Kun vihdoin sain kivuiltani unta, heräsin omaan huutooni.
Tätä jatkui neljään asti aamuyöstä jolloin soitin ensimmäisen kerran synnärille.
En osanut vastata mikä oli supistusvälien kesto. En, koska yritin vain saada nukutuksi kivuilta.
Sanoivat, että senkun olet kotona.

Viideltä mies heräsi valmistautumaan töihin.
Otin särkylääkkeen ja painelin suihkuun. Josko kuuma vesi auttaisi.

"Pärjääksä? Voinko mä mennä?"
Annoin siunauksen. Mies lähti töihin.
Kello kuusi soitin uudelleen. Vieläkään en ollut tsekkailut kelloa millon sattuu, kun kokoajan sattui.
"Ei me voida olla kun seurana täällä sulle."

Ok.

Soitan äidille, että käy heittää mut näytille.
Puen vaan löhövaatteet kommandona kun ajattelin tulevani vielä takaisin.

"Ootko sä se joka on soitellut?"
-Mä oon just se. Nyt tsekkaatte mut!

Puoli kahdeksan pintaan aamusta mut otettiin käyriin.
3 cm auki. Katellaan, voi olla, että palaat kotiinkin.

Kävelen käytäviä pitkin ja istahdan välillä. Kipu on ihan infernaalinen.
Miehelle ilmoitan olevani synnärillä, mut ei tartte tulla kun ei se lapsi heti synny.
Täti tuo mulle lehtiä ja jää mun seuraksi.

Aika ennen synnytyssaliin pääsyä on mulla ihan pimennossa koska kivut oli mahottomat.
Ei mulla järki oikein pelannut. Olin siinä uskossa, että meen kohta takas himaan.
Saliin päästäessä kivut oli niin huipussa, että kun sain vihdoin ilokaasua lauloin "lomalla viimeinkin,voin ottaa iisimmin..."

Kuulin jonkun usvan läpi kun täti huusi käyrien olevan huipussa ja vaan jatkuvan.
En tiedä kuinka kauan siinä vaiheessa pidin naamaria nassulla ja imin ilokaasua, mutta kätilö tuli kysymään unohduinko sinne.

Havahduin, että helkkari. Mä oon vissiin oikeesti jäämässä tänne. Hälytin miehen paikalle.
Käskin käydä kotona hakemassa mulle alusvaatteet ja sairaalakassin.
Ettei asiat olisi liian helposti hoidettavissa, ei sairaalakassia oltu valmiiksi pakattu.

Kyllä, olin hyvin valmistautunut.

Mies saapui paikalle juuri kun sain epiduraalin. Se auttoi sen pari tuntia.
Seuraava annettiinkin kiireellisenä mutta ei ehtinyt vaikuttamaan.

Kätilö lähti käymään jossain jättäen meidät miehen kanssa kaksin.
Sanoi, että paina nappulaa jos jotain tulee.

 "Musta tuntuu ku olis kauhee paskahätä."
-Painanko nappia?
"Ei kyl mä pärjään"

Koko raskausaikana en ollut pelännyt H-hetkeä.
Mitä pelkäämään sellaista, mistä ei mitään tiedä.
Luin ja kuulin kaikenlaisia kauhutarinoita mutta eivät ne hetkauttaneet.
Jokainen raskaus ja synnytys on henkilökohtainen ja erilainen.

Tässä vaiheessa kuitenkin rupesi jännittämään.

Entä jos mä repeen niin, että sieluun tuulee?

 Vääntelehdin ja ulisen.
"Painanko nappia?!"
- ET

Tässä vaiheessa rupesin miettimään; voiko tän homman vielä perua?
Tai voisko sen lapsen vaikka oksentaa?
Miksei se voi syntyä pienessä munassa?
Tai kasvaa 9 kk jossain pussissa nurkassa ja hypätä sieltä kun on valmis?

Tuskallista huutoa.
"Nyt mä painan nappia!!!!"

Kätilö rientää paikalle.
Nyt olis aika ponnistaa.
"Se on yleensä vartista tuntiin. Ensisynnyttäjillä usein tunti.
Tää nyt on kaikki susta kiinni, tuolla olis kahvikin just keitetty, et jos haluat lämpimänä niin voi tän hoitaa vartissakin."

Päätin, että jos se musta on kiinni, niin minähän en tuntia aio pungertaa.
Johonkin väliin mulla tuli luovutusfiilis ja huusin, etten tahdo enään.
Kätilön mukaan se oli liian myöhäistä.
Really?

Viidentoista minuutin päästä mini oli maailmassa. Klo 16.50.

Sain nyytin polvieni eteen makuulle ja ensimmäiset sanani olivat "onpa sillä isot kädet."

Mitat olivat 50 cm ja 3435 g.

Niin. Ja Oltsu syntyi tasalleen laskettuna. On se hyvä, että edes yksi perheessä on täsmällinen.

Ollien ensimmäiset puolivuotta. Vaikea arvata perusilme?
O.o

Kommentit (8)

Anonyymi

Voisitko tehä postauksen siitä et millanen sun raskaus oli ja millanen oliver oli pikkasen ja millainen poju on nyt? :)

Kiitos! En koe tarvetta huijata kaunistelemalla tarinoita, eihän ne sit olis edes niin hauskoja;) tervetuloa lukemaan! :) sun blogias seurasin jo raskaana ja kasvatin motivaatiota laihtua:D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Salla on parikymppinen kahden lapsen äiti ja yhden miehen hääkuumeileva avovaimo. Blogi kertoo millaista on arki kun jäätelö on ainoa ruoka minkä lämpimänä saa syötyä, polvenkorkuinen pyrkii syöstämään vallasta ja itse kärsii jonkinsortin Peter Pan -syndroomasta. Mukaan mahtuu hömppää ja syntejä syviä. Tervetuloa!

Seuraa somessa
Facebook
Instagram

Ota yhteys bloggariin
pikkuollie@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat