Olen aina ollut sitä mieltä, että äitien tulisi olla tyytyväisiä lapsiinsa ja olla kiitollinen raskaudestaan. En ikinä olisi kuvitellut, että minä olisin se joka ei saa edes yhtä tunnetta irtoamaan vatsassa elävää pikkuista kohtaan. Nyt yritän pukea tunteitani sanoiksi suuri pelko perseessä, sillä jos olisin nyt joku muu, todellakin tuomitsisin itseni. Tuon tämän tekstin esiin vertaustuellisesti, en tuomittavaksi ja toivon, että kommenttiboksikin pysyy asiallisena.

 

Aika pian plussauksen jälkeen sen ymmärsin

Tunteita ei alkanut muodostua samaa tahtia kuin kahden edellisen vatsavauvan kanssa. Minusta tuntui monta viikkoa siltä, että en olisi raskaana ollenkaan, vaikka pahoinvointi siitä yritti muistuttaa joka päivä. Varhaisraskauden ultraäänessä näimme pienen pähkinän, jonka sydän sykki hurjaa vauhtia. Siinä tutkimuspöydällä makoillessani, katsellessani pientä upeaa elämän alkua, en vieläkään tuntenut yhtikäs mitään. Tiedostin olevani siinä ja tiedostin vauvan olevan minun, mutta en saanut tiedosta irti pienintäkään tunnetta.

 

Vauvaryhmissä ja raskaana olevien piireissä tunnen itseni jotenkin epäonnistuneeksi

Odottajat hehkuttavat omaa iloaan ja raskauttaan, pohtivat erilaisia oireita ja tiirailevat plussia. Luen keskusteluja ja katselen kuvia lähes itkua pidätellen. Itse katson raskaussovellukset läpi kerran viikossa, laitan screenshotin ystäville enkä avaa sovellusta uudestaan. En osaa laskea väsymystä tai muitakaan pieniä oireita raskauden pikkiin paitsi jos joku muistuttaa asiasta. Muiden juttuja lukiessa tunnen itseni usein vialliseksi. Tietenkin on ihanaa nähdä muiden onni, mutta välillä se on erittäin kuormittavaa ja joudun pidättämään itkua.

Ystävilleni en ole juurikaan puhunut raskaudesta ja ajoittain he myös unohtavat koko mahaeliön olemassaolon. Yleensä jos keskustelemme raskaudestani, koostuu keskustelu pelkästä huonon voinnin valittelusta ja siitä, että toivon tämän olevan pian ohi. Moni ystävä joita nään vain harvoin, kehuu minun näyttävän hyvävointiselta ja usein mainitaan myös ulkomuodon pieneneminen. Laihtunut olen, mutta hyvävointisesta ollaan aika kaukana.

 

Fyysisesti rskaus on ollut todella rankka

Päivät koostuvat lähinnä istumisesta ja sen pienen energian käytän lasten kanssa riehumiseen. Jatkuva oksentelu on näkynyt painon putoamisena, verenpaineet ovat laskeneet ja aina niin hyvät rautavarastoni ovat päässeet hiipumaan. Rautalisä aiheuttaa vielä enemmän huonoa oloa, ummetusta ja ihan ihmeellistä jaksamattomuuden tunnetta. Silti aamuisin syön kaikki tarvittavat vitamiinit, että vauva voisi kasvaa terveeksi.

En näytä lapsilleni huonoa oloa ja heidän läheisyydessä käyttäydyn lähes aina iloisena ja pirteänä äitinä, mutta iltaisin meinaan sammua jo ennen yhdeksää. Lapseni ansaitsevat hyvän lapsuuden ja siitä en jousta, oli oloni sitten kuinka huono tahansa.

 

Tunteettomuus raskautta kohtaan on ollut minulle iso pala, sillä tiedostan asian enkä jaksaisi kantaa siitä syyllisyyden tunnetta joka päivä. Lähiaikoina tapahtuneet surkeat sattumukset ja nopeasti kuluvat päivät eivät vain anna aikaa kiintyä vatsassa kasvavaan ihmeeseen. Olemme varanneet yksityiselle ultraajalle aikoja, että pääsisimme näkemään vauvaa mahdollisimman paljon ja kiintymyssuhde saisi hieman potkua. Olen tietenkin kiitollinen siitä, että pieni on pysynyt matkassa mukana ja perheemme kasvaa täydeksi. Nyt en voi tehdä muuta kuin poistaa ylimääräiset stressiä aiheuttavat sovellukset ja ryhmät pois ja keskittyä omaan, sekä vauvan hyvinvointiin.

Kommentit (8)

Vierailija
1/8 | 

Onneksi nuo tunteet ovat kuitenkin aivan normaaleja peloista huolimatta. 😊 Tsemppiä raskauteen!

Vierailija
2/8 | 

Hyvin voin ymmärtää tunteesi (tunteettomuutesi), kun on niin paljon mistä huolehtia.

Vierailija
3/8 | 

Mulla oli vaikeat raskaudet ja ensimmäisen synnytys oli nyös vaikea joka päättyi kiireelliseen sektioon 3vrk jälkeen. Kakkosta odottaessa olin ahdistunut, kaikkea mahdollisia oireita oksentelusta korkeaan sykkeeseen ja varhain alkaneisiin liitoskipuihin ja se 1,5v taapero hoidettavana. Esikoisen personoi jo alkuraskaudessa masunimillä yms mutta minä vasta viimeisenä kuukautena pakolla keksin jonkun kutsumanimen tulevalle kuopukselle. Kaikki hehkuttivat ihanaa vauvamasua ja kuinka ihanaa on kun tytöstä tulee isosisko. Hymyilin väkinäisesti vaikka mun teki mieli huutaa. Vauva oli paljon toivottu ja iloinen yllätys kun esikoinen saatiin aluille hedelmöityshoidoilla mutta koko raskauden syyllistin itseäni tunteettomuudesta masuvauvaa kohtaan. Loppuraskaudessa kävin pelkopolilla jossa uskalsin kertoa ajatuksista ja tunteista ja ne otettiin ihanasti huomioon. Minulle varattiin paikka varhaisen vuorovaikutuksessa ryhmään jos synnytyksen jälkeen olo olisi vielä samanlainen. No, vauva syntyi ja se oli rakkautta kaikesta huolimatta vaikka en saanutkaan syventyä häneen niin täysillä kuin esikoiseen. Vauva piti huolen että on lähellä, rinnalla, koko ajan :D

Sekavaa tekstiä, kahden taaperon aamupala hetki menossa 🙈

Niela
4/8 | 

En ole tarkemmin seurannut blogiasi, enkä tiedä, oletko aiemmissa raskauksissasi kärsinyt pahoinvoinnista. Minulla on kolme lasta, esikoinen ja kaksoset, ja molemmat raskaudet ovat olleet rv5 alkaneen pahoinvoinnin takia aivan hirveitä. Oksentelin paljon ja lamaava kuvotus oli seuranani synnytyksiin asti. Olo oli niin kaamea, että kaikki aikani meni hetkestä toiseen jotenkin selviämiseen. Minunkin oli vaikea luoda tunnekontaktia yhteenkään vauvaan mahassani, ja jälkeenpäin olen ajatellut, että se johtui ihan siitä pahoinvoinnista. Kaksoset ovat nyt 2,5v ja vaikka välillä ajattelen, että yksi lapsi voisi olla kiva, niin en halua enää ikinä olla raskaana ja kokea sitä elämänilon vievää pahoinvointia uudestaan. Jokaista lastani olen rakastanut heti siitä hetkestä, kun olen heidät ekaa kertaa syliini saanut, mutta samalla kiittänyt siitä, että raskaus on ohi ja pahoinvointi mennyt pois. Se pahoinvointi muutti minua raskauksien aikana niin paljon, että oon aina iloinnut synnytyksen jälkeen siitä, että sen varjon häviäminen on taas saanut oikean minän esiin. Tsemppiä sulle, tunnen todellakin tuskasi. <3

Vierailija
5/8 | 

Älä huoli, et ole yksin tämän kanssa. Mulla on sama juttu aikalailla. Jotenkin päivät täyttyy muilla asioilla niin paljon, ettei sitä tulevaa vauva edes kerkee ajattelemaan kuin ihan silloin tällöin. Ja se on normaali. 

Kyllä se sit siitä, kun vauva syntyy ja saat tuhisevan nyyttin rinnalle. Ainakin uskoisin näin :)

Satsis
7/8 | 

Aika erikoista, ettei täällä julkaista asiallista kehoitusta ottaa ammattilaiseen yhteyttä. Siinä ei ole mitään noloa tai pahaa, jos tarjotaan vuorovaikutukseen apua. Sitä apua on saatavilla näihin tilanteisiin.

Nuoren äidin päiväkirja
Liittynyt20.2.2016

Olen blogissani usemmassa tekstin kommenttiosassa kuuluttanut, että perheemme saa apua. Myös mm. Instagramissa oli siitä pitkä maininta. En julkaise kommentteja liittyen avun hakemiseen enää, kun niitä saattaa tulla -kymmeniä- päivässä.
Blogi on yksi kanava purkaa ja avata omaa huonoa oloa. Se ei siis todellakaan ole ainoa.

Vierailija
8/8 | 

Hei!
Itse muistan, että kolmatta odottaessa raskaus meni siinä "kaiken muun ohessa" ja vaikka vauva synnyttyäänkin oli ihan vain aina siinä toisessa kainalossa sillä aikaa kun toisella kädellä teki muuta, niin häneen muodostui jotenkin ihan tiedostamatta semmoinen vahva rakkauden tunne joka tuntuu ihan fyysisesti, sitä ei niinkään ajattele mutta sen tuntee. Ehkä jotenkin erilainen kuin vanhempien lasten kanssa, mutta ihan yhtä voimakas. Vielä nytkin, kun hän on isompi, sen fyysisen onnen tunteen pystyy tuntemaan, kun hän kiipeää kainaloon. Ja se tuli ihan huomaamatta ja miettimättä. Uskon että tunteet voi eri raskauksissa syntyä eri tavalla ja eri vaiheessa, mutta se ei tee niistä sen huonompia tai väärempiä. Älä murehdi, huomaat varmaan kun vauva syntyy että kaikki on sittenkin ihan hyvin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Uskallan väittää, että moni 21-vuotias ei vielä elä keskellä lapsiarkea.

Minä elän tätä arkea kolmen lapsen ja aviomieheni kanssa. Lapsiarkeni alkoi joulukuussa 2015 esikoispoikani synnyttyä ja tämän jälkeen sain vielä kaksi ihanaa tyttöä.

Blogissani pohdin nuoren vanhemmuuden haasteita ja kirjoitan laajalti meidän tavallisista, mutta vauhdikkaista päivittäisistä touhuistamme.

Yhteydenotot ja yhteystyöt: vahterajasmin@gmail.com

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017