Löysin tietokoneeni uumenista luonnoksen teiniluvusta – siitä, joka ei sitten lopulta mahtunutkaan Pää edellä -kirjamme kansien väliin. Teksti alkaa näin: 

 

Tapasin lapsuudenystäväni miehineen pitkästä aikaa. “Se on ihan mahdoton”, kumpikin huokaisi onnettomana, kun kysyin, mitä heidän 14-vuotiaalle tyttärelleen kuuluu. ”Ei sitä voi jättää hetkeksikään yksin kotiin. Talo on muuten heti täynnä ihme tyyppejä. Jos tyttö ei ole kotona, me ei tiedetä, missä se liehuu.”

Toisen kamuni teinineiti joutui nettikiusatuksi. Äiti nosti metelin, hälytti opettajat ja poliisit – ja kävi ilmi, että tytär puhui laimennettua totuutta. Hän muun muassa jätti kertomatta, että oli itse kiusannut vastapuolta.

Kolmannen murkkupoika järjesti luvatta kotibileet, kun vanhemmat olivat reissussa, ja kuvitteli tosissaan, ettei äitinsä huomaisi jälkikäteen mitään. Neljännen teinitytär piti myös juhlat: vesipiipusta ei jäänyt jälkiä, mutta moni kaveri keksi tumpata tupakkansa parkettiin. Viidennen ystäväni nuorukainen päätyi lainaamaan rahaa rikollisilta.

Odotan koko ajan, koska omille lapsilleni kasvaa sarvet.

 

Murrosikäisensä myrskyissä räpiköivää äitiä ja isää tuskin lohduttaa, että kaveripiiri on juuri se seura, missä nuoren kuuluukin viihtyä. Ja ettei teini puhu palturia pahuuttaan vaan muun muassa siksi, ettei hän halua pahoittaa vanhempansa mieltä. (Jopa 98 prosenttia nuorista valehtelee vanhemmilleen, mutta palataan siihen myöhemmin.)

Nuoruuden tempaukset tuntuvat aikuisten näkökulmasta usein typeriltä, mutta usko pois: ne ovat tärkeitä niin ihmisen kuin ihmiskunnan kehittymiselle. Kasvu ja kehittyminen vaativat kokeilua ja auktoriteettien uhmaamista. Hienoimmat keksinnöt syntyvät villeistä ideoista, ja niiden toteutukseen tarvitaan paloa ja riskinottoa. Kaikkia näitä nuorilla piisaa luonnostaan. ”Luonto kiihkeyttää nuoria kuin viini juopuvia”, väitetään jo Aristoteleen sanoneen.

Istuisimmekohan yhä tuijottamassa kotiluolan peräseinää, jos esivanhempamme eivät olisi koskaan tulleet murrosikään?

 

Hmmm. Saattaisi ehkä kelvata introksi edelleen. Paitsi että…  

”Käyttävätkö nuoret murrosikäisestä koskaan sanaa murkku? Onko se teille tuttu? ”, varmistan 16-vuotiaaltani.

”No ei. En oo ikinä kuullut. Mutta onpa söpö. Ja voi sen merkityksen arvata asiayhteydestä.”

Voi me Uma Aaltosen kasvatit. Kalkkiksia mitä kalkkiksia.

Paitsi että…

”Ei, en ees tiiä, mitä toi tarkottaa.”

 

Kirsi

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kaksi äitiä ja tiedetoimittajaa puntaroi perhe-elämää aivovinkkelistä. 

Tiina Huttu on neurobiologi ja tietokirjailija (Personal Brainer - treenaa aivosi vireiksi, Wsoy 2016). Häntä inspiroi lapsen ja vanhemman yhteinen kasvu: keitä olemme, miten voimme tulla siksi, joksi haluamme ja mistä tiedämme, mitä haluta?

Kirsi Heikkinen on tiedejournalisti, jota kiehtoo kaikki, aivan erityisesti aivotutkimus. Kirsi on ehtinyt asua kolmella mantereella, kuudessa maassa ja 17 kaupungissa – viimeksi Uudessa-Seelannissa.

Kaksikon tietokirja Pää edellä – näin tuet lapsesi aivojen kehitystä ilmestyi helmikuussa 2017 Wsoyn kustantamana. 

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat