Sain ehdotuksen kirjoittaa elämästä ennen ja jälkeen äidiksi tulon.
Päätin tarttua haasteeseen tiivistelmän muodossa.
Tarina ei ala "Olipa kerran onnellinen pariskunta joka kauan haaveili perheestä ja päätti sen toteuttaa."
Eikä se jatku naisen nauttineen palloutumisestaan ja kaiken olevan niin ihanaa ja niin vaaleansinistä.
Tarina meni kutakuinkin näin.
Olipa kerran Minä. Minä tykkäsi juhlimisen lisäksi pitkälti vain itsestään.
Minä tykkäsi elää spontaanisti.
Jos tänään teki mieli lähteä Turkuun vaikka kupittaa, niin sinne sitten lähdettiin.
Minän elämään ei mahtunut kuin minä.
Tuli toinen. Ihan kiva tyyppi. Nyt Minä vähän rauhoittui. Ei silti mielellään sitoutunut.
Jollain tavalla nämä kaksi kuitenkin päätyi saman katon alle. Ajatellen sen olevan fiksu vaihtoehto kun molemmat kämppää etsi ja toisen luona kuitenkin punkattiin. Eihän se kuitenkaan vankila ole, pois aina pääsee.
Minä rupesin turpoamaan heti. Tästä hätääntyneenä aloitin karppaamisen.
Kuukausi karpattu, kiloja tullut lisää. Karppaus ei vissiin sovi mulle.

Tissit turvonnut, kahvi ei maistu. Kahvi ei maistu?!

Kaksi viivaa.
Oh my.
Sanomattakin selvää oli, että yllätys se oli. Mutta ei välttämättä negatiivinen. Lapsi on tervetullut.
On meillä 9kk aikaa niellä tämä.
Tässä vaiheessa oltiin punkattu saman katon alla kaksi kuukautta. 
Tunnettu puolet enemmän.
Kaikki vaan tapahtui.
Ennen yhteenmuuttoa sain kuulla kysymyksiä "no missäs menette" jne.
No ei me missään mennä, kuha ollaan! 
Jos toinen maksaa osan mun laskuista ja täyttää jääkaappia niin en koe tarpeelliseksi tiedustella missä mennään.
Että voi sit niinku päivittää Facebookiin et nyt mä seukkaan hei. Tykätkää.
Sit se vasta virallista on?
Näin jälemmin ajateltuna harmittaa, etten osannut raskaudesta nauttia.
Sanotaan, että nainen on kauneimmillaan raskaana mutta voin kertoa,  ettei siltä tuntunut! 
Muutenkin huono itsetunto ei ollut kovin mielissään 30 lisäkilosta.
Selkä meni, rahahuolet, stressi, pelko!
En ymmärtänyt niitä jotka ikävöivät vauvamahojaan.
Multa saa tulla hakemaan ja ikävä ei tule!
Aika kultaa muistot. Nyt ehkä salaa ikävöin.
H-hetki ei pelottanut.
Paitsi siinä kohdin kun piti ponnistaa.
Itkun keskeltä sain huudettua kätilölle, etten halua enään.
Oli kuulemma liian myöhäistä.
Nyt. Olen edelleen Minä.
En mä mihkään kadonnut. Elämääni vaan tuli sisältö.
Ei tää vieläkään ole vaan niin ihanaa ja vaaleansinistä unelmaa. 
Joskus tää äitinä oleminen on aivan kamalaa. 
Tekisi mieli itse heittäytyä lattialle itkupotkuraivarin kanssa "miksei?!".
Mut silti tää on maailman hienoin asia.
Olla Äiti.

Kommentit (13)

Tykkäsin !! :)
En ymmärtänyt niitä jotka ikävöivät vauvamahojaan.
Multa saa tulla hakemaan ja ikävä ei tule! --> mut sä olitkin sellainen pieni laiheliini ja sit yhtäkkiä vaavi toi mukanaan kiloja niin ymmärrän sua hyvin, mutta kun on omasta takaa vähä pömppöä vatsalla niin on ihan mahtavaa saada kivikova raskaus masu pallo ja olla vapaasti vähä mahakas.Tosin mä oon ollut muutenkin onnellinen viimenen kolmannes lähti käyntiin ja vasta +4kg, pitikin mennä sanomaan kohta se +15 kg tulee niin, että itkettää !

Ei siinä ollut edes se, että olin laiha vaan mulla vaan oli/on niin huono itsetunto että olin ihan romuna kun kiloja tuli niin paljon. Itkin etten koskaan enään laihdu.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Salla on parikymppinen kahden lapsen äiti ja yhden miehen hääkuumeileva avovaimo. Blogi kertoo millaista on arki kun jäätelö on ainoa ruoka minkä lämpimänä saa syötyä, polvenkorkuinen pyrkii syöstämään vallasta ja itse kärsii jonkinsortin Peter Pan -syndroomasta. Mukaan mahtuu hömppää ja syntejä syviä. Tervetuloa!

Seuraa somessa
Facebook
Instagram

Ota yhteys bloggariin
pikkuollie@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat