Lapsen saaminen on juurikin sitä, saamista. Tuo tuhiseva nyytti on sinulle annettu kuin lahjana ja sellainen se onkin! Yllätyksiä putkahtelee joka päivä. Ellei muuten, niin pikavoittoina Pamperseihin. Selkeästi voiton puolella ollaan, sillä fiilikset on positiiviset, mutta aina välillä näyttäytyy myös se ilon, onnen ja joka paikasta pursuavan rakkauden kääntöpuoli. Se pimeässä viihtyvä sisarpuoli, huoli ja pelko. Aikana ennen oman sosiaalisen statuksen muuttumista äidiksi, pidin tällaisia tunteita hieman hysteeristen naisihmisten liioitteluna, mutta täytyy se myöntää, on se tarttunut tännekin. Onneksi ei nyt ihan katastrofi-tasolla olla vielä. (Eli ei tarvitse tehdä niitä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Lisäksi kannattaa muistaa, että meillä on minun lisäksi myös se täyspäinen isä talossa.)

 

Suurin ja hengen pysäyttävin on menettämisen pelko. Se, että toiselle voi tapahtua jotain. Ei oo ihan kerran tai kaks kun olen käynyt tarkistamassa, että hengittääkö tuo vielä. Muutaman kerran olen tainnut herättääkin sen kesken makoisien unien, kun olen rapsuttanut poskesta tai työntänyt naamani ihan kiinni toiseen. Ja voi sitä helpotusta, kun toinen voihkaisee ja pikku nyrkki heilahtaa. Vielä se on tahatonta. Muutaman vuoden päästä voi olla toisin...

Mä en sais lukea mitään surullisia tarinoita lasten kohtaloista, sillä en vaan pysty käsittelemään niitä järkevästi.  Tuossa yhtenä päivänä luin Facebookista kätkytkuolemalle tyttönsä menettäneen isän kirjoituksen. Seurauksena oli hysteerinen itkukohtaus ja ryntäys pihalle tarkistamaan päiväunillaan nukkuvan lapsen hengityksen tilaa. Kätkytkuolema tuntuu jotenkin niin suunnattoman pelottavalta, koska sille ei tiedetä syytä. Ihan kuin se voisi vaania minkä tahansa nurkan takana vaikka todennäköisyys on niin kovin pieni. Mutta niin on pieni tuo ihminenkin. 

Oma epävarmuus iskee myös aina aika ajoin. Osaako sitä nyt pukea toiselle tarpeeksi vaatetta, syöttääkö liikaa, pilaako ruokailutottumukset kun on aina tarjoamassa maitoa kun älähtää, nukkuuko se koskaan itsekseen jos aina antaa nukkua rinnalle, pilaako imetyksen kun antaa iltaisin pulloa, kulkeeko kaupungilla liian usein, antaako vieraaseen syliin liian harvoin, omiiko liikaa itselleen... Vertaistuki on korvaamatonta, mutta jos liikaa kuuntelee muiden mielipiteitä ehdottomina totuuksina, niin huono äiti-fiilishän siitä tulee. Hyvinä hetkinä muistaa, että jokainen lapsi on oma persoonansa ja se mikä naapurin sussulle toimii, ei välttämättä toimi meillä. Hyvinä hetkinä luottaa omaan maalaisjärkeen ja rakentaa pala kerrallaan sitä omaa tapaa toimia. Mutta sitten aina välillä antaa hyvää tarkoittavaan neuvoon verhottujen paheksunnan tuhahdusten porautua hieman liian syvälle omaan vielä niin ohueen äitiyden kokemuspohjaan. Fanaattiset imettäjät, pullottelijat, sormiruokailijat, kestovaippailijat, perhepetiläiset, omaan sänkyyn nukuttajat, lapsen tahtiset ja mitä vielä. Fanaattiset mitkä tahansa. Ne pitäisi jotenkin osata suodattaa hiljemmalle siellä omassa päässä. Ottaa vastaan ohjeista vain itselle sopiva osa. Niinkuin se ihana kätilö Helena Jorvissa sanoi. 

 

Muistan kuinka ennen vauvan syntymää luin erään nuoren äidin kirjoituksen siitä tuskasta kun imetys ei onnistunutkaan. Siihen kun ladataan ihan hirveät paineet ja epäonnistuneet ruoskivat itseään. Ihan turhaan minusta. No, eräs täysimetyksen harras puolustaja vastasi jo muutenkin murheen murtamalle äidille, että "ei millään pahalla, mutta kyllä kaikkien onnistuu imettää jos vaan jaksaa tehdä töitä sen eteen" Ei millään pahalla? Ei millään pahalla??!! Teki mieli mennä piuhoja pitkin ja kuristaa se tyyppi. Millä oikeudella se pahentaa toisen fiilistä vielä entisestään? Mihin sen empatia on jäänyt? Apua! Mitä hyötyä on ehdottomuudesta, jos se aiheuttaa vaan lisää pahaa mieltä?  Ai että, mua suututtaa vieläkin. 

Mutta ennen kaikkea pitää muistuttaa itselleen että nauttii tästä. Kun tämä vauva-aika on ohi, koska enää on yhtä vapaasti mahdollista haahuilla ympäri kämppää pyjamassa puolenpäivän aikaan, ottaa päikkäreitä pikku tyyppi kainalossa, lähteä arkipäivänä ulos nauttimaan kevätauringosta ja vaan elää melkein aikataulutonta elämää. Kohtahan tuo menee päiväkotiin ja itse takaisin töihin eikä se koskaan enää ole ihan samalla tavalla riippuvainen äidistä. Sitten tulee taas uudet äitiyden pelot. Ja onnen tunteet. Ja onneksi ne onnen tunteet varmasti ovat jatkossakin ne päällimmäiset. Ja kyyneleetkin on enemmän niitä onnen versioita. 

Et tervetuloo vaan kaikki koulun kevätjuhlat ja harrastusten näytökset. Siellä tämä nolo äiti vollottavaa sitten silmät päästänsä, kunnes tyttö joko kieltää mua osallistumasta tai väittää ettei tunne mua. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Mirvan Menomatkat 500mg
Käytetään säännöllisesti matkakuumeen aiheuttamiin oireisiin. Vaikuttava aine: vinkit lapsen kanssa matkustamiseen. Sis. parhaat kohteet, kokemukset ja katasrofit.
Saattaa aiheuttaa yliherkkyyttä lomasuunnitteluun, vakavaa haaveilua sekä yliaktiivista pakkausintoa.
Oireiden pitkittyessä lue lisää ja varaa matka.

Seuraavaksi helteinen postaussarja Kroatian saarilta. Tulossa myös Torrevieja ja Kööpenhamina. Stay tuned!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram