Blogillani on taas ollut pidempi hiljaisuusjakso. Instagramin puolella olen päivitellyt satunnaisesti kuulumisia ja arjen touhuja, mutta lähes kaikki henkilökohtainen on jäänyt stopille. Nyt yritän avata hieman kuluneiden viikkojen tapahtumia ja omia tunteitani sanallisessa muodossa.

 

Minulla oli paljon tekstejä ja aiheita mielessä blogia varten. Ne koostuivat lähinnä omasta väsymyksestä ja pelosta, sillä raskaus ja kaksi uhmaisessa iässä olevaa lasta ovat tuoneet omat haasteensa elämään. Sitten tapahtui onnettomuus joka järkytti minua ja sai omat huolet ja lasten uhmat unohtumaan takaraivoon.

Mia putosi sohvalta, aivan vierestäni eikä nopeinkaan refleksi ehtinyt estää hänen horjahtamistaan. Hänen päänsä kolahti tv-tasoon viiltäen otsaan syvän ja pitkän vekin. En ole nähnyt oman lapseni vuotavan niin paljon verta ennen ja panikoin. Itkin hädästä ja sekaisin sanoin yritin miehelleni selittää, että soita nyt se ambulanssi. Harso kastui nopeasti märäksi verestä ja lapsi alkoi veltostua.

Ensihoitajat saapuivat nopeasti paikalle ja katsoivat heti tytön peruskunnon. Haava oli selkeästi pakko tikata ja syvyyden vuoksi edes liima ei riittäisi. Ei mennyt kauaa kun olin pukenut lapsen ja itseni suunnilleen järkeviltä näyttäviin vaatteisiin. Ambulanssilla suuntasimme sairaalaan ja sairaalassa ei tarvinnut jonottaa viittä tuntia mitä yleensä vähintään niissä mestoissa odotetaan.

Oman lapsen huutaminen pöydällä viiden ihmisen pitäessä kiinni, neulojen ja tikkilangan heiluessa oli traumaattisinta mitä olen tähän mennessä lapsen kanssa kokenut. En voinut tehdä muuta kun seisoa huoneen nurkassa poissa ammattilaisten tieltä ja itkeä. Tunsin olevani epäonnistunut äitinä ja tunsin pettäneeni lapsen. Lapsi oli haavaa lukuunottamatta onnekas eikä mitään pahempaa sattunut.

Paniikki ei siitä huolimatta hävinnyt sen illan aikana tai seuraavana aamunakaan, mutta jotain hirveämpää tapahtui.

 

Lepää rauhassa enkeli

Kuulin Mian kummitädiltä, että pienen pieni hieman vajaa kolmevuotias poika oli joutunut sairaalaan. Toivoa olisi kuulemma vähän, mutta loppujen lopuksi ei juuri ollenkaan.

Ei kulunut kuin muutama päivä kun tieto lapsen kuolemasta oli varma ja koskettavat kuvat internetissä vyöryivät seinälleni. Itkin ja yritin lohduttaa ystävääni parhaan mukaan, mutta en tiedä oliko meistä yhtään lohtua tuollaisen surun kohdatessa.

Olin ihan pihalla elämästä kaiken tapahtuneen jälkeen. Aloin kasvattamaan omaa kuorta ja tunteet patoutuivat pään sisälle. Stressi ja ahdistus on yrittänyt poistua minusta millä keinolla hyvänsä. Ensin oli hirveän kylmä vaatteista huolimatta, sitten ruokahalu lähti ja nyt reiteen on ilmestynyt kipeitä stressirakkuloita.

En ole juurikaan uskaltanut valittaa tai puhua omista oloista someen tai lähimmäisilleni. Pelkään sitä, että omat ongelmani ovat "liian pieniä" verrattuna kaikkeen ympärillä tapahtuvaan ja niistä olisi turha puhua. Mian kummitäti on ollut aivan hirmuisen isona tukena Mian raskausajasta lähtien ja jopa poikansa kuoleman jälkeen hän silti haluaa kuulla meistä ja meidän voinnista. Siitä huolimatta se ennen niin avoin Jasmin on jossain kaukana kadoksissa.

 

Avauduin ja petyin

Kerroin lopulta huonosta olostani sanallisena oksennuksena yhdelle läheisimmistä ystävistäni, tuhannen kirjoitusvirheen ja kyynelien kera, mutta vastakaiku oli sellainen mitä pelkäsinkin. Keskustelu koostui lähinnä siitä, että omat ongelmani, suruni ja huoleni eivät ole mitään. En jatkanut keskustelua pitkään kunnes päätin jättää koko ihmisen omaan arvoonsa.

Tästäkin tapahtumasta on jo useampi viikko, mutta vieläkin mietin näitä keskusteluja joka päivä. Kenelle uskallan enää avautua tai kenet olisin valmis menettämään? Onko minulla varaa menettää nyt yhtikäs ketään tai mitään?

 

Olen liikkunut ahdistavan vähän ulkona ja alan kaipaamaan sosiaalista kanssakäymistä, mutta toisaalta olen vielä sen verran hämilläni koko tilanteesta, että äitiryhmissä tai isommissa porukoissa liikkuminen on liian kuormittavaa.

Toivon jatkossa uskaltavani puhua kiperistäkin huolista avoimesti blogin puolelle. Tämänhetkinen hullunmylly ei nimittäin ole tulossa loppuunsa vielä pitkään aikaan.

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Kannattaa pyytää apua lastensuojelusta, perheessä tarvitaan tiivistä tukea. Jokainen lapsi satuttaa itsensä joskus, se on normaalia, kaikkea ei voi estää vaikka olisi silmät selässä. Tarvitset myös itse apua tunteiden käsittelyyn. Lapsi säikähtää ennestään kun aikuinen panikoi. Ensiapukurssi olisi hyvä käydä jokaisen lapsiperheen. Kun tietää miten pitää toimia hädässä se auttaa pysymään rauhallisena. Tsemppiä ja ajattele perheesi parasta hakemalla sitä apua ajoissa.

Nuoren äidin päiväkirja
Liittynyt20.2.2016

Kiitos! Olen käynyt ensiapukurssin useampaan kertaan, teininä VPK toiminnassa ja lähihoitajakoulutuksessa se käytiin pakollisena. Tukea olen saanut neuvolasta tunteiden käsittelyn kanssa ja tapaamisia on nyt tiiviimmin mitä normaalisti. Saan myös lähetteen äitiyspolikliniikalle, jotta raskautta pystyttäisiin seuraamaan enemmän. Tämän takia olen siis itse arvioinut, että lastensuojelun apua ei nyt tarvita, ainakaan vielä :)

Vierailija
2/4 | 

Hei,
Törmäsin sattumalta kirjoitukseesi ja mieleeni tuli vahvasti pari asiaa. Ensinnäkin: kukaan ei voi sanoa, että toisen suru tai ahdistus olisi vähempiarvoinen kuin toisen, tai että "mitäs siinä suret, kun voisi olla paljon pahemminkin". Ei koskaan näin, suru ja ahdistus on jokaisen oma, henkilökohtainen tunne.
Ja toiseksi: puhu! <3
Voimia!

Vierailija
3/4 | 

Ei eri ihmisten ongelmia tai huolia voi verrata. Jos joku asia tuntuu sinusta isolta, valtavalta, ylitsepääsemättömältä, ei sitä toisten ongelmat, murheet ja surut poista tai mitätöi millään tapaa, vaan sinulla on lupa tuntea kaikki. Ei omista tunteista puhuminenkaan väheksy toisten tunteita. Sinun tunne on sinun, se on tärkeä, ja sinun tulee saada se kuulluksi jos siltä tuntuu. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Uskallan väittää, että moni 21-vuotias ei vielä elä keskellä lapsiarkea.

Minä elän tätä arkea kolmen lapsen ja aviomieheni kanssa. Lapsiarkeni alkoi joulukuussa 2015 esikoispoikani synnyttyä ja tämän jälkeen sain vielä kaksi ihanaa tyttöä.

Blogissani pohdin nuoren vanhemmuuden haasteita ja kirjoitan laajalti meidän tavallisista, mutta vauhdikkaista päivittäisistä touhuistamme.

Yhteydenotot ja yhteystyöt: vahterajasmin@gmail.com

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017