Kun odotin kuopusta, pohdin voisinkohan koskaan tuntea samanlaista rakkautta kuin esikoista kohtaan, riittäisikö rakkaus ja jakaantuisiko se molemmille tasapuolisesti. Huolehdin ihan suotta, rakkaus kuopukseen ei ole samanlaista "eka kerta on aina eka kerta", mutta ehdottomasti rakkaus on riittänyt, tuplaantunut, triplaantunut ja jaettu tasapuolisesti. 
 
 
Meille esitetään usein kysymys, kuinka arki on lähtenyt rullaamaan ja miten vauva nukkuu tai syö. Joka kerta vastaan samalla tavalla: hyvin. Ja niin onkin, vauva on hyvinvoiva, iloinen ja melko helppo tapaus kaikin puolin. Kuitenkin silmiäni kehystää mustaakin mustemmat rinkulat ja silmäpussit on joutunut maan vetovoiman uhriksi riippuen liitoksistaan. Olen väsynyt, mutta en suinkaan siksi, että kuopus valvottaisi öitä. Enemmän arkea kuormittaa esikoinen ja hänen m a d a f a k i n u h m a.
 
Oliver on aina ollut temperamenttinen mutta selkeitä uhman oireita havaittiin jo vuosi sitten kesällä. Olin silloin varma, että pahemmaksi ei enää voisi mennä, mutta enpä olisi voinut olla enempää väärässä. Nyt aikaisemmat raivarit ja kiukunpuuskat tuntuu ennemminkin liikuttavalta. 
 

 

 

 
Koen joka päivä vähän epäonnistuneeni ja mietin osaanko olla äiti, ainakaan hyvä sellainen, esikoiselleni enää lainkaan. Pahimpina päivinä saa ihan tosissaan miettiä miksi sitä omaa lasta rakastaakaan. Ja taas vähän itkeä, kuinka kamala äiti kamaline ajatuksineen onkaan.
 
Tuntuu vaan niin väärältä leperrellä vauvalle ja jokatoisella lauseella karjua esikoiselle. Tuntuu, etten enää muuta tee kuin huuda ääneni käheäksi. On vaan niin väsyttävää päivästä toiseen kinata ihan joka ikisestä asiasta, puuduttavaa kun kaikki menee ihan kuuroille korville, raskasta kuunnella puhuttelun sijaan pelkkää ulinaa ja marinaa. Tai se, kun pyytää tekemään jotain kymmenettä kertaa huomaten, että mitään ei edelleenkään tapahdu. 
 
 
Loppupeleissä kysymys ei välttämättä ole edes isoista asioista, vaan yksittäistapauksina ne olisi varmasti ihan mitättömiä juttuja. Joka ilta on itsellä kurja olo, kun suuttui "pikku jutuista" ja joka ilta lupaan, että seuraavana päivänä olen kiva enkä hermostu mistään ja oon ku morsian hääaamuna. No arvata saattaa.
 
Tiedän kyllä tämän olevan vaihe. Vaihe ennen seuraavaa vaihetta ja kuule, ei helpota just nyt yhtään. Nyt mä olen vain hyvin hyvin loppu. Enkä oikeastaan tiedä, mitä nyt tällä edes haen, jonkinlaista synninpäästöä varmaan. Tässä mä oon nyt ripillä, sanokaa että te fiilaatte.

Kommentit (15)

Mä fiilaan sillä, että en tosellakaan joka päivä koe olevani mikään paras mutsi kun väsyttää ja jos jäbä tulee pyytää mua lukee sille, ni ajatus on lähinnä "taasko, emmä nyt jaksa" vaikka ei oltais luettu ees sitä ennen :D meillä ei oo uhma vielä täydessä kukassaan, joten sitä en voi vielä kertoo fiilaavani koska tiiän, et pahin on vielä eessä :D mut fiilaan täböllä tota huonoo omaatuntoo ja sellasta riittämättömyyttä kun ei vaan jaksais aina ja tekis mieli itkee kun välillä vaan väsyttää ilman syytäkin. Ja muista ne vapaapäivät jos tuntuu liian rankalta!

Outi

Meillä elelty tuon neidin uhman kanssa jo useampi kuukausi. Pojat ei ikinä oo ollut tuollaisia.
Mutta kirjoittamasi teksti on kuin suoraan suustani.. mahtaa masukki olla kuuro jo syntyessään kun niin paljon on joutunut ääntään käyttää.
Tsempit naapurista 💜

Helpottavaa kuulla etten oo ainut joka kilahtaa. Voin niiiin samaistua noihin tunteisiin! Meillä 3 vuotias uhmaa myös olantakaa, eikä tilannetta helpota yhtään 4 ja 5 vuotiaat tytöt jotka heittää vettä myllyyn 😩 lisäksi siihen 5 kk ikäinen tissitakiainen joka on täysin riippuvainen äidistään.. soppa on valmis. Ainut lohduttava asia tässä nyt on se että tämä kestää sen hetken! Kyllä me jaksetaan 💪 T. Väsynyt 4 lapsen äiti, joka jätesäkin kokosilla silmäpussrilla koittaa tätä soppaa hämmentää kiehumatta alvariinsa. Tsemppiä ja jaksamista arkeen Salla ❤

Täällä myös neljän lapsen äiti, joka taistelee kahden uhmaavan lapsen ja vauvan välissä! 2,5v ja 1,5v tappelevat joka päivä sekä uhmaavat ihan järkyttävällä voluumilla ja kaikilla mahdollisilla keinoilla. Tiedän niin sen tunteen kun illalla katsoo nukkuvia lapsia ja miettii, että pitikö taas huutaa.. :/ Tsemppiä teille ja jään seurailemaan blogiasi. :) Meillä vauva pari viikkoa nuorempi kun teijän kuopus, joten kiva seurata teidän arkea!

voi salla, täällä niin samoja tuntemuksia ja me ollaan vielä varmaan tossa edelliskesän vaiheessa, pahempaa odotellessa!! :D meidän vauva on myös kiltti vaikkakin aika sylinkipeä eikä todellakaan helpota että toinen hölmöilee ja raivoaa minkä kerkiää... :/ elviran vauvavuotena en kaivannut juuri ollenkaan omaa aikaa mut nyt tuntuu että pakko päästä kerran viikossa edes hetkeksi johonkin yksin, muuten lahoo lahopää! eikä kyllä johdu vauvasta tämä uupumus vaan nimenomaan tuosta kränäävästä minätahdon taaperoneidistä! tsemppiä

Joo. Florin ekat kuukaudet oli ihan hirveitä. Kesä oli kiva kun het ku meinas palaa hermot niin ei muutaku sekunnissa ulos esim. mutasoppaa tekemään. Rakastan talvea mut nyt en kyllä juuri sitä odota koska pukemisrumba on meillä jotain aivan uskomatonta, kaikki kysyy aina "Onks toi aina tollainen...?" Joo, on se. En ymmärrä sitä logiikkaa että kuinka kivaa ulkona on niin miten se pukeminen voikin olla niin helevetin hankalaa. Kiva että myös Florian on aina vihannut sitä, kuka mun lapsille laittoi tollaiset valmistusviat :D Mutta koita jaksella, ihan pian Oliver saa jo siukusta kunnon leikkikamun ♥ ! Tai no "kunnon" mut et sen kanssa voi tehdäkin jotain eikä vaan kattoa kun se kuolaa :D

Todellakin tiedän tunteen! Se tunne just iltaisin, kun kelaa että hermostui ite kans ihan joka asiasta ja veti pulttia ja huomenna toimin fiksummin ja en hermostu ja ja ja... Ihan loputon ajatuskehä. Mulle autto itelle jäähylle meneminen ja eri huoneeseen kävely kun aloin nähdä punasta. Join vaikka lasin vettä ja sitten palasin jankkaamaan herra-ei:n kanssa. Se vei itellä pahimpia höyryjä.

Kuulostaa niiin tutulta! Tosin nyt meillä on jo kaksi voimakastahtoista taaperoa, joista toisella uhma ja toisella kasvavassa määrin valtava halu tehdä kaikki niinkuin isovelikin. :D

Anonyymi

Siis tää olisi voinut olla mun kirjoittama juttu. Kiitos tästä, jotenkin lohduttavaa lukea tälläistä. Ja tsemppiä!

Mira-Marie/MiruMaru

Kuulostaa NIIN tutulta. Meillä taitaa lapsetkin olla melkein saman ikäisiä. Laitan eteenpäin nyt viisauden, joka minulle sanottiin. Kaikki se hyvä, minkä esikoisen kanssa on jakanut hänen ensimmäiset vuotensa kantaa yli vaikeuksien. Luottamus ja lämpö. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Salla on parikymppinen kahden lapsen äiti ja yhden miehen hääkuumeileva avovaimo. Blogi kertoo millaista on arki kun jäätelö on ainoa ruoka minkä lämpimänä saa syötyä, polvenkorkuinen pyrkii syöstämään vallasta ja itse kärsii jonkinsortin Peter Pan -syndroomasta. Mukaan mahtuu hömppää ja syntejä syviä. Tervetuloa!

Seuraa somessa
Facebook
Instagram

Ota yhteys bloggariin
pikkuollie@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat