Meillä on huomenna rakenneultra. Ihan rehellisesti sanottuna se pelottaa ja jännittää todella paljon. Olen tällä hetkellä viikoilla 21, ja huomenna alkaa raskausviikko 22. Yhtenä isona ja kutkuttavana jännityksen aiheena on tietysti se, että mitä sukupuolta meidän Papu mahdollisesti olisi. Tämä asia on luonnollisesti saanut koko lähipiirin pohtimaan ja heittelemään veikkauksiaan kumpi sieltä tulee. Myös minulta on kysytty, että onko minulla jotain aavistuksia?

Olen joka kerta kysymyksen kuultuani ollut hämilläni, pitäiskö minulla olla joku aavistus?

Rehellisesti – minulla ei ole mitään hajua kumpi sieltä voisi tulla. Mistä joku voisi sen aavistaa? Onko kyse omista haluista vai aavistaako joku sen oikeasti jostain? Toisaalta olen pelännyt myös omaa reaktioitani. Voisinko kuitenkin kokea pettymystä sillä hetkellä kun kuulemme sukupuolen? Sisällä sisimmässäni minullakin on kyllä toive. Mutta en halua pettyä, sillä molemmat vaihtoehdot ovat yhtä ihania. 

Pahoinvoinnin loppuminen toi epävarmuuden

Pelkoa tuottaa todella paljon ajatus siitä, että mitä jos ultrassa selviää jotain odottamatonta. Mitä jos Papulla ei olekaan kaikki hyvin? Mitä sitte tapahtuu? Selviänkö siitä? Kahdessa alkuraskauden ultrassa ei ole tullut esille mitään sellaista, miksi nyt tarvitsisi olla huolissaan. En siis ymmärrä, miksi huoli kuitenkin herää? 

Olen joskus lukenut siitä, että juuri tässä vaiheessa raskautta voi kokea hyvin epätodellisia fiiliksiä, koska vielä ei ole vatsa kovinkaan paljoa kasvanut, pahoinvointi voi alkaa hellittää ja vauvan liikkeitä ei välttämättä vielä tunne. Olin juuri tuossa tilanteessa vielä viime viikolla. Minun kohdalla pahoinvoinnit loppuivat vasta noin kaksi viikkoa sitten. Ne loppuivat kuin seinään. Vaikka olinkin tuosta erittäin onnellinen, koin jotenkin todella outoja tunteita. En enää ollutkaan varma olenko ollenkaan raskaana. En tuntenut vielä liikkeitä. Kuinka hassulta se kuulostaakin, aloin epäilemään kaikkea. Onneksi sain ystävältäni lainaan kotidopplerin, ja sillä aloin kuuntelemaan Papun sydänääniä, jotka löytyivät todella helposti. Onneksi näitä hetkiä varten on olemassa tuollaisia työkaluja. Pahoinvointi oli jotenkin niin konkreettista – vaikka välillä ihan kamalaa. Pahoinvointi toi minulle varmuuden, että siellä masussa oikeasti kasvaa jokin. 

Ensimmäiset potkut

Vielä viikoilla 20 en ollut juuri ollenkaan tuntenut tai osannut ainakaan tunnistaa Papun liikkeitä vatsassani. Kyselin paljon muilta kokemuksia, ja monet olivat tunteneet liikkeet jo jopa hyvin aikaisillakin viikoilla – kuten 15 tai siitä ylöspäin. Olin tosi hämilläni, että miksi itse en tunne.

Ja tässäkin asiassa aloin heti pohtimaan, miksi en osaa tunnistaa liikkeitä? Onkohan tämä raskaus jatkuvaa itsensä kritisointia?

Onneksi kuitenkin viime viikon torstaina se vihdoin tapahtui, ja me molemmat – mieheni sekä minä – tunsimme liikkeet selkeästi. Nyt viimeisten päivien aikana olen saanut nauttia näistä ihanista liikkeistä. Ja hei, vihdoin koko raskaus alkaa tuntumaan paljon konkreettisemmalta. 

Huomenna siis ultra, ja toivottavasti siellä kaikki hyvin.

by Susanna (rv 21)

 

Pysyt parhaiten mukana seuraamalla:

IG: @susanna_mustajarvi

FB: @meidancombo

 

Lue myös:

Kuuluuko seksi ja raskaus samaan lauseeseen? – ajatuksia raskausajan seksihaluista

Voivatko rintaimplantit olla esteenä imettämiselle? – asiantuntija vastaa

Elämäni tuskaisin vuosi – miksi en tullut raskaaksi?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Kyllä itselläni oli koko raskauden ajan vahva tunne siitä, että poika on tulossa ja oikeassa olin. Näin unia poikalapsesta ja jollain selittämättömällä tavalla vaan "tiesin", että poika on tulossa. Kyse ei ollut siitä, että olisin poikaa toivonut, minulle molemmat sukupuolet olisivat olleet aivan yhtä tervetulleita, mutta jotenkin vaan vaistosin odottavani poikaa. Ennen rakenneultraa totesin kaverillekin, että kyllä mä hämmästyn jos siellä mahassa ei ole poika! Selkeä poika olikin.
Jännä juttu, miten voi niin vahvasti aistia lapsen sukupuolen. Joskus luin, että asiasta on tehty ihan tieteellistä tutkimustakin ja tutkijat epäilivät, että jollain lailla hormonitoiminnan ansiosta äiti pystyisi vaistoamaan lapsensa sukupuolen.
Mutta oli miten oli, niin tytöt ja pojat on yhtä ihania ja kumman tahansa saaminen on suuri lahja - vaikka vähän pettyisikin rakenneultrassa sukupuoleen, niin kyllä se menee ohi se pettymys aivan varmasti. Kaikki tunteet on sallittuja ja varsinkin raskausaikana tunteet vasta myllertääkin, ihmisiähän tässä vaan ollaan eikä omista negatiivisista tunteistakaan kannata liikaa syyllistyä jos sellaisia tulee.
Itse kyllä yllätyin siitä tunnemyräkästä joka rakenneultrassa iski, aloin ihan hervottomasti itkemään ilosta ja helpotuksesta siinä pöydällä maatessani, kun kuulin että kaikki ok ja itselläni juuri se sukupuolen kuuleminen teki siitä kaikesta jotenkin todellisemman tuntuista.

Susanna Mustajärvi
Liittynyt10.1.2019

Aika hauska! Mä olen kans kuullut, että joillakin äideillä on ollut tosi vahva tunne, että kumpi sieltä on tulossa ja yleensä tuo tunne on ollut myös oikea. Monet on myös nähnyt unia siitä. Mulla ei itselläni ole kokemusta tuollaisesta, mutta kai se on uskottava, kun kerta niin monet sitä sanoo  :) :) 

Jep, oon samaa mieltä, että kaikki tunteet on sallittuja ja niitä kyllä tulee päivittäin ihan erikoisiakin fiiliksiä. Välillä mietin, että oonko sekoamassa, kun saattaa tulla tosi outoja ajatuksia, joita en tunnista omikseni. :) <3 Mutta tätä tämä äidiksi kasvaminen on. 

Kiitos tosi paljon kommentistasi. Se antoi jälleen perspektiiviä sille, että me tosiaan ollaan vain ihmisiä, ja nämä kaikki kuuluvat osaksi meidän elämää! <3

Tsemppiä sinne arkeen pojan kanssa! - Susanna

Susanna Mustajärvi /Meidän Combo by Susanna

Vierailija
2/5 | 

Viattomille mielille tiedoksi, että vaikka ultrissa ei löytyisi mitään niin ei se silti tarkoita, että lapsi olisi terve. Mun lapsen ultrissa ei näkynyt mitään, ja lapsi tarvitsi elinsiirron mahdollisimman nopeasti. Toiset lapset syntyy "terveenä" ja etenevä kuolemaan johtava aivosairaus ilmenee taaperona. 150 lasta vuodessa saa syövän. Anteeksi. Tiedän myös, että suurin osa vanhemmista saa elää niin huolettomana, että suurin murhe ultrassa on lapsen sukupuoli.

Susanna Mustajärvi
Liittynyt10.1.2019

Nuo kaikki on täysin totta, ja itse tiedostan nuo. Ja ehkä myös sen takia pelkoja on. Toki aina voi sattua mitä vain, vaikka terveenä syntyisikin. Ja sen tiedon kanssa pitää vain oppia elämään. Liian paljoa ei voi pelätä, ettei elämä mene ohi vain pelätessä pahinta.

Kiitos kommentistasi ja muistutuksesta elämän haavoittuvuudesta. Se on oikeastikin hyvä nostaa aina välillä myös esille. <3 Pitää osata olla kiitollinen näistä asioista mitä nyt on hyvin!  - Susanna 

Susanna Mustajärvi /Meidän Combo by Susanna

Susanna Mustajärvi
Liittynyt10.1.2019

Moikka! Kiitos että jaoit ajatuksiasi. Täällä kans on tosi kiva lukea kommentteja, joista huomaa, ettei ole yksin omien ajatustensa kanssa. Vertaistuki on erittäin tärkeää. Kiitos siitä!

Kysyit loppuuko pelko koskaan. En tiedä mutta uskon siihen, että näin isossa mittakaavassa pelko alkaa lapsen syntymän ja kasvun myötä hiipumaan. Välillä se näyttelee isompaa roolia ja toisinaan on sivuroolissa. Menettämisen pelko on varmasti ikuista ja kertoo siitä suuresta rakkaudesta mitä koemme. Pelon kanssa oppii elämään. Tärkeintä on nähdä ympärillä olevat hyvät asiat ja oppia nauttimaan hetkestä. ❤️ Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan, joten nautitaan tästä hetkestä ja ollaan kiitollisia.
Toivottavasti palaat vielä kirjoittelemaan ajatuksista, kun sellainen aihr tulee vastaan. Tsemppiä oikein paljon! ❤️ -Susanna

Susanna Mustajärvi /Meidän Combo by Susanna

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Miten Susannasta – entisestä missistä ja fitnessurheilijasta – kasvaa esikoiselleen tasapainoinen ja elämää vähemmän suorittava äiti?

Blogi kertoo, kuinka Susanna on löytänyt itsensä kerta toisensa jälkeen suorittamasta arkea ja havittelemasta super-ihmisyyttä jopa uupumukseen saakka, olematta kuitenkaan läsnä ja onnellinen. Tervetuloa blogin pariin, joka käsittelee äitiyttä ja naiseutta inhimillisesti sekä rehellisesti.

Instagram

Facebook

Yhteydenotot ja yhteistyöt Susanna Mustajärvi:

info@susannamustajarvi.com

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019