Aina kaikki ei vain mene niinkuin on suunniteltu. Joinain päivinä kaikki mahdollinen tuntuu menevän pieleen, eikä niistä päivistä ole hääviä kirjoitella blogia. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa asian auki teidän lukijoiden kanssa, sillä blogia olisi vaikeaa jatkaa ilman näiden tapahtumien kertaamista. Tämän viikon maanantai ei ihan heti unohdu vaikka näin toivoisinkin.

Tulin iltapäivällä junalla Helsingistä Joensuuhun. Näin pääsin vahtimaan Suloa ja Aino pääsi kokoukseen. Sulo olikin terhakoitunut ja jäntevöitynyt viikonlopun aikana huomattavasti. Olin ollut viikonlopun eteläisessä Suomessa kokousmatkalla.

Niinpä jäimme Sulon kanssa kotiin. Sylittelimme, juttelimme ja luimme satuja. Olin onnellinen jälleennäkemisestä ja siltä vaikutti myös Sulo-poika. Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi pieni napina ja ajattelin että vaihdamme vaipan. Menimme vessaan, jossa hoitoalustamme on sijoitettuna laakean pesukoneemme päälle. Sulon huiman kasvuvauhdin ansiosta hänen jalkateränsä ulottuvat jo pesukoneen laidan yli.

Yleensä vaihdan vaipan siten, että olen koko ajan hoitotason edessä. Nyt kuitenkin siirryin sivuun lipaston eteen kaivelemaan tuoretta vaippaa. Seuraavat mielikuvat: Sulo katsoo innoissaan kattoon kiinnitettyä hymynaaman kuvaa, jokeltaa, vetäisee jalkansa koukkuun laidan ulopuolella, jolloin hoitoalusta liukuu pitkin pesukoneen kantta. Mätkähdys. Maailma pysähtyy. Maailmanloppu. Itku. Uskallanko edes koskea. Varovainen nosto syliin. Suusta tulee verta. Epätoivon parahdukset mielessä, rauhoittavat äänet Sulolle. Onneksi veri tulee kielestä, joka jäi tippuessa ikenien väliin. 112. Puhelu. Nimi. Osoite. Tilanne. Hätäkeskus rauhoittelee. Onneksi vauva itkee. Katkennut puhelu. Soittavat takaisin. Sanon että en pysty puhumaan ja pitämään vauvaa. Ei ulkoisia vammoja. Ikuisuus. Miksi ei auto tule? Tuntuu ikuisuudelta. Viesti Ainolle: Mene keskussairaalalle. "Kaikki menee hyvin Sulo, olet turvassa siinä, anteeksi Sulo".

Viimein ambulanssi tulee ja menen kyytiin Sulon kanssa. Ensihoitajat rauhoittelevat molempia. Itku jatkuu, mutta Sulo meinaa jo nukahtaa syliin. Verta ei eneää tule kielestä. En halua että Sulo nukkuu. Sumussa sairaalalle. Aino tulee vastaan aulassa...

Ensimmäisten tarkastelujen jälkeen lääkäri toteaa ettei hätää ole, mutta voidaan ottaa tarkkailuun. Ja todellakin halusimme jäädä. Mutta isän pitäisi mennä kotiin? Lopulta paikka järjestyi lasten teholta siten että saimme kolmestaan oman huoneen. Joka hetki hoito oli todella hyvää. Tilanne tasapainottui hiljalleen. Huuto väheni. Aino kysyi, josko voisin hakea tavaroita kotoa yötä varten. En olisi malttanut. Ainon tuoma auto alle. Ajo kotiin. Tajusin että olin jättänyt ulko-oven auki: sepposen selälleen. Onneksi naapuri oli sulkenut oven, mutta lattiat olivat kylmät.

Keräsin kamppeet kasseihin ja äkkiä takaisin. Auto sammuu kesken kiihdytyksen Noljakan rampissa. Rullaan sen vapaalla sivuun bussipysäkille. Tämäkin vielä! Soitto Hinausapu Kaleville, joka on ehkä Suomen paras hinausautoyrittäjä. Taksin soitto. Sillä sairaalalle.

Kaikki meni lopulta hyvin sairaalalla. Lasten tehon henkilökunta oli aivan mahtavaa. Sulolta tuli jo loppuillasta ensimmäiset jokellukset ja hymyt. Näytti että tilanne tasapainottuu. Kiitin mielessäni Jumalaa ja kiitin Suomen toimivaa julkista terveydenhuoltoa, jonka arvo jälleen nousi silmissäni.

Tätä kirjoittaessani Sulo ja Aino jo nukkuvat. Pääsimme kotiin iltapäivällä. Sulo on käyttäytynyt normaalisti. Naureskellut, jokellellut ja potkutellut. Saan edelleen kylmiä väreitä mielikuvasta Sulosta putoamassa lattialle. En voi antaa oikein itselleni anteeksi, vaikka moni on sanonut että on kokenut saman ja vaikka mitään ei sairaalassa ilmennyt.

Kaikesta on tietysti hyvä ottaa opikseen. Hoitoalusta on nyt kiinnitetty kaksipuolisella teipillä. Vaippa on tästä lähtien aina käden ulottuvilla ennen kuin Sulo lasketaan alustalle. Samalla on alkanut mietityttää että miten koti järjestellään konttaus- ja kävelyikää varten siten, että päästään mahdollisimman vähin vaurioin.

Blogi on ollut tähän mennessä sävyltään kevyt, mutta niinhän se on että kirkkaatkin värit näkyvät parhaiten tummaa taustaa vasten. Elämä alkaa jo voittamaan. Torstaina saapuu toimittaja tekemään juttua blogaavasta isästä.

Haluan olla mahdollisimman hyvä isä Sulolle. Siksikin ehkä kirjoitan tätä. Että kävisin asian läpi ja että pääsisin eteenpäin. Tuntuu kamalalta, mutta menneeseen ei voi enää vaikuttaa. Kiitoksia kaikille tähänastisista lohduttavista sanoista. Blogi jatkuu tulevaisuudessakin. Samoin elämä.


Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

#Noljakanfaija on nuorehko koti-isä Joensuun Noljakan lähiöstä. Ensimmäisen lapsen tulo saa arkisetkin asiat näyttäytymään uudessa valossa. Sulo-vauva kasvaa ja kehittyy. Yhdessä harrastetaan, opitaan uutta ja mietitään vanhemmuutta. Myös pilke silmäkulmassa.

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram