Huoli ja huolestuminen ovat varmasti vanhemmuuden yksi kiperimmistä asioista, ja silti asia joka varmasti koskettaa jokaista vanhemmaksi tullutta. Tytön sairastumisen myötä (teinien sanoin) minulta oli mopo karata lapasesta? 

Kun Tyttö sairastui, päällimmäinen tunne oli tietenkin huoli. Huoli siitä kuinka tästä jatketaan eteenpäin, ja mitä voisin tehdä että asiat menisivät parempaan suuntaan. Ensin huoli iski fyysisten oireiden vaikutuksista, ja seuraavaksi siitä, kuinka suuresta asiasta tässä onkaan loppujen lopuksi kysymys. Aluksi olin huolestunut vain vähän, sitten hieman enemmän ja loppujen lopuksi tajusin, että päivät pitkät mietin kuumeisesti ratkaisua asiaan. Eli toisin sanoen, oli lähteä koko homma lapasesta.

Eräänä yönä, kellon ollessa 03.00 istuin keittiössä etsien tietoa paniikkihäiriöstä. Siinä kun silmät kuivina tietokoneen tuijottamisesta, huomasin eksyneeni sivustolle, jossa annetaan hyvinkin vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä paniikin hoitoon, huomasin uivani jo todella syvissä vesissä. Sillä sehän on ihan fakta, että

Kun eksyy tarpeeksi syvälle bittiviidakkoon ja erilaisten sairauksien syövereihin, saakin oirekartoituksen perusteella selville, että lapsi ei enää sairastakkaan paniikkihäiriötä, vaan jotain superharvinaista loistartuntaa, johon ei auta muu kun lepakonveren juominen. (Tai siltä se ainakin tuntuu...)

"Apua!!".  Kaikki netistä vyöryvä tieto ja hypoteettiset oletukset saavat kenet tahansa ahdistumaan ja haukkomaan henkeä. Siinä yön pimeydessä, ihan yht`äkkiä huolestuminen ja huoli ottikin tästä äidistä aikamoisen niskalenkin.

Sinä yönä tietokoneen näytön sinertävässä valossa kuitenkin havahduin ajatukseen, kuinka äärimmäisen tärkeää on, että jossain vaiheessa kuvioihin astuu vertaistuki. Tieto vertaistuen olemassaolosta rauhoittaa. Se, että ympärilläsi on ihmisiä jotka ymmärtävät huolesi on kullanarvoista. Sitäpaitsi on valtavan helpottavaa tietää, että silloin kun ei enää itse jaksa roikkua arjen reunassa kiinni, (tai kuten minulla, uhkaa se "mopo karata käsistä" ) on ympärillä ihmisiä joiden avulla voi selvitä. (tai jotka kuvainnollisesti lyövät avokämmenellä naamaan ja vakuuttavat että netistä löytyvä tieto ei aina ole sitä parasta tietoa, ja että ei, nyt ei ole kysymys mistään loistartunnasta ). Parhaimmillaan he vinkkaavat vertaistukiryhmästä, jossa samassa tilanteessa olevat voivat keskustella asioista yhdessä.

Nuorten mielenterveydellisissä asioissa on todella valitettavaa se, ettei vertaistukea ole kovinkaan helposti löydettävissä. Johtuuko se siitä, että mielenterveyden sairaudet ovat edelleen jonkinlainen tabu josta ei nyt huudella pitkin kyliä? Koetaanko nuoren sairastuminen häpeäksi? Mene ja tiedä.

Facebookista löytyy kyllä keskusteluryhmiä jossa samojen oireiden tai sairauden kanssa painivat voivat keskustella keskenään. Ryhmät ovat ns. vapaita ryhmiä joissa jokainen saa kertoa itsestään sen, mitä katsoo tarpeelliseksi. Ryhmissä jaetaan vinkkejä ja kokemuksia tsempataan ja rohkaistaan. Valitettavaa on kuitenkin se, että sairastuneen nuoren perhe on helposti se, joka jää täysin tyhjän päälle. Tässä onkin ongelma.

Kun perheen nuori sairastuu, sairaus vaikuttaa koko perheeseen, ei vain nuoreen itseensä. Kuinka siis sairastunut nuori jaksaa taistella tiensä "tavalliseen arkeen" jos ympärillä olevat ihmiset eivät joko saa riittävästi tietoa tai tukea? Tai pahimmassa tapauksessa molempia? Joutuuko nuori siis selviämään "yksin"?

Sanon näin, koska omat kokemukseni vertaistuesta ovat tällä saralla aika olemattomat. Vertaistukea on vähän tai se on vaikeasti löydettävissä. Olen nyt viimeisen puoli vuotta taistellut Tytön rinnalla. Selvittänyt mahdollisia tukia, koulun käyntiä, lääkkeitä ja lääkäreitä. Olen etsinyt tietoa ja keinoja arjessa selviämiseksi. Voin kertoa että mikäli en olisi luonteeltani näin periksiantamaton ja sitkeä, Tyttö olisi kotona lääketokkurassa ja nukkuisi päivät pitkät. Siksi vaadin kaiken tiedon, tuen ja hoidon. Kaiken, mitä vain on mahdollista saada. Silti, vahvinkin väsyy joskus -tai oikeastaan ennenpitkää. Onnekseni osaan ja jaksan tuulettaa päätäni kävelemällä, kuuntelemalla musiikkia tai lukemalla kirjaa. Kuinka käykään esimerkiksi sille perheelle tai nuorelle joka ei tätä kaikkea jaksa, joka ei tiedä mitä tukea olisi mahdollisuus saada, tai mitkä ovat niitä keinoja joilla arjesta voisi tehdä edes vähän helpompaa? Olisihan se ihan huippua jos joka kaupungissa tai kunnassa olisi vaikka yksi paikka josta saisi luotettavaa tietoa, apua ja tukea kuin "apteekin hyllyltä". Tässä en tarkoita mielenterveystoimistoa vaan jotain muuta. Olisi siis vaikkapa vertaistuellinen tukipilari sairastuneelle nuorelle, hänen vanhemmilleen, sisaruksilleen ja ystävilleen. Ihan kelle tahansa.

Vertaistuen tulisi olla matalakynnyksistä , helposti löydettävää ja perhekeskeistä. Sellaista joka tukee koko perhettä, ei vain sairastunutta.

Kuinka siis voitaisiin tukea niitä vanhempia, joiden lapsi sairastaa vaikkapa masennusta, paniikkihäiriötä tai ahdistuneisuutta? Kuinka tukea koko perhettä niin, että sairastuneella on mahdollisuus toipua ilman että kotijoukot väsyvät? Pahimmillaan kun voi käydä niin, että nuoren toipuessa huomataankin vanhemman/vanhempien uupuneen täysin kannatellessaan nuorta. Näin kierre voi pahimmillaan taas alkaa alusta, sillä erotuksella että silloin hoidetaankin myös uupunutta vanhempaa. Valitettavasti nuorten mielenterveystyö on sektori josta on säästetty aivan liikaa. Ei, en ole lukenut hienoja tilastoja  enkä tutkinut kirjavia diagrammeja valtion rahavirroista tai siitä mihin ne rahat ovat menneet. Perustan mielipiteeni vain ja ainoastaan siihen, mitä olen itse nähnyt ja kokenut.

Eniten minua kuitenkin nyppii se, että kärsijöinä ovat ne lapset ja nuoret sekä heidän perheensä. Ne, joilla on jo muutenkin paha olla. Voin omalta osaltani sanoa ettei nuorten mielenterveystyö ja sen tukitoimet tätä rataa ainakaan tue kuntoutuvia nuoria eikä heidän perheitään.

Toivottavasti joku osaa osoittaa väitteeni vääräksi.

Ugh! Olen puhunut ;) 

Käy kurkkaamassa mun sivut Instagramista ja Facebookista. Jätä viesti, seuraa, tykkää, kerro vertaistukikokemuksesi, ilahduta, kiroa ihan mitä vaan

Jos sinua tai läheistäsi on kohdannut Koodi F41.0 tai mikä tahansa arkea vaikeuttava sairaus, postaa Faceen tai Instaan kuva tilanteesta. Oma kuvasi, pelkoa aiheuttava tilanne, voitonriemu tai selviytymisen tunne, ihan mikä tahansa. Lisää kuvaan tunniste #KoodiF41.0 Annetaan nuorten mielenterveyshäiriöille kasvot. Huudetaan yhdessä ääni kuuluviin. Sillä jokaisella on oikeus tulla ymmärretyksi.

Murretaan tää koodi yhdessä <3

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

MormuskaMutsi on 40 vuotias viiden tyttölapsen äiti, wanna-be runoilija sekä kynänsä orja. Kirjoitan ohikiitävät ajatukseni tänne, kaikkien luettavaksi.

Tämä on minun henkireikäni,

bussipysäkkini arjen keskellä.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat

Instagram