Kirjoitukset avainsanalla äitiys

Älä tunge sitä lelua niin syvälle kurkkuun kun muuten tulee oksu. Joo. Siinä rappusissa on se valo. Se sammuu kohta. Joo. Sit se syttyy taas. Mennääs sit. No se on se ruuvin reikä. Yhä. Siinä samassa paikassa.  Eiku nyt nukutaan. Ai ei. No ei sitten. Eiku tää on äidin. Ai ei vai. No ei sitten. 

Ennen lapsen saamista, kiinnitin usein huomiota siihen kuinka moni äiti kertoi tarvitsevansa aikuista seuraa. Ihan vaan vaikka kaupan kassan kanssa juttelua tai ventovieraisiin tutustumista perhekahvilassa. En sen enempää miettinyt asiaa, muistan vain ihmetelleeni että miksi sitä haluaa jakaa intiimejäkin asioita tuntemattomien kanssa ja vaikka ei edes joisi kahvia. Nyt ymmärrän. Ah, ymmärrän niin hyvin. Kun oot viettänyt määrittelemättömän ajan kaksin lapsesi kanssa ja käynyt hänen kanssaan noita auttamattoman absurdeja ja yksipuolisia keskusteluja, niin mikä tahansa dialogi, jossa saat vastauksena edes osittain tunnistettavia sanoja ja parhaimmillaan kokonaisia lauseita, voidaan laskea merkitykselliseksi ja syvälliseksi keskusteluksi. Sillä ei ole mitään väliä, ajatteleeko se kaupan kassaneiti sinun olevan hieman tärähtänyt, kunhan vastaa edes jotain.

Olen myös huomannut sen, millainen vaikutus liiallisella lapsialtistuksella on ihmiseen. Sitä tulee omaksuneeksi omituisia pakkoliikkeitä ja tapoja, vai mitä? Vai etkö ole koskaan heijannut ostoskärryjä ees taas vain huomataksesi että oletkin kaupassa yksin? Ai et. No ootko sitten edes selittänyt ääneen kaupassa mihin seuraavaksi mennään ja miten se voimariini on taas loppu ja voi hitsi, sehän on toisella puolella kauppaa ja... kunnes jälleen huomaat ettei lapsi olekaan mukana. (Okei, tässä vaiheessa saattaa myös tulla hetkeksi paniikki että ootko jättänyt sen lapsen johonkin vai jäikö se sittenkin isän kanssa vaan kotiin). Öö, et sitäkään. Joo. Siis en mäkään. Ihan absurdia juttua...

Olen kuitenkin iskostanut päähäni, että lapsen kanssa pitää jutella vastasi se mitään älyllistä eli ei. Siksi jatkan yhä edelleen lapselleni höpöttämistä, omien ajatusteni avaamista ja täysin avointa mielen manipulointia toivoen että jossain vaiheessa se joko tekee niin kuin olen opettanut tai sitten vastaa että "mutsi, sä olet niin kujalla". Luultavammin tuo jälkimmäinen. Siihen asti jatkan noiden absurdien keskustelujen käymistä. En mä osaa hiljaakaan olla. 

Ei kannata laittaa niitä sormia sinne viemäriritilään, kun ne voi jäädä sinne kiinni. Sä et voi ajaa taaperokärryllä koiran yli kun se ei tykkää siitä. Älä kulta nuole sitä lattiaa kun se ei ehkä ole ihan puhdas. Voisitko mitenkään olla tyhjentämättä sitä keittiön laatikkoa? Minne meidän kaikki kauhat on hävinneet? Miksi on niin hiljaista? Missä sä oot? Kukkuu! 

Kommentit (8)

MotoristinMutsi

Joo, silloin, kun omat oli pieniä, korostettin neuvolassa sirä, että lapsille pitää puhua ja selittää koko ajan, mitä itse tekee...tein ditä sitten vuosikausia putkeen (useampi lapsi pitkähköon välein) seuraus: nuorin on 25 -ja ajoittain mä höpisen kaupassa edelleen, että "olisiko punaiset vai vihreet omena parempia" :)

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

MotoristinMutsi: Nauroin ääneen! En kestä. Nään niiiiiin itseni tuossa samassa tilanteessa. Ei se kai auta ku selittää niille valkotakkisille sitten, että en mä muuten mutta kun lapseni parasta ajattelen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ensimmäinen vuosi äitinä. Se olis nyt paketissa. Huh huh. En olis koskaan, ikinä, milloinkaan edes villeimmissä unissanikaan voinut kuvitella että tää on samaan aikaan näin ihanaa, kamalaa ja kamalan ihanaa. Tunteet on kyllä heitelleet sellaista kuperkeikkaa nanosekunnin välein että pms-oireet jää kakkoseksi. Tai ehkä sitä eroa vois paremmin kuvata niin että äitiyden tunnemyrsky on vähän niinku Usain Bolt olympialaisissa ja muut tunteet on niinku naapurin Pertsan iltalenkki paikalliseen ja takas. Molemmat isoja juttuja mutta ei niinku ihan samassa liigassa.

Mä olen monta kertaa miettinyt, että ajattele, jos ei oltais miehen kanssa päätetty tehdä lasta, niin tuota nytkin tuossa vieressä tuhisevaa pötkylää ei olis olemassa. Ollenkaan. Se on yhtä käsittämätön asia hahmottaa kuin se, mihin avaruus loppuu ja mitä sen takana on. (Asia, joka on valvottanut mua pienestä pitäen ja joka yhä saa aikaan ajatuksellisen tyhjiön ja lievän ahdistuksen. En kai ole ainoa? Enhän?) Tuo pieni ihminen on niin olennainen osa meitä ja mun persoonaa, että tuntuu kuin se olis ollut aina tossa ja mä olisin aina ollut äiti. Ja voin kuule kertoa ettei niin todellakaan oo aina ollut. Eihän musta ees pitänyt tulla äitiä. Niinku ikinä. (Tosin ei mun pitänyt koskaan mennä naimisiinkaan, mutta kippas kappas kuinkas sitten kävikään. Ei ehkä kannattais aina vannoa niin ehdottomana asioita.)

Eihän tää vuosi kokonaan ihan pelkkää vaaleanpunaista hattaraa oo ollut. Itkua, potkua ja raivareita, unettomia öitä ja soseita pitkin lattioita, jatkuvaa siivoamista ja oman ajan katoamista. Mutta selvästi voittopuolisesti kuitenkin niitä kivoja juttuja: naurua, rakkaudesta pakahtuvaa sydäntä, nukkuvan lapsen katselemista kyynel silmäkulmassa ja muuta yhtä siirappista.  Ja se kuinka paljon on oppinut itsestään! Nyt kun tietää miten herkästi se pinna palaa ja mistä se johtuu niin puuttuu enää että oppii käyttämään sitä tietoa hyväkseen. Ettei sit tarvis raivota siitä ettei muu perhe osaa lukee sun ajatuksia tai että tajuis mennä illalla ajoissa nukkumaan niin ei sitten väsyttäis ihan niin paljoo kun pitää herätä yövuoroon. (Kuulostaa ihan teini-ikäiseltä Mirvalta. Apua! Oonko sittenkin vaan taantunut? Ne on ne hormonit! On on! Pakko olla! Eiks niitä voi syyttää kaikesta?)

Ai niin. Mähän lupasin otsikossa teille videon ja tässä mä taas vaan lätisen jonninjoutavia. Video kertoo enemmän kuin tuhatmiljoonaatriljoonaa sanaa, eli tässä olkaa hyvä: meidän typykän eka vuosi. Kannattaa muuten laittaa äänet päälle ja kuunnella sanoja. Toi biisi on aivan mielettömän hieno. Ja vielä muistutus: jos teillä on kännykässä videoita ja kuvia lapsestanne, ottakaa nyt hyvät ihmiset niistä backuppeja. Heti.

Kommentit (2)

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Kiitos Sartsa! Arvaa vaan pillitänkö ite joka kerta 😄 Voiks vielä syyttää hormoneja vai onks tää vaan joku äiti-juttu?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lapsen saaminen on juurikin sitä, saamista. Tuo tuhiseva nyytti on sinulle annettu kuin lahjana ja sellainen se onkin! Yllätyksiä putkahtelee joka päivä. Ellei muuten, niin pikavoittoina Pamperseihin. Selkeästi voiton puolella ollaan, sillä fiilikset on positiiviset, mutta aina välillä näyttäytyy myös se ilon, onnen ja joka paikasta pursuavan rakkauden kääntöpuoli. Se pimeässä viihtyvä sisarpuoli, huoli ja pelko. Aikana ennen oman sosiaalisen statuksen muuttumista äidiksi, pidin tällaisia tunteita hieman hysteeristen naisihmisten liioitteluna, mutta täytyy se myöntää, on se tarttunut tännekin. Onneksi ei nyt ihan katastrofi-tasolla olla vielä. (Eli ei tarvitse tehdä niitä ilmiantoja sosiaalitoimeen. Lisäksi kannattaa muistaa, että meillä on minun lisäksi myös se täyspäinen isä talossa.)

 

Suurin ja hengen pysäyttävin on menettämisen pelko. Se, että toiselle voi tapahtua jotain. Ei oo ihan kerran tai kaks kun olen käynyt tarkistamassa, että hengittääkö tuo vielä. Muutaman kerran olen tainnut herättääkin sen kesken makoisien unien, kun olen rapsuttanut poskesta tai työntänyt naamani ihan kiinni toiseen. Ja voi sitä helpotusta, kun toinen voihkaisee ja pikku nyrkki heilahtaa. Vielä se on tahatonta. Muutaman vuoden päästä voi olla toisin...

Mä en sais lukea mitään surullisia tarinoita lasten kohtaloista, sillä en vaan pysty käsittelemään niitä järkevästi.  Tuossa yhtenä päivänä luin Facebookista kätkytkuolemalle tyttönsä menettäneen isän kirjoituksen. Seurauksena oli hysteerinen itkukohtaus ja ryntäys pihalle tarkistamaan päiväunillaan nukkuvan lapsen hengityksen tilaa. Kätkytkuolema tuntuu jotenkin niin suunnattoman pelottavalta, koska sille ei tiedetä syytä. Ihan kuin se voisi vaania minkä tahansa nurkan takana vaikka todennäköisyys on niin kovin pieni. Mutta niin on pieni tuo ihminenkin. 

Oma epävarmuus iskee myös aina aika ajoin. Osaako sitä nyt pukea toiselle tarpeeksi vaatetta, syöttääkö liikaa, pilaako ruokailutottumukset kun on aina tarjoamassa maitoa kun älähtää, nukkuuko se koskaan itsekseen jos aina antaa nukkua rinnalle, pilaako imetyksen kun antaa iltaisin pulloa, kulkeeko kaupungilla liian usein, antaako vieraaseen syliin liian harvoin, omiiko liikaa itselleen... Vertaistuki on korvaamatonta, mutta jos liikaa kuuntelee muiden mielipiteitä ehdottomina totuuksina, niin huono äiti-fiilishän siitä tulee. Hyvinä hetkinä muistaa, että jokainen lapsi on oma persoonansa ja se mikä naapurin sussulle toimii, ei välttämättä toimi meillä. Hyvinä hetkinä luottaa omaan maalaisjärkeen ja rakentaa pala kerrallaan sitä omaa tapaa toimia. Mutta sitten aina välillä antaa hyvää tarkoittavaan neuvoon verhottujen paheksunnan tuhahdusten porautua hieman liian syvälle omaan vielä niin ohueen äitiyden kokemuspohjaan. Fanaattiset imettäjät, pullottelijat, sormiruokailijat, kestovaippailijat, perhepetiläiset, omaan sänkyyn nukuttajat, lapsen tahtiset ja mitä vielä. Fanaattiset mitkä tahansa. Ne pitäisi jotenkin osata suodattaa hiljemmalle siellä omassa päässä. Ottaa vastaan ohjeista vain itselle sopiva osa. Niinkuin se ihana kätilö Helena Jorvissa sanoi. 

 

Muistan kuinka ennen vauvan syntymää luin erään nuoren äidin kirjoituksen siitä tuskasta kun imetys ei onnistunutkaan. Siihen kun ladataan ihan hirveät paineet ja epäonnistuneet ruoskivat itseään. Ihan turhaan minusta. No, eräs täysimetyksen harras puolustaja vastasi jo muutenkin murheen murtamalle äidille, että "ei millään pahalla, mutta kyllä kaikkien onnistuu imettää jos vaan jaksaa tehdä töitä sen eteen" Ei millään pahalla? Ei millään pahalla??!! Teki mieli mennä piuhoja pitkin ja kuristaa se tyyppi. Millä oikeudella se pahentaa toisen fiilistä vielä entisestään? Mihin sen empatia on jäänyt? Apua! Mitä hyötyä on ehdottomuudesta, jos se aiheuttaa vaan lisää pahaa mieltä?  Ai että, mua suututtaa vieläkin. 

Mutta ennen kaikkea pitää muistuttaa itselleen että nauttii tästä. Kun tämä vauva-aika on ohi, koska enää on yhtä vapaasti mahdollista haahuilla ympäri kämppää pyjamassa puolenpäivän aikaan, ottaa päikkäreitä pikku tyyppi kainalossa, lähteä arkipäivänä ulos nauttimaan kevätauringosta ja vaan elää melkein aikataulutonta elämää. Kohtahan tuo menee päiväkotiin ja itse takaisin töihin eikä se koskaan enää ole ihan samalla tavalla riippuvainen äidistä. Sitten tulee taas uudet äitiyden pelot. Ja onnen tunteet. Ja onneksi ne onnen tunteet varmasti ovat jatkossakin ne päällimmäiset. Ja kyyneleetkin on enemmän niitä onnen versioita. 

Et tervetuloo vaan kaikki koulun kevätjuhlat ja harrastusten näytökset. Siellä tämä nolo äiti vollottavaa sitten silmät päästänsä, kunnes tyttö joko kieltää mua osallistumasta tai väittää ettei tunne mua. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Mirvan Menomatkat 500mg
Käytetään säännöllisesti matkakuumeen aiheuttamiin oireisiin. Vaikuttava aine: vinkit lapsen kanssa matkustamiseen. Sis. parhaat kohteet, kokemukset ja katasrofit.
Saattaa aiheuttaa yliherkkyyttä lomasuunnitteluun, vakavaa haaveilua sekä yliaktiivista pakkausintoa.
Oireiden pitkittyessä lue lisää ja varaa matka.

Seuraavaksi helteinen postaussarja Kroatian saarilta. Tulossa myös Torrevieja ja Kööpenhamina. Stay tuned!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat