Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Myönnän. Ennen ajanlaskumme alkua, noin puolitoista auringon kiertoa sitten, vannoin kovaan ääneen, että "meillähän ei lapsi tule määräämään asioista!" Olin ihan aikuisten oikeesti sitä mieltä, että minä, ja vain minä (ja ehkä jossain harvoissa tilanteissa mies) on se, joka päättää meidän perheen pelisäännöistä. Saatoin jopa paheksuen katsoa äitejä, jotka minun mielestäni liian lepsuin perustein, aivan ilman järkiperäistä syytä, antoivat lapsillensa periksi vaikkapa niinkin perustavaa laatua olevissa asioissa kuin vaatetus.

Myönnän. Olin jo silloin täydellisen sokea omalle toiminnalleni. Minä, jonka kanssa koirakin sai päättää mitä kautta kotiin kierretään. Minä, joka vain hymyilin typerästi, että "onpas se söpö, kun se vaan vaatii että mennään tuolta mutaisen pellon kautta."

Myönnän. Nykyään yksi kasvatusperiaatteistani on "Valitse taistelusi". Ei "Oppiipahan oleen" niinkuin vielä maha pystyssä toitotin. Ei hitsi miten noloo. (Ei kyllä eka eikä vika kerta, että kai tässä voi vaan hymyillä kauniisti ja toivoa ettei kukaan muista.)

(Nämä taisteluni eivät sitten millään tavalla viittaa mihinkään Mein Kampf-ideologiaan, vaikka nimeltä mainitsematon ainoa veljeni onkin sitä mieltä että meidän kasvatustapa on hieman natsimpi kuin heidän hippimäinen kasvatustyylinsä. Emme hänen vaimonsa kanssa ihan ymmärtäneet mistä hän puhui.)

Viimeksi olen valinnut taisteluni sunnuntaina (miehen puolesta, joka sekin on kasvatusperiaatteena ihan suoraan jostain oppikirjasta) kun Juhis oli lähdössä Sipun kanssa kauppaan. Tyttäreni ei ollut lainkaan samaa mieltä autovalinnasta vaan karkasi isin auton ovelle, raivokkaasti tempoen oven kahvaa ja suuret krokotiilin kyyneleet suorastaan tursuen kyynelkanavista kun isi yritti istuttaa häntä toisen auton istuimeen. Minä sitten vuoden äiti-palkintoa tavoitellen kysyin ihan ääneen, että eiks sit kannattais vaan mennä toisella autolla. Juhis yritti siinä vielä ripustautua hyvään kasvatukseen toteamalla, että eihän meillä kyllä lapsen pitäisi päättää siitä millä autolla ajetaan, mutta...

Se mutta katkaisi kamelin selän ja typy päätyi haluamaansa autoon istumaan, leveä hymy huulillaan. Jos hän osaisi puhua, olisi saattanut sanoa että "lällällää". Nyt ilme sanoi: Sipu 1 - vanhemmat 0.

Miten musta tuntuu, että joudun nielemään omia kasvatusperiaatteitani kunnes kurkku turpoaa ja myönnän, että lapsi se on, joka minua kasvattaa eikä suinkaan toisinpäin.

(Ai niin, pitiks tänne loppuun laittaa jotain infoo siitä mitä tolla tättähäärällä on kuvissa päällä? Kiinnostaaks se ketään?)

Takki - Gap (kiitos Maarit kummi)

Paita - Primark

Housut - Next

Kengät - Primark
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onkohan tämä nyt sitä? Sitä, jota ei nimeltä saa mainita. Sitä U-juttua? Kun vaikuttaa ihan siltä, että leppoisasta ja lupsakasta lapsestani on kuoriutumassa ensimmäisen luokan drama queen. Silloin kun asiat eivät mene arvon näyttelijätär S:n mukaan, saattaa hän heittäytyä suurieleisesti lattialle ja vollottaa hervottoman kokoisia krokotiilin kyyneliä käsivarteensa. Meillä ei siis esiinny mikään selällään potkiva raivotar vaan kylkimakuussa päänsä käsivartensa suojiin peittävä dramaattinen femme fatale. Mistä lie tuonkin oppinut?

Toinen taktiikka on heittäminen. Harmituksen iskiessä kädestä lentää (jälleen suurieleisesti) mikä tahansa asia mikä siinä juuri sillä hetkellä sattuu olemaan. Näyttelijättären suureksi harmistukseksi siinä on usein jotain mieluista kuten leipä (suurinta herkkua). Voitte kuvitella miten draaman kaari etenee, kun huomiomme keskipiste tajuaa, ettei saakaan sitä leipää sieltä lattialta takaisin. "Kuinka nuo palvelijani kehtaavat!" 

Tässä kohtaa palvelijat eli me vanhemmat (jos jollekin nyt jäi vielä epäselväksi) olemme pakotettuja aloittamaan sen K-jutun. Olimmehan me niin tuudittautuneet siihen uskoon, että koska S on niin tai-ta-va niin häntä ei tarvinne lainkaan kasvattaa. (Joo, älä nyt hikeenny siellä. Tää oli vitsi. Vit-si. Rauhotu.) Siispä liittoudumme mieheni kanssa yhteiseen rintamaan ja olemme nostamatta sitä pirun leipää sieltä lattialta. Ollaan niinku tiukkoina.

Tosin kaikkien (paitsi mieheni) yllätykseksi, mulle tekeekin vaikeeta olla tiukkana. Mä olisin jo monta kertaa nostanut sen leivän sieltä pöydän alta, puhaltanut pahimmat hiekat ja roskat pois (eiku meillähän oli just siivottu. Niinhän mun piti sanoa) ja antanut sen pikku mussukalle käteen, vain nostaakseni sen nanosekunnin päästä uudestaan. Onneksi, onneksi olen hankkinut tuon riiviön (kaikella rakkaudella) pikkasen itseäni jämäkämmän ihmisen kanssa. Hän nimittäin kasvattaa sekä tytärtään että vaimoaan. Perustelee meille molemmille miksi se leipä nyt jää sinne lattialle. Miksi ruokaa ei saa heitellä. Ihana tyyppi. Kyllä mä hyvin valitsin <3

Ja onneksi S leppyy (vielä) näistä romahduksistaan nopeasti. Olen jopa todistanut kohtausta, jossa dramaattisesti heitetään ämpäri, mutta kun äidin huomio ei kiinnitykään pikku raivottareen niin se ihana ämpäri käydäänkin ihan muina taaperoina hakemassa takaisin ja jatketaan leikkiä. Tosin hieman siellä silmäkulmassa vilkkuu se seuraava kerta. Että miten sen heittämisen ja heittäytymisen voisi tehdä hieman vielä dramaattisemmin, jotta äiti varmasti huomaa. Jatko-osaa siis odotellessa.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jos nyt pääsisin juttelemaan sen Mirvan kanssa, jolla ei vielä ole lasta ja joka pikkasen itsevarmempana julisti, että näin minä kyllä omaa lastani kasvattaisin, niin tulis kyllä iso ja mehevä riita. Ai hitto, miten ärsyttävä se muikkeli olikaan. Eihän sillä ollut mitään hajua koko asiasta. Höpisi vaan suu vaahdossa läpiä päähänsä.

Ihan ensiks, olen koko ajan kovaan ääneen valistanut, että "lapsi ei saa muuttaa perheen dynamiikkaa liikaa. Lapsi tulee perheeseen eikä niin, että perhe muuttaa kaiken lapsen takia." No, onhan tässä vinha perä ja joltain kulmalta voihan meidän elämä siltäkin näyttää. Jos oikein siristää meinaan. Mutta pitäähän se myöntää, että aika moni asia tehdään kyllä tytön ehdoilla. Varsinkin tuo toimintojen ajoitus menee kyllä ihan itsesuojelunkin nimissä mm. tytön unirytmien mukaan. Ei viitsi ihan tieten tahtoen tökkiä nukkuvaa karhua. 

"Ja meillähän ei noita tavaroita nostella pois, kyllä tytön pitää oppia mihin saa koskea ja mihin ei.". No mites on ton kiinni teipatun vitriinikaapin kanssa? Et sitten jaksanut enää kieltää, kun ei mennyt perille vai? Kumma juttu.

"Lapsi syö ruoka-aikaan eikä sen kanssa aleta pelleilemään. Jos ei syö, niin ruoka pois ja saa vasta seuraavalla aterialla." Vaikka meillä onkin ollut aina suhteellisen hyvä syömäri, niin miten sitä silti onkaan sortunut kikkailemaan sen ruuan kanssa, tarjoamaan vielä kolmatta sorttia ja keksimään leikkejä. Onneks tiedän etten ole yksin. Ystäväni kertoi kuinka leikkii kukkuu-leikkiä, jotta saisi pahaa aavistamattoman muksunsa suun auki ja sitten törkkää lusikan sisään. Tämä ässä hihasta on meillä vielä kokeilematta. Toinen meitä hieman pohdituttava asia on se, että saako näille antaa ruokaa jos ne kerjää? Kun koirillehan se ei niinku oo ihan hyvä juttu. Toisaalta, jos typy aina syö puolet mun leivästä niin se pitää mun kalorin saannit kohillaan eikä pääse pehva leviin. Hmm. Ehkä lisään sen painonhallinnan vinkkeihini...

"Meillä eletään normaalia elämää vaikka lapsi nukkuisi. Ei pidä hissutella ja hiippailla, jotta toinen ei tottuisi nukkumaan vain hiljaisuudessa." No, miksi sitten sydän hyppää kurkkuun, jos ovikello soi kesken päiväunien? Ja miksi melkein läväyttää toista, jos se yskäsee illalla. Tai niistää! Herranen aika! Tajusin, että opettelin jopa nukkumaan sukat jalassa, jottei yöllä kuuluis ääntä, kun yritän suorittaa poistumista lastenhuoneesta, poistumista josta itse ninjakin olisi kateellinen.

"Meillä ei kyllä katsella mitään videoita samalla kun syödään." Tästä olen yrittänyt pitää kiinni, koska mun mielestä ruokapöydässä olis ehkä ihan kohtuu kiva seurustella toisten ihmisten kanssa eikä niin, että kaikki tuijottavat sinisenä hohtavaa ruutua samalla kun lappaavat pöperöä naamariinsa. Välillä olen kuitenkin joutunut vähän venymään. Tässäkin. Ravintolassa ostin itselleni hyvä mutsi-pisteitä niin ihanan kauniisti käyttäytyvän lapsen avulla, kun hetkeksi annoin katsella Kaupungin sankareita ennen ruokaa. Niin kiltisti jaksoi typykkä odotella ruokaansa että! Kuitenkin tein sitten ihan numeron siitä, että ruokailun ajaksi video laitetaan pois. Tein siis numeron itselleni. Kukaan muu tuskin huomasi mitään.

Ainoa mikä ei ole muuttunut on se, että vertaan lasten kasvatusta yhä koirien kasvattamiseen.Onhan siinä nyt vaan jotain samaa. Kummatkin tottelee, jos luulevat siitä jotenkin hyötyvänsä ja osaavat esittää supersöpöä, jotta saavat haluamansa asian. Asiaa tarkemmin ajateltuani: kumpikohan tässä nyt kasvattaa kumpaa?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Mirvan Menomatkat 500mg
Käytetään säännöllisesti matkakuumeen aiheuttamiin oireisiin. Vaikuttava aine: vinkit lapsen kanssa matkustamiseen. Sis. parhaat kohteet, kokemukset ja katasrofit.
Saattaa aiheuttaa yliherkkyyttä lomasuunnitteluun, vakavaa haaveilua sekä yliaktiivista pakkausintoa.
Oireiden pitkittyessä lue lisää ja varaa matka.

Seuraavaksi helteinen postaussarja Kroatian saarilta. Tulossa myös Torrevieja ja Kööpenhamina. Stay tuned!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!

 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat