Elokuun ensimmäisenä lauantaina herään syvään hiljaisuuteen. Ei läiskyntää mikä syntyy paljaiden jalkojen iskiessä vuoronperään lattiaan pojan juostessa aamuvarhain makuuhuoneeseemme. Ei märkiä pusuja, ei rutistuksia tai ilmoille kajahtavaa huutoa heräsyyyyyy. Hiljaisuutta rikkoo ainostaan pihalla kilpaa sirkuttavat linnut ja rapina talon seiniltä, joita pitkin meitä pitkään piinannut orava taas kipuaa.
Oliver on lähtenyt mummun ja papan kanssa mökille saaristoon, eikä kukaan ole vaatimassa aamupalaa tai kiukuttelemassa aamupesuista. Hihkun ilosta kun tajuan, että saisin juoda aamukahvini a)lämpimänä ja b)rauhassa. Napsautan keittimen päälle ja painelen aamupesuille kahvin vielä tippuessa, matkalla vilkaisen ikkunasta ulos ja sää näyttää erittäin lupaavalta.

Aamu alkoi hyvin ja päivä tuntui täydelliseltä aina vessareissuun asti jolloinka huomasin ne muutamat veritahrat. Se olisi voinut hyvin suurella todennäköisyydellä olla ihan normaalia mutta minä tiesin, tunsin, siitä hetkestä alkaen että kaikki ei ollut hyvin. Lääkärillä käydessä todettiin sama kuin aiemmin puhelimessa, se voi olla normaalia ja jos ei niin sille ei sitten voi mitään. Painelin kotia ja koitin olla miettimättä asiaa ja siinä se lauantai sitten menikin.
Seuraavana päivänä lähdin sovitusti ystävän kanssa Helsinkiin. Kävimme lounaalla ja pikaisella shoppailurundilla jonka jälkeen suuntasimme Tennispalatsille. Tyypillisesti saavuimme paikalle jälleen viimetinkaan ja kiirehdimme vielä vessoille ennen leffan alkua. Tällöin huomasin, että olin taas vuotanut. En paljoa mutta kuitenkin. Tunsin palan kurkussani, nielaisin ja pyyhkäisin silmäkulmiani, nappasin tavarani lattialta ja lähdin vessoilta kiireen saattelemana saliin, jossa mainokset pyörivät jo hyvää vauhtia. Leffa sai ajatukseni hetkeksi muualle mutta kotimatkalla soitin Terveyskeskukseen. Huusin ja itkin että tutkisivat minut, en aikonut odottaa keskiviikkoiseen ultraan asti kuullakseni huonot uutiset. Mies oli yön töissä ja ystävä lähti kanssani näytille, jossa sain seuraavalle päivälle sairaslomatodistuksen ja lähetteen ultrattavaksi. Yön nukuin ystävän vieressä.
Maanantai oli kamala. Vaikka olinkin varautunut pahimpaan ja oikeastaan jo vannoutunut siitä, niin viimeiseen asti pidin kiinni viimeisestäkin toivonrippeestä, että kaikki tuntemukseni ja olettamukset olisivat olleet ylireagointia. Sydämenlyöntejä etsiessä sekunnit tuntuivat tunneilta, toivoin niin kovasti pian kuulevan tasaista hevosten laukkaa muistuttavaa ääntä. Ei mitään. Hiljaisuuden rikkoi vasta hoitajan todetessa, että sikiö löytyy mutta sykettä ei.
Keskeytynyt keskenmeno muutamaa päivää ennen 12 viikon täyttymistä. En tiedä kauanko pieni sydän oli jo ollut lyömättä, voi olla että päivän, ehkä jo viikon. Tiedän vain miltä se tuntui. Ja jos ei siinä ollut vielä tarpeeksi niin siitä piti huolen lääkkeellinen avustus ulos saamiseksi ja sitä seuranneet kivut. Kyllä se sattui ihan luissa ja ytimissä asti. Sydän sykkyrällä rutistin esikoista, onneksi minulla oli hänet.
Voi olla että helmikuussa olleen lasketun ajan tienoilla olisin ollut ihan maassa ilman kasvavaa mahaani. Oli onni tulla raskaaksi heti keskenmenon jälkeen vaikka se pelottavaa pitkään olikin. Helmikuuta muistelen kaiholla mutta kesäkuun 12 päivä saadessani vauvan vihdoin syleilyyni tiesin että niin se kuului aikanaan mennä ja tämän meille tulla. Hän oli meille tarkoitettu.
       © oi siskoni mun
Tänään olisi 40+0 ja meidän tylleröisen laskettu, mutta hän päättikin mullistaa maailmamme 17 päivää aikaisemmin. Kiitos että olet ja teit perheestämme kokonaisen.

Kommentit (38)

Meni kylmät väreet, kun tämän luin. Minulla alkoi melko voimakas verenvuoto viime vuoden loppupuolella ja muistan kyllä varsin hyvin ne ajatukset ja tunteet, mitä tuohon liittyi. Meidän tarinalla on tosin hiukan erilainen loppu, koska verenvuoto ei merkinnytkään keskenmenoa vaan nyt tuo kuukauden ikäinen tyttö tuhisee omassa sängyssään :) Verenvuodon syytä ei ikinä selvinnyt, vaikka sitä jatkui viitisen viikkoa välillä niukempana ja välillä runsaampana. Melkoisessa jännityksessä siis eleltiin...

En ole koskaan keskenmenoa kokenut enkä sinänsä osaa täysin kuvitellakaan, miltä se mahtaa tuntua mutta ihanaa, että teidänkin tarinalla on omalla tavallaan onnellinen loppu :)

Anonyymi

Voi tätä itkun määrää. Helmikuu oli mulla ihan kauheeta aikaa, varsinkin juuri se lasketunajan tienoo. Olin, todellakin onneksi, jo uudestaan raskaana mutta kuitenkin suhteellisen alussa. Siinä vaiheessa kun ultrassa oli käyty, mutta potkuja tai mitään ei tuntunut. Jotenkin kun siitä alkuraskaudesta ja helmikuusta oli selvitty niin pahimmat pelotkin alkoi helpottaan. Mä uskon myös vahvasti, että näin sen piti mennä ja juuri tämä vauva meille olikin tarkotettu.
Nyt koen niin suurta rakkautta potkivaa vatsaa kohtaan ja odotan vaan elokuuta ja pientä rakasta syliin asti.

Onnea teille vielä ihan hirmusesti pienestä kaunokaisesta!

Tiia

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Salla on parikymppinen kahden lapsen äiti ja yhden miehen hääkuumeileva avovaimo. Blogi kertoo millaista on arki kun jäätelö on ainoa ruoka minkä lämpimänä saa syötyä, polvenkorkuinen pyrkii syöstämään vallasta ja itse kärsii jonkinsortin Peter Pan -syndroomasta. Mukaan mahtuu hömppää ja syntejä syviä. Tervetuloa!

Seuraa somessa
Facebook
Instagram

Ota yhteys bloggariin
pikkuollie@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat