Tiedän, että joulu on jo ensi viikolla (jee!), mutta en malta olla jakamatta näin viime tipassa yhtä hyväksi havaittua joululahjaideaa. Jos vaikka joku haluaisi vielä pienen valokuvaus- ja askarteluoperaation ennen jouluaattoa... 

Ensin pieni taustatarina:

Loppukeväästä 2012, kun esikoisen laskettu aika lähestyi, mummi toi vauvaa varten pikkuruisen vaaleanpunaisen unirievun, Unipupun. Muistan vieläkin elävästi, kun mummi asetteli Unipupun pinnasängyn nurkkaan vauvaa odottamaan. Kun esikoinen sitten syntyi, hän suhtautui suurella hilpeydellä ajatukseen siitä, että nukkuisi omassa sängyssään, sillä totta kai hänen paikkansa oli perhepedissä äidin rinnalla. Unipupun hän kuitenkin hyväksyi epäröimättä ja vielä tänäkin päivänä haalistunut ja nuhjuinen mutta sitäkin rakkaampi Unipupu on esikoisen matkalippu höyhensaarille. 

Tytön ollessa puolitoistavuotias, Unipupu sai kaverikseen Haukun, Ikeasta ostetun pehmokoiran. Haukustakin tuli pitkäksi aikaa hyvin tärkeä unikaveri, vaikka tätä nykyä se onkin uudelleen nimetty kuopuksen toimesta Abbeksi ja pyörii useimpina öinä kuopuksen sängyn jalkopäässä.

Unipupu ja Haukku, esikoisen uskollinen pehmoparivaljakko, olivat joulun 2014 lähestyessä tytölle niin tärkeitä, että halusin säilöä jotain siitä taianomaisesta rakkaudesta muistiin. Syntyi (hyvin pienimuotoinen) valokuvasatukirja nimeltään

Unipupun ja Haukun jännittävä päivä

joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on erittäin helppo ja nopea toteuttaa. (Helppous ja nopeus olivat tätä lahjaa väkertäessä erittäin tärkeitä kriteereitä, pyörihän jaloissani yksi vaativa taapero ja yksi viisikuinen vauva.)

Suunnittelin mieheni kanssa muutaman esikoisen mielipuuhiin sopivan kohtauksen, jossa esiintyivät Unipupu ja Haukku kahdestaan. Pienen valokuvasatukirjan juoni oli nimittäin tällainen: esikoisen poissaollessa Unipupu ja Haukku yrittävät viihdyttää itseään muun muassa leikkimällä, palapeliä tekemällä, lukemalla ja televisiota katselemalla, mutta mistään ei oikein tule mitään ilman heille niin rakasta tyttöä. Kun esikoinen sitten tulee kotiin ja menee päiväunille, Unipupu ja Haukku nukahtavat onnellisina tytön viereen.

Kuten jo mainitsin, helppous ja nopeus olivat avainroolissa univelkaisen pikkulapsikaaoksen keskellä, ja kirjan toteutus on hyvin pelkistetty. Minä etsin kirjakaupasta sopivan kokoisen muistikirjan, mies teetti valokuvat, minä kirjoitin tarinan ja mies liimasi kuvat kirjan sivuille. (Melkoista tiimityötä siis.) Sitten vain kirja pakettiin odottamaan joulupukin vierailua.

Ja kun esikoinen sitten jouluaattona löysi tämän kirjan lahjapaketista, hän oli juuri niin ilahtunut ja ihmeissään kuin olimme mieheni kanssa toivoneet. Voi että miten kaksivuotiaan mieltä kutkutti ajatus siitä, että Unipupu ja Haukku elävät hänen poissa ollessaan ihan omaa elämäänsä! Ja miten onnellinen ja täynnä rakkautta hän oli miettiessään, miten kova ikävä unikavereilla on häntä, jos niiden täytyy jäädä kotiin.

Kirjaa luettiin tuon joulun jälkeen aika tiheästi, sitten se unohtui pitkäksi aikaa lipaston laatikkoon, kunnes taas kaivettiin esiin. Jossain vaiheessa, olisikohan siitä nyt vuoden verran aikaa, kun esikoinen taas pitkästä aikaa katseli kirjaa, hän totesi vähän hymähtäen, että eihän Unipupu ja Haukku oikeasti ole näitä juttuja voineet tehdä. Tätä postausta kirjoittaessani selailin valokuvakirjaa ja totesin puolihuolimattomasti esikoiselle, että eikö olekin hassua, että Unipupu ja Haukku ovat puuhailleet täällä kahdestaan kaikenlaista. Esikoinen oli hetken hiljaa ja vastasi sitten:

"Eivät pehmolelut osaa kävellä. Joku pehmolelukeiju on taikonut ne tekemään erilaisia juttuja. Tai sitten se on ollut iskä."

Olisi hauska ajatella, että pehmolelukeiju. 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Hyvän mielen lastenkirjablogi.

Tiia Aaltonen / aaltiia@gmail.com

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017

Kategoriat