Siellä me parveilimme, isolla pihalla, vähän eksyneen näköisinä. Yksi tarkkaili tilannetta hieman etäämmällä muista, toinen piiloutui kännykkäänsä ja kolmas purki jännitystään kovaäänisesti vanhastaan tutussa seurassa. Mutta sisään kouluun meitä ei päästetty. Olisimme kuulemma vaan aiheuttaneet turhaa hämminkiä.

Se oli varmasti hyvä päätös.

Hajaannuimme kuka mihinkin: kotiin, kauppaan, töihin. Ja toivoimme, että ekaluokkalaistemme koulutaival olisi – niin mitä?

Ihmiset vaativat koululta paljon. Sen pitäisi tehdä lapsistamme sekä kunnon kansalaisia että rohkeita oman tiensä kulkijoita. Sen pitäisi opettaa lapsia noudattamaan annettuja ohjeita, mutta tietenkin myös keksimään ihan omia, luovempia ratkaisuja. Sen pitäisi myös vaatia oppilailta riittävästi, mutta ei tietenkään pakolla, vaan lapsen omaa vastuullisuutta tukien. Ja tasa-arvoinen koulun pitäisi ainakin olla – kunhan kaikkien yksilölliset tarpeet tulevat huomioiduiksi. 

Minä toivoisin koululta kahta: leikkiä ja turvaa. Ainakin niitä pienen koululaisen aivot tarvitsevat.

Ilokseni niitä korostaa myös uusi opetussuunnitelma. Se painottaa oppilaan roolia aktiivisena toimijana ja oppimista vuorovaikutuksena: koulussa ollaan "me" ja opitaan tekemällä, kokeilemalla, leikkimällä ja pelaamalla.

Lapsen päähän on mahdotonta kaataa tietoa. Hänen on nimittäin suostuttava – parhaassa tapauksessa haluttava – ottamaan oppi vastaan. Pientä ihmistä on turha yrittää motivoida paasaamalla koulutuksen tärkeydestä tai vihjailemalla loisteliaista uranäkymistä. Motivaatio kun lähtee tunteesta, ja lapsen tunteet tapahtuvat nyt, eivätkä viiden viikon saati viiden vuoden päästä.  

Juuri siksi oppimistapahtuman mielekkyys on kaikki kaikessa. Jos käsket pientä lasta pysymään paikallaan, hän pysyy aloillaan alle minuutin. Mutta jos hän onkin linnan vartija, hän saattaa seistä miekkoineen jykevällä rautaportilla useita minuutteja.

Luonto on suunnitellut pedagogiikkansa sen varaan, että lapsi haluaa leikkiä. Leikki on lapsen luontainen tapa oppia niin konkreettisia taitoja, ongelmanratkaisua, sosiaalista kanssakäymistä kuin omien tunteiden ja käyttäytymisen säätelyä.

Leikki kumpuaa lapsen omasta motivaatiosta, joten hänen aivonsa ovat valmiiksi virittäytyneet imemään tietoa tehokkaasti. Se palkitsee samoin kuin aikuista syöminen, seksi tai monet päihteet: purskauttamalla aivojen mielihyväyhdistettä, dopamiinia. Dopamiini muokkaa aivoja tehokkaasti, samoin kuin toinen leikin kirvoittama välittäjäaine, valppauteen ja kiihtymykseen kytkeytyvä noradrenaliini.

Aikuinen voi päästä samaan rentoon tehokkuuteen "flow'ssa", jolloin keskittymistä vaativa, juuri sopivan haastava tehtävä imaisee mukaansa.

Leikin kautta tietoa tai taitoja omaksuva lapsi saa palkintonsa itse oppimiskokemuksesta, eikä vain esimerkiksi opettajan tai vanhemman kehusta tai hyvästä arvosanasta. Tämä taas ruokkii elinikäistä uteliaisuutta, kokeilunhalua ja intoa omaksua uutta. Leikin kautta lapsi ottaa kuin huomaamatta itselleen vastuun selvittää, kuinka maailma toimii ja kuinka täällä toimitaan.Näin motivaatio ei rakennu vain auktoriteettiuskolle, joka horjuu lapsen kasvaessa.

Toinen oppimisen edellytys on turvallisuuden tunne. Aivot ovat kiinnostuneet ensisijaisesti selviytymisestä, ja vasta sitten tiedon omaksumisesta. Siksi mikään, mikä ei liity akuutin uhkan selättämiseen, ei mene perille esimerkiksi kiusallisessa tai pelottavassa sosiaalisessa tilanteessa. Samasta syystä vanhempiensa, opettajansa tai kavereidensa hyväksyntää janoava lapsi lamaantuu ja turhautuu, jos häntä painostetaan sellaiseen, mihin hän ei vielä ole kypsä tai mistä hänellä ei ole keinoja selviytyä.

Koulussa ei tarvitse – eikä voikaan – aina olla kivaa, mutta pakon ja esimerkiksi kiusaamisen pelon ei toivoisi kuuluvan kenenkään koulutaipaleelle.

Ja selvennyksen vuoksi: leikkimällä oppiminen ei tarkoita sitä, että opettaja lähtee kahville ja jättää lapset oppimaan. Se ei tarkoita myöskään sitä, ettei lapselta saisi odottaa mitään. Ammattitaitoinen opettaja kyllä tietää, kuinka leikki valjastetaan osaksi koulutyötä.

Tsemppiä ja viisautta opettajille, teette arvokasta työtä!

Tiina Huttu

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaksi äitiä ja tiedetoimittajaa puntaroi perhe-elämää aivovinkkelistä. 

Tiina Huttu on neurobiologi ja tietokirjailija (Personal Brainer - treenaa aivosi vireiksi, Wsoy 2016). Häntä inspiroi lapsen ja vanhemman yhteinen kasvu: keitä olemme, miten voimme tulla siksi, joksi haluamme ja mistä tiedämme, mitä haluta?

Kirsi Heikkinen on tiedejournalisti, jota kiehtoo kaikki, aivan erityisesti aivotutkimus. Kirsi on ehtinyt asua kolmella mantereella, kuudessa maassa ja 17 kaupungissa – viimeksi Uudessa-Seelannissa.

Kaksikon tietokirja Pää edellä – näin tuet lapsesi aivojen kehitystä ilmestyi helmikuussa 2017 Wsoyn kustantamana. 

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat