Luin Riinan haastattelun äitiyden tuomasta uupumuksesta. Koko vartaloani kihelmöi lukiessani tekstiä, nieleskelin ja saatoinpa tirauttaa kyyneleenkin."Meidän tulisi olla siskoja.
Olen kyllästynyt pahan puhumiseen ja arvosteluun. Meidän pitäisi tukea toisiamme". 
Nyökkään. Tämän kun kaikki vielä sisäistäisi ja ainaisella taistelutantereella seisomisen ja sormella osoittelun sijaan tajuaisi, että me ollaan kaikki samalla puolella. Vedettäisiinkin kaikki yhtä köyttä.

Missä vaiheessa äitiydestä tai vanhemmuudesta ylipäätään tuli suorittamista? Omien sädekehien kiillotuskenttä ja kilpailu kuka pääsee paremmille pokaaleille? Tai millon äitinä olo jakaantui kahteen liigaan: paskamutseihin ja supermutseihin. Ja miksi on niin muodissa olla paskamutsi? Supermutseille, jotka jaksavat tehdä soseet itse nauretaan ja heitellään ivallista kommenttia kuinka nyt itse ollaan paskamutseja antaessa pilttiä. Paskamutsi sanana on mulle jo punainen vaate. Aina joku on "paskamutsi" kun tekee-tai näkee asian eri tavalla. Ennen netin keskustelupalstoja luulin, että on niin paljon eriäviä mielipiteitä ja tapoja kasvattaa kuin meitä vanhempiakin, mutta näemmä kysymys onkin siitä, että joko sä suoritat tai olet vaan paska. 

Mutta kaikista hauskinta lienee kuitenkin se, että vaikka on ihan cool olla paskamutsi ja vähän vähemmän cool suorittava supermutsi, niin sitten kun puhutaan ihan aidoista asioista (joihin en ihan laske sitä, kenellä alle 3 v saa sokeria ja kenellä ei), jaksamisesta ja henkisestä hyvinvoinnista, ääni kellossa muuttuu. Sitten sitä onkin ihan aidosti paska. Onko siis ihme, että kynnys pyytää apua on niin h*lvetin korkealla? Ei meistä kukaan halua epäonnistua, mutta vielä vähemmän, että joku toinen sen meille kertoo.

Minä en suostu myöntymään paskamutsiksi vaikka meillä ollaan herkuteltu jo ennen kolmea ikävuotta, tai ettei ulkoilla päivittäin. Menetän myös toisinaan liian nopeasti hermoni ja korotan ääntäni. Mutta enpä sen liiemmin suostu taipumaan suorittajasuperiksikaan, vaikka täysimetän, meinaan tehdä soseet itse enkä suosi valmisruokia. Ajattelin olla vain äiti, ihan hyvä sellainen. Huonoksi nimitän itseni vasta sitten, jos tarvitsisin apua mutta olisin liian ylpeä sitä pyytämään.

Ja kun puhun äitiydestä, puhun koska en ole törmännyt samanlaiseen hulluuteen isien keskuudessa. Tai tiedä häntä, vaikka Ossi selkäni takana poikien saunaillassa kävisi kädenväännön sijasta vääntöä siitä, kuka keittää maistuvimmat porkkanasoseet. Enkä välitä tietääkään.

Kommentit (4)

Maaria

Täysin samaa mieltä. Mäkin luin ton haastattelun ja silmät kostui. Ja niin hyvin sanottu, että pitäisi tukea eikä vaan heilutella niitä sotakirveitä aina kun tulee eriävä mielipide vastaan. Koska niitähän on, jokaisella oma mielipide asiaan kuin asiaan, ja vaikka mä olen jonkun toisen äidin kanssa hyvinkin eri mieltä, ei se mun persettä kutita sen enempää. Mä teen tällä tavalla ja joku toinen toisella, asioista voi kyllä jutella ilman että kukaan nostaisi itseään jalustalle siinä paska- tai supermutsiudessaan. On päiviä, kun koen olevani paska, on päiviä kun koen olevani super. Eli niiden keskiarvo on hyvä. Mun mielestä naiset voisi ottaa aika paljon mallia varsinkin tässä asiassa noilta iseiltä :) 

Vierailija

Tarviiko olla huono äiti silloinkaan jos pyytää (tarvitsee) apua? Itse kolmen lapsen yh:nä en ole kokenut heikkoutena lähtiessäni hakemaan apua vaan se on minulle vahvuus että uskallan ja lapsilleni rikkaus että saavat muitakin tukia elämäänsä. Eli avun pyytäminen ei tee huonoa äitiä!!

Salla seppälä
Liittynyt29.9.2015

Ei tekstissäni luekaan, että avun pyytäminen tekee huonon äidin vaan pyytämättä jättäminen jos tarvetta on. 

Kototeko-blogin Sanna

Kiva teksti. Oon itsekin ihmetellyt tuota mustavalkoista jakoa. Toki ääripäistämällä saa helposti huomiota herättävämpiä juttuja kuin keskitietä kulkemalla. Luulenpa että se todellisuus on oikeasti kuitenkin suurimman osan kohdalla jotain tuosta välistä. Blogeihin on helppo poimia ne tiettyyn kategoriaan menevät jutut ja jättää sanomatta loput. Mukavaa syksyä sinulle ja hyvää jatkoa sinne keskitien linjalle! :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Salla on parikymppinen kahden lapsen äiti ja yhden miehen hääkuumeileva avovaimo. Blogi kertoo millaista on arki kun jäätelö on ainoa ruoka minkä lämpimänä saa syötyä, polvenkorkuinen pyrkii syöstämään vallasta ja itse kärsii jonkinsortin Peter Pan -syndroomasta. Mukaan mahtuu hömppää ja syntejä syviä. Tervetuloa!

Seuraa somessa
Facebook
Instagram

Ota yhteys bloggariin
pikkuollie@gmail.com

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

Teemat

Blogiarkisto

2015
2014

Kategoriat