Poiminta

Kun esikoinen nostettiin syliini, olin maailman onnellisin ihminen. Elämä tuntui olevan täynnä kaikkea uutta ja jännää. Puhelimeen kilahteli kymmeniä onnitteluviestejä ja parhaimmat ystävät kyselivät, että milloin vauvaa saa tulla katsomaan. Muutaman kuukauden päästä tilanne oli kuitenkin muuttunut. Mikään ei tuntunut enää uudelta, viestejä ei enää tullut puhelimeen ja ystävät eivät käyneet kylässä muutamaa kertaa enempää.

 

Peruskoulusta saadut ystävät eivät koskaan olleet minulle niinkään tärkeitä. Olin lähes koko peruskoulun ajan kiusattu, eikä juuri kukaan edes uskaltanut puhua kanssani epäsuosion pelossa. Viimeisellä vuodella peruskoulua vaihdoin koulua ja sain muutamia hyviä ystäviä, mutta ammattikouluun siirtyminen ja uudelle paikkakunnalle muuttamisen vuoksi yhteydenpito jäi. Raskauden alettua kontaktit "vanhoihin" ystäviin jäi lopulta aivan minimiin.

En olettanutkaan, että ketään kiinnostaisi. Järkevästi ajateltuna, ei 17-vuotiaita kiinnosta perhe-elämä. Muutama hyvä ystävä kävi katsomassa meitä vauvan syntymän jälkeen, mutta sen jälkeen juuri kenestäkään ei kuulunut enää mitään. Yksi samaan aikaan peruskoulua käynyt nuori äiti jutteli kanssani joka päivä äitiyden ihmeellisyydestä, mutta tapaamisia oli hankala järjestää välimatkan vuoksi.

 

Yksinäisyys sattuu

Siinä sitä sitten oltiin. Minulla oli moniallerginen, erittäin itkuinen ja huonouninen vauva. Ainoa ystäväni tuntui olevan lapsen isä, ja neljä seinää kaatuilivat molempien päälle. En osannut arvata kuinka yksinäistä äitinä voi olla, sillä luulin ennen äidiksi tuloa, että vauvan ja miehen läsnäolo riittäisi enkä tarvitsisi ketään muuta. Hyvin nopeasti sen kyllä huomasi, että elämään kaipasi muidenkin ihmisten kasvoja.

Yksinäisenä vaikeinta olivat huonosti nukutut yöt. Ei ollut ketään joka ymmärtäisi väsymystä. Minua vanhemmat ihmiset kommentoivat asiaa kuten aikuisten lasten vanhemmat kommentoivat, eli sitä se elämä lapsen kanssa on. Nyt kun esikoinen on vanhempi niin tavallaan kyllä ymmärrän näitä sanoja, sillä väsymyksestä toivottomana itketyt yöt unohtuvat hyvin nopeasti lapsen kasvettua isommaksi. Yksinäisyyttä ja sen tuomaa pimeyttä en sen sijaan unohda ikinä.

Kenenkään ei pitäisi jäädä niin uudessa tilanteessa yksin ja ilman tukea, se omalla tavallaan muovaa ihmistä. Olen huomannut, että on ollut vaikeaa kehittyä ystävänä pitkään jatkuneen yksinäisyyden takia. Sosiaaliset taidot unohtuvat hyvin nopeasti kun ainoa keskustelukaveri on puklaava ja housuun kakkaava taapero.

 

Yksinäinen voi olla myös ystävistä huolimatta

Kesällä sain erilaisista tapahtumista paljon "ystäviä", mutta sen sijaan kadotin itseni. Olo oli yksinäinen aina kun en ollut jonkun kanssa. Jäin koukkuun seuran tunteeseen enkä enää osannutkaan olla "oikealla tavalla" yksin. Olin menettänyt kykyni olla sosiaalinen ja keräsin myrkyllisiä ihmisiä elämääni samalla kun työnsin tärkeitä ihmisiä huomaamattani kauemmas.

Oli aika taas katsella tilannetta kauempaa ja pistää oma hyvinvointi tärkeysjärjestykseen. Tämän seurauksena menetin paljon ihmisiä elämästäni, mutta olin vihdoinkin oma itseni ja lopulta jäljelle jäivät he jotka olivat tukenani alusta asti.

Meistä jokainen on vähemmän ja enemmän yksin. Olemme yksin vanhemman roolissa, sillä tapamme kasvattaa lapsi on jokaisella ainutlaatuinen. Ketään ei silti tule jättää ulkopuolelle tahallaan enkä usko kenenkään jaksavan tehdä näin suurta matkaa kuin vanhemmuus, aivan yksin.

Jokainen ansaitsee edes sen yhden hyvän ystävän.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Sain esikoispoikani alaikäisenä ja päätin kirjoittaa blogia aikuiseksi kasvamisesta ja vauva-arjen haasteista. Nyt esikoinen on melkein 3-vuotias ja lapsia on jo kaksi, sekä odotamme kolmatta saapuvaksi toukokuussa. Blogissa puidaan kaikkea maan, taivaan ja äitiyden välillä.

Yhteydenotot ja yhteystyöt: vahterajasmin@gmail.com

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2017

Instagram