Minä ja iskä.

Näin isänpäivän alla, miesten viikon aikana, on syytä pysähtyä tarkastelemaan sitä, mitä olen omalta isältäni kasvatuksen kautta saanut. Isänä toimimisesta minulla ei ole vielä pitkää kokemusta, sen sijaan isän lapsena olemisesta on. Näitä ajatuksia on hyvä kertailla nyt, kun isyys alkaa vallata tilaa lapsena ololta. Istun vedenjakajalla, josta katselen menneitä polvia: omaa isääni, isovanhempia, ja heidän tapojaan kasvattaa. Ehkäpä voin näin miettiä myös sitä, miten voin omaa lastani kasvattaa. Yksikään sukupolvi ei voi täyttää täydellisesti edellisen odotuksia. Ei vaikka yrittäisi kuinka. Kukin sukupolvi elää hieman omassa maailmassaan. Minusta ei tullut hyvää hiihtäjää, ei maanviljelijää (ei ainakaan vielä), eikä metsäalan ammattilaista, vaikka aloitinkin opintoni metsätieteellisessä tiedekunnassa. Tiedän, että näiden merkkipaalujen saavuttaminen olisi ehkä tehnyt isäni ylpeäksi. Mutta olen nähnyt myös tilanteita, joissa vanhempien mieliksi tekeminen johtaa umpikujaan: yrität parhaasi, mutta mikään ei ikinä riitä. Teet oikeita asioita, mutta aina väärällä tavalla. Siksi olen tyytyväinen siihen, että alan hahmottaa sen, mikä on omaa itseäni. Olen osannut etsiä omia reittejäni ainakin vanhemmalla iällä. Minusta tulikin satunnaisesti urheileva, hiihtoa välttelevä, metsätieteet kesken jättänyt kaupunkilainen yhteiskuntatieteiljä, joka kirjoittelee isyysblogia. Mikä siis meni kasvatuksessa vikaan? Ehkä ei kuitenkaan mikään. Lopulta tärkeintä on se, että ihminen hahmottaa jossain vaiheessa omat vahvuutensa, hankkii omat päämääränsä ja oppii ajattelemaan omilla aivoillaan. Tuon omapäisyyden olen varmasti perinyt isältäni ja saatammekin kotona käydessäni äityä kovaankin keskusteluun vaikkapa suomalaisen maatalouden tulevaisuudesta. Isältäni olen perinyt myös vaikkapa kiinnostuksen luontoa ja eräharrastuksia kohtaan. Huomaankin, että juuri ne asiat jotka isä on minulle periyttänyt, ovat niitä jotka ovat tuottaneet positiivisia kokemuksia. On myös niitä asioita, jotka ovat tarttuneet minuun siinä sivussa. Pääsin mukaan metsälle ja sienestämään kun olin aivan pieni. Isä opetti minulle, miltä näyttää hirven syksyllä sarvillaan keloma puu ja teeren rypypaikka. Hän kertoi, mistä tervalepän ja harmaalepän erottaa toisistaan. Hän opetti myös aistimaan metsää ja luontoa joka solullaan. Jännitys, hiljentyminen ja tervaksen tuoksu. Kaikki nuo asiat kietoutuivat osaksi minua. Luonnolla on iso paikka sydämessäni. Syksyisen metsän sammaleinen tuoksu, pyyn vihellys ja pakkasen puremien puolukoiden maku ovat siellä vielä silloinkin kun isästäni aika jättää. Haluan siirtää nämä samat, suvussamme pitkään kulkeneet kokemukset myös Sulolle. Haluan kasvattaa Sulon omilla aivoilla ajattelevaksi, hyvällä itsetunnolla varustetuksi, mutta kohteliaaksi miehenaluksi. Haluan myös pitää itseni mukana maailman menossa, jotta ymmärtäisin minkälaisessa todellisuudessa Sulon sukupolvi elää. Tärkeintä on kasvattaa lastaan niin, että hän ammentaa edellisten sukupolvien kokemuksesta, mutta omaa ne ajattomat taidot, joiden avulla maailman muutoksista selviää.


Isoisä ja isoisoisä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

#Noljakanfaija on nuorehko koti-isä Joensuun Noljakan lähiöstä. Ensimmäisen lapsen tulo saa arkisetkin asiat näyttäytymään uudessa valossa. Sulo-vauva kasvaa ja kehittyy. Yhdessä harrastetaan, opitaan uutta ja mietitään vanhemmuutta. Myös pilke silmäkulmassa.

Teemat

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram