Istun junassa kiireisen aamun jälkeen. Olen rattaille tarkoitetussa vaunussa, kaiteiden sisällä. Isompi lapsi päätti testata kiljumisen kantavuutta ja näen, kuinka vastapäätä istuva henkilö hieroo korviaan tuskaisen näköisenä. Yritän keksiä lapselleni muuta jutustelun aihetta ja käännän hänen huomiotaan nopeasti vaihtuvilla maisemilla. Lapsi rauhoittuu, mutta ihmiset jatkavat tuijottamista. Kasvoiltani saatoin näyttää rauhalliselta, mutta sisältä olin kiristynyt paniikista ja häpeästä.

 

Lapset ovat lapsia. He huutavat, pierevät ja puhuvat kovaan ääneen juuri silloin kun huvittaa. Vanhemman tehtävä on opettaa lapsille miten julkisilla paikoilla toimitaan ja mikä ei ole suvaittavaa kotiolojen ulkopuolella. Teen tätä joka päivä lukien lapsille kirjoja muunmuassa liikenteestä, tunteiden käsittleystä ja näytämme lapsille, että myös äidillä ja isillä on tunteet. Teemme siis parhaamme.

Aina ulos lähtiessä pelkään jo valmiiksi, että kuka tänään minua katsoo vihaisesti ja kuka antaa huonon äidin leiman. Tunnen olevani äitiporukoissa jo valmiiksi syrjitty ja siihen päälle tuntemattomien kanssakulkijoiden vihaiset katseet saavat tämän äidin voimaan huonosti. Joskus minusta tuntuu, että lapset ihan kiusakseen aloittavat raivarit juuri silloin, kun olemme julkisessa liikenteessä. Pitkän päivän jälkeen sitä meinaa äidiltäkin päästä itku.

 

Helvetti Hesburgerissa

Istuin muutaman ystäväni kanssa syömässä pikaruokaa pitkän aamupäivän jälkeen. Lapsilla oli nukkumaanmenoaika jo mennyt ja käytös oli lievästi sen mukaista, mutta ei edes pahimmasta päästä. Tämän äidin mielentila oli jopa hyvä, kunnes ulkopuolisten tuijotus pilasi hyvän hetken ystävien kanssa.

Kolmevuotias nousi seisomaan tuolillaan ja ilmoitti, että haluaa mehua. Kun käännyn katsomaan häntä, huomaan vähän matkan päässä vanhusparin ja toinen heistä tuijotti meitä hyvin intensiivisesti. Ajattelin, että hän vain katselee lapsia (joita pöydän ääressä oli neljä) enkä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Lapset kuitenkin olivat nätisti omilla paikoillaan ja söivät ruokaansa.

Pian kuitenkin ymmärrän, että selkeästi läsnäolomme häiritsi hänen ruokailuaan. Vanhuksen tarjottimella oli hampurilainen, nätisti avattuna kääreistä ja hän söi sitä haarukan ja veitsen kera, tai söi ja söi. Hän keskittyi tuijottamiseen niin, että kymmenessä minuutissa hampurilaisesta oli leikattu vain muutama pala. Hermoni alkoi tässä vaiheessa jo kiristyä, mutta yritin päästä yli raivosta ja pelosta.

Viimeinen tikki minulle oli, kun ystäväni vauva huudahti väsymyksestä yhden kerran ja molemmat vanhukset kääntyivät katsomaan meitä. He pudistelivat päätään ja jäivät tuijottamaan, kun puimme lapsien päälle vaatteita. Kumpikaan ei koskenut ruokaansa, kunnes olimme poistuneet pikaruokalan alueelta.

Kun lähdimme ravintolasta, en voinut muuta kuin purkaa tunteitani sanallisesti koko matkan vessaan. Ihmettelin ääneen, että miten muiden lasten jutustelu ja pelkkä oleminen voi ärsyttää muita niin paljon. Vai oliko se minun ja ystävieni nuori ikä? En tiedä, mutta oloni oli erittäin loukkaantunut. En voi enää istua edes syömässä ystävieni kanssa rauhassa ilman paheksuvia katseita.

 

Ymmärrän, että lapsen huono käytös ei ole hyväksyttävää. Ei kotona, eikä ulkonakaan. Lapset opettelevat julkisilla paikoilla käyttäytymistä juurikin uhmaamalla ja joskus ääntään testaamalla. Se, että lasta ja äitiä tuijotetaan ja käsketään olemaan pää kiinni, ei auta lasta oppimaan olemaan ihmisiksi.

Ehkä jokainen meistä voi myös miettiä, miten itse voi vaikuttaa oloonsa. Esimerkiksi vaunupaikoilla istunut henkilö olisi voinut istua muuallla junassa, missä ei ole rattaita ja vauvoja. Ja Hesburgerin vanhukset olisivat voineet ottaa ruokansa mukaan, jos muiden tavallinen syöminen ja keskustelu häiritsee niin paljon, että omaa ruokaa ei voi edes syödä.

Tietenkin muillakin saa olla tunteet ja mielipiteet lapsia ja heidän käytöstä kohtaan, mutta lapset heijastavat käytöstään myös muiden käytöksestä. Siksi vihainen mulkoilu on mielestäni törkeää, asia tietenkin erikseen jos äiti ei edes yritä estää lastaan pelleilemästä ja riehumasta. Mutta kenenkään äidin ei tulisi pelätä ulkona liikkumista.

Kommentit (2)

Vierailija

Tämä on niin totta! Itse äitinä yritän lähinnä antaa kanssaäideille kannustavia hymyjä julkisissa. En ymmärrä, miksi pitää mulkoilla, kun aina voi vaihtaa istumapaikkaa, laittaa kuulokkeet korville, katsoa muualle tms., jos niin paljon toisten oleminen ja tapojen opettelu häiritsee 🙄

Vierailija

Ei kannata stressata noin paljon, ja ajatella aina negatiivisesti, vanhus saattaa tuijottaa kun muistelee sitä aikaa, jolloin hänen lapsensa olivat pieniä. Joskus kuulee kommenttia lapsen käytöksestä, mutta tätä on opittava sietämään ja osattava asiallisesti vastata tai jättää asia kuulematta, jos tähän ei pysy. Usein ihmiset kuitenkin tarkoittavat hyvää huomauttaessaan, että lapsesi seisoo syöttötuolissa yms. Kukaan ulkopuolinen ei voi tuntea sinua niin hyvin, että voisi tietää ymmärrätkö itse komentaa lasta, vai odotatko siihen asti, että hän sieltä syöttötuolista putooa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sain esikoispoikani alaikäisenä ja päätin kirjoittaa blogia aikuiseksi kasvamisesta ja vauva-arjen haasteista. Nyt esikoinen on melkein 3-vuotias ja lapsia on jo kaksi, sekä odotamme kolmatta saapuvaksi toukokuussa. Blogissa puidaan kaikkea maan, taivaan ja äitiyden välillä.

Yhteydenotot ja yhteystyöt: vahterajasmin@gmail.com

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Instagram