Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kertomukset ovat varmaan suurimmalle osalle tuttuja, mutta miten on Oli kerran Onnimanni -kirjan laita? Siinäpä vasta ajaton ja ihana satu vähän kaikenikäisille!

Minulla kävi niin hyvä tuuri taannoin kirjaston poistotorilla, että monen muun ihanuuden lisäksi löysin aarrelaareista tuon pitkään himoitsemani Kurenniemen klassikon vuodelta 1953. Ei haitannut yhtään, että kirjan ulkoasu oli jo hieman nuhjuinen, sehän kertoo vain siitä, että satua on luettu monet, monet kerrat!

Oli kerran Onnimanni ei ollut itselleni tuttu kirja. Kuopukselle satu oli luettu päiväkodissa ja hän ei ollut välillä pysyä nahoissaan, koska suhtautui itseensä tärkeänä kokemusasiantuntijana tämän muulle perheelle tuntemattoman sadun suhteen. Esikoinen, joka ekaluokan aloitettuaan kuvittelee välillä astelevansa ihan aikuisen saappaissa, julisti takakansitekstin kuultuaan kirjan "aivan liian lällyksi". Myhäilin vaivihkaa itsekseni, että kuinkahan mahtaa käydä, kun alamme Onnimannia lukea iltasaduksi – enkä ollut yhtään yllättynyt, kun esikoinen oli lopulta kovimpaan ääneen vaatimassa, että luettaisiin vielä yksi luku. Puheet lällystä sadusta unohtuivat autuaasti, ja onpa Oli kerran Onnimanni inspiroinut koululaistamme piirtelemään metsäisiä maisemia ja hoivaamaan (pehmo)eläimiä muina onnimanneina.

Onnimanni on eräänlainen metsätonttu, pikkuruinen mies, joka hoitaa sairastuneita ja loukkaantuneita eläimiä pienessä tuvassaan Metsän Suloisimmassa Paikassa. Onnimanni on hyväksynyt sen luonnonlain, että saalistajat saalistavat, mutta hän pitää tiukasti kiinni säännöstään: hänen mökissään ja metsässään ovat kaikki eläimet turvassa. Jos häneltä hakee suojaa ja apua, hän sitä kyllä mielellään tarjoaa, mutta silloin vieraiden on hyväksyttävä se, että Onnimannin reviirillä ei syödä toisia. Kaikki eivät kuitenkaan tätä sääntöä noudata, ja tarinaan on saatu kutkuttavaa jännitystä Vaakkujien eli röyhkeiden varisten muodossa. Näistä pahin kiusanhenki on viekas Rikkosiipi, joka lopulta ajaa Onnimannin hengenvaaraan.

Onnimanni on samanaikaisesti mukaansa tempaava satu ja kauniisti kirjoitettu luontokuvaelma. Omaan makuuni luontoa ja vuodenaikoja kuvailtiin jo vähän turhankin yltäkylläisesti, mutta lapsia asia ei tuntunut häiritsevän. Kurenniemen kerronnassa on jotain yliluonnollisen vetoavaa, jotain sellaista, mistä sekä aikuiset että lapset pitävät. Oli kerran Onnimanni on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, mutta kuten otsikossa sanoin, vanhakin satu kyllä tempaa lapset mukaansa, jos se on oikeasti hyvä. Lea Pennasen Pikku siili, joka on yksi lemppareitamme, muistuttaa kerronnaltaan ja juoneltaan hiukan Oli kerran Onnimannia, ja suosittelen lämpimästi näitä molempia ajattomia tarinoita yhteisiin lukuhetkiin!

***

KirjaOli kerran Onnimanni (1953)

Teksti: Marjatta Kurenniemi 

Kuvitus: Maija Karma

Kustantaja: Tammi 1990 (4. painos)

Lue myös:

Pikku siili

Piilomaan Pikku Aasi

Hyppelihiiri Myökki-Pyökki-metsässä

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Hyvän mielen lastenkirjablogi.

Tiia Aaltonen / aaltiia@gmail.com

Kuvat: Saku Aaltonen Photography 

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017

Kategoriat

Instagram