Pari päivää ennen Vivianin ristiäisiä pappi vieraili meillä kertaamassa tulevan päivän kulkua. Alkuun harmittelin perinteen rikkoutumista, kun emme saaneet haluamallemme päivälle meidän molempien ripari- ja Oliverin kastanutta pappia, mutta näin jälemmin voin todeta että parempaa pappia olisi voinut vain toivoa! Aikamme rupateltua kahvipöydän äärellä hän loppuun vielä kysyi minulta, mitä toivoisin millaisia lapseni olisi viiden vuoden kuluttua tai että missä heidät näkisin. Kysymys yllätti minut täysin enkä oikein tiennyt heti mitä vastata. Lopulta sain mutistua jotain kuinka tahtoisin, että onnistuisin kasvattamaan heidät itseään ja muita arvostaviksi, erilaisuutta kunnioittaviksi ja maailmaan uteliaasti tutustuviksi ihmisiksi. -Se on jo aika paljon se, vastasi pappi muminaani. Ja niinhän se on.
Meillä eletään tunteella. Pitkään tuomitsin itseäni tavasta olla vanhempi ja podin ainaista huonoa omaatuntoa virheistäni, pitkälti muiden kommenttien takia. Vasta näin myöhemmin olen tajunnut, että olen hyvä, riittävä ja rakas juuri näin. Ehkä menetän hermoni useammin kuin joku muu menettäisi, ehkä korotan ääneni toisinaan liian herkästi ja tiuskaisen turhaan. Vastapainoksi sitten taas sallin myös jokaisen tunteen julki tuomisen lapsilleni. Huuda, raivoa, kilju, itke, kiukuttele, hymyile, kikata, hypi tasajalkaa, naura ja heittele kuperkeikkaa, näytä ja kerro miltä tuntuu ja miksi. 
Meillä saa lapsi näkyä ja kuulua- vaikka joskus tekisi mieli hyssytellä ja pyytää leikkiä vähän hiljempaa tai hidastamaan tahtia- en sitä tee. Itseään saa toteuttaa ja oikeastaan mitään ei kotona kielletä (toki rajansa kaikella). Okei, mitä sitten jos en aina jaksa laskea kymmeneen kiukun tullessa tai ehdi paeta vessaan kiljumaan? Tekeekö se minusta huonon jos huudan että nyt riittää? Ei se tee. Se tekee minusta inhimillisen ihmisen, joka näyttää lapsilleen että myös äiti on vain ihminen. Siinä missä selitän lapselleni miksi hän tuntee harmia selitän hänelle myös, miksi äitiä joskus harmittaa ja miksi pinna paloi. Anteeksi pyydetään puolin ja toisin. Ikinä minun ei ole tarvinut ruumiillisesti "edes vähän vain" kurittaa tai henkisesti laittaa tuntemaan huonoksi, enkä näin tule myöskään tekemään. Jos ainut heikkouteni on lyhyt pinnani ja toisinaan liian kova ääneni, en aio siitä itseäni ruoskia.
Vaadin käytöstapoja, kiitosta ja anteeksi pyytämistä ja antamista. Ruokapöydässä istutaan nätisti ja ainakin maistetaan. Ketään ei saa satuttaa eikä kenellekään puhuta rumasti. Pidän tärkeänä, että lapseni osaa ottaa muut huomioon, jäämättä kuitenkaan itse kynnysmatoiksi. Ja tarpeen vaatiessa ojennan.
Tahdon, että he näkevät koko maailman leikkikenttänään ja tutkivat sitä rohkean uteliaasti, luovat unelmia ja haaveita, eivätkä pelkää saavuttaa niitä- olivat ne mitä tahansa. Tahdon, että he pitävät itseään upeina sellaisina kuin ovat ja näkevät muut samoin. Kaikista ei tarvitse tykätä- mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen. 
Ja silti joku minut näkee liian tiukkana äitinä tai että kenties vaadin liikaa? No, olkoot niin, en kuitenkaan usko lapsillani olevan hätää. Enkä jaksa keskittyä siihen, mitä joku muu minusta äitinä ajattelee, toivottavasti ei kuitenkaan yöuniansa menetä. Itse aion keskittyä vain siihen, että onnistun tärkeimmässä työssäni; kasvattaessani noita pikku taimia toivomani mukaan ja paremmalla menestyksellä kuin olohuoneen viherkasveja ;)

Kommentit (19)

Anonyymi

Voitko avata tarkemmin, mitä tarkoitat? :) "Itseään saa toteuttaa ja oikeastaan mitään ei kotona kielletä (toki rajansa kaikella)."

No sitä että ihan ei saa itseään niin paljon toteuttaa että seiniin saa piirtää eikä esim tavaroita saa heitellä jne, mutta kyllä meillä saa esim juosta sisällä, temppuilla, kiipeillä ja hyppiä sängyllä kunhan vahditaan.

Meillä on tuo sama, kotona saa leikkiä ja liikkua. Ainoana on, että palloja ei heitetä ikkunoihin, ruokaa seiniin tms. mitkä nyt kuuluu ihan yleisiin käytöstapoihin. En ole itsekään mikään hiljainen hissukka kasvattajana, hermostun ja kun pinna palaa niin se kyllä kuuluu. Aina kuitenkin tilanteet puretaan, selitetään, pyydetään anteeksi, halataan ja pussataan. Tunteiden hallinnan opettaminenkin kuuluu kasvattamiseen, vaikka lapsilta sitä ei todellakaan voi vielä juuri vaatia. Silloin tarvitaan aikuista selittämään sata kertaa miksi lapsi menetti malttinsa, miltä siitä tuntuu ja miten muut sen tilanteen näkivät.Olet varmasti ihan hyvä ja normaali äiti :)

Mä oon kanssa onneton kukkien kanssa ja toivon todella, ettei se kerro kestään mitään äitinä :D
Aika kliseistä varmaan, mutta oot just paras äiti sun lapsillesi! Se ei jokaisessa tapauksessa pidä paikkaansa, mutta teidän tapauksessa aivan varmasti pitää

KIITOS tästä! Mulle(kaan) nyt vaan ei oo sitä pitkää pinnaa suotu, enkä pysty sitä faktaa muuttamaan, vaikka kuinka olisin äiti. Silti yritän parhaani, ja toisaalta heittäydyn leikkeihin mukaan, hassutan ja suukotan. Ja yritän olla itselleni armollinen.

Todella hyvä teksti ja samaistun täysin :)! Meilläkin opetetaan että tunteita saa näyttää ja niin näytän itekin. Pinna palaa todellakin välillä,mutta vastapainona hellin ja lössötän todella paljon Eetulle :). Ja aina pyydän myös anteeksi jos hermostuin ja miks niin tein. On ihan oikein että lapsi näkee ja kokee itsekin eri tunteita

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Salla on parikymppinen kahden lapsen äiti ja yhden miehen hääkuumeileva avovaimo. Blogi kertoo millaista on arki kun jäätelö on ainoa ruoka minkä lämpimänä saa syötyä, polvenkorkuinen pyrkii syöstämään vallasta ja itse kärsii jonkinsortin Peter Pan -syndroomasta. Mukaan mahtuu hömppää ja syntejä syviä. Tervetuloa!

Seuraa somessa
Facebook
Instagram

Ota yhteys bloggariin
pikkuollie@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat