Olen alkanut epäillä, ettei lapseni ensimmäinen merkittävä sana tule olemaan klassinen "äiti" tai "isi". Ei edes perheemme karvaisia jäseniä kunnioittava "kissa", "emppu" tai "maikki". Ei, se tulee todennäköiseti olemaan "nami nami".

Nami namilla on taustansa. Kun tämä uuden sukupolven Marco Bjurström aloitti muutama kuukausi sitten soseiden maistelun, ei se sujunut oikein mitenkään. Suu pysyi napakasti kiinni ja jos sen saikin puijaamalla ja naurattamalla auki, tuli sinne kipattu ruoka nanosekunnissa ulos. Ruokailuhetket olivat yhtä sotaa, eikä niistä nauttinut ei äiti eikä lapsi. Jossain vaiheessa aloinkin pelätä, että pyrkimykseni ravita lapseni aiheuttaa sille vielä vakavia traumoja ja psyykkisiä häiriöitä. Vähintäänkin ruokakammon.

Muistan lukeneeni noihin aikoihin jostain, että lasta voi opettaa suhtautumaan positiivisesti ruokaan ja ruokailuun omalla positiivisella viestinnällä. Hymyily, ruuan kehuminen maukkaaksi sekä erilaiset "mmmmm, hyvää!" -hokemat kannustavat epäluuloista ja nirsoa lasta ruuan maisteluun ja tekevät ruokailusta miellyttävän kokemuksen. Niinpä meidänkin ruokapöytäsanavarastoon ilmaantui nami nami. "Nami nami, suu auki!" "Mmmmm hyvää puuroa nami nami". Ja niin edelleen.

Nyt kolme kuukautta myöhemmin se sama ruokaa vastaan sotiva vauva istuu syöttötuolissa kita auki aina, kun kuulee taikasanat nami nami.  Ja yrittää totta tosiaan hokea myös itse samaa! Se tosin kuulostaa vielä ami amilta, mamimammmilta tai namnmnmamamilta, mutta tarkoitusperästä ei voi erehtyä. Tässä sitä ehdollistamista siis kerrakseen!

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogiarkisto

2013