskaltaa sanoa ääneen miltä itsestä tuntuu on valtavan rohkeaa. Ja ehkä vielä rohkeampaa on se että alkaa pohtia mistä tunteet voivat johtua.  Monet ihmiset eivät uskalla niin tehdä, eivät edes uskalla myöntää itselleen että tuntevat niin kuin tuntevat. Oman negatiivisen tunteen ja sen syyn kohtaaminen voi olla valtavan vaikeaa ja kipeää ja onkin helpompaa koittaa lakaista se vain maton alle sen sijaan että oikeasti pysähtyisi miettimään miksi tunnen niinkuin tunnen, mitä täällä taustalla oikein on? On aika helppoa kommentoida blogiteksteihin että vitsit miten pinnallista pölinää. Mua kiinnostaisi tosi paljon tietää mitä kommentoija itse sillä hetkellä tuntee? Miksi hänellä on tarve kritisoida ihmistä joka rehellisesti kertoo omista tunteistaan? Miksi tunteista kertominen tuntuu hänestä typerältä ja pinnalliselta? Onko kritisoija koskaan itse saanut kertoa omista tunteistaan ilman että hänen tunteet on heti mitätöity? ("ethän sä nyt noin voi tuntea!" "mitä sä nyt turhaan tosta mariset?" "äh, eihän noin pienestä asiasta nyt kannata suuttua".  "kuule ei sua sattunut, ylös vaan!" Olen tosi iloinen siitä että Kaisa uskallat tunnistaa omia tunteita ja puhua omista tunteistasi, myös ns. negatiivisista, ja et vain "marise" vaan mietit mistä asiat voi johtua. Sinulla on silloin paremmat mahdollisuudet nähdä ja kuulla myös oman lapsesi negatiiviset tunteet sitten joku päivä kun lapsesi uskaltaa alkaa näyttää niitä sinulle voimakkaalla tavalla. Se on iso iso lahja lapselle, että vanhempi näkee lapsen tunteet, eikä mitätöi. Go Kaisa, halaus! -MK

Seuraa 

Blogiarkisto

2014