Lellivauva pulkkailee

Eräs ystäväni sanoi, että minulla on rokkistara -syndrooma. Tekstiä ei vain synny, kun kaikki on hyvin. Ehkä se on totta. Eräänä aamuna kannoin kaksivuotiaamme loskan läpi päiväkotiin ja sukkani kastuivat eteisessä, koska kengät pitää ottaa pois. Sen jälkeen huomasin, että oman takkini vetoketju on rikki ja jumissa ja revin takin yläkautta pois. Eipä noista paljon draamaa revitä ja totta puhuen ei edes juurikaan harmittanut. 

Samaisena aamuna katselin metrolaiturilla koditonta miestä, joka kaiveli roskakoreja ja joi tyhjäksi löytämiään limupulloja. Ajattelin, että kävelen hänet kiinni ja annan lounassetelin, mutta sekin ajatus katosi jonnekin flegmaattiseen aamu-usvaan eikä kenenkään elämään pilkahtanut yhtään ylimääräistä auringonsädettä. 

Turha sitä kaunistella, olemme prosenttijengiä, sitä paskasakkia maapallolla, jolla on kaikki hyvin. Kaiken lisäksi flunssakierteen keskellä (ja kuumehoureisen alkutalven jälkeen) olemme olleet jo liki kuukauden terveenä. Se on väärin. Siis suhteessa uraani tragikoomisen perhedraaman kirjoittajana. Vanhojen “hyvien” aikojen muistoksi, jolloin kirjoitin tätä blogia koska minulla ei ollut varaa psykoterapiaan, yritän vielä repiä kasaan hieman draamaa.

Ihanan prinsessamme 2 v. syntymäpäivät sujuivat sangen rattoisasti. Tapasimme pari kuukautta nuoremman Tukholman serkun Vuosaaren uimahallissa, jossa on neljä pikkuisille sopivaa allasta ja megalomaaninen liukumäki (ja vauva-altaassa piskuinen liukumäki). Rakas vaimoni jäi kokkaamaan ja siivoamaan meidän nauttiessamme elämästä (tai ollessa poissa tieltä). Hän kuitenkin soittaa ollessamme pukuhuonessa, kertoo oksentavansa ja on kykenemätön tekemään mitään. Palatessamme kotiin evaluoimme (ilman kovin tieteellisiä perusteita), että kyse on luultavasti ruokamyrkytyksestä eikä epidemiasta. Taaperomme menee päiväunille ja isä alkaa hieman kireänä siivoamaan ja laittamaan pöytää koreaksi. Vaikka olemme todella “siistejä” ihmisiä lattialla on muutama sedimenttikerros puuroa, juustonpaloja, Ryhmä Hau tarroja ja kaikkea muuta mahdollista. Onneksi meillä on kakku, sillä perunasalaatti, coctail-palat ja mokkapalat jäivät tekemättä. Loihdin sen ainoan asian  minkä osaan eli lataan kasan juustoja ja salamia pöytään, mutta isännän ilme saattoi silti olla hieman kireä ensimmäisten sukulaisten saapuessa puoli tuntia etuajassa. 

On ollut mielenkiintoista tarkkailla toimintaamme erilaisissa katastrofeissa. Uusimpana pienokaisemme tunki sormensa kylpyhuoneen metallisen viemäriritilän reikään. Kun havahduimme huutoon sormi oli turvonnut, jumissa ja tyvestä tursusi verta. Isä (eli minä) siirtyi suoraan paniikkimoodiin. Pidin lasta paikoillaan ja toistin kimeästi huutamalla “Rauhoitu!”, mikä ei jostain syystä rauhoittanut lasta lainkaan. Kävin myös pikakelauksella mielessäni läpi erilaisia sivuleikkureita, jotka saattaisivat löytyä varaston uumenista. 

Perheen toimintakykyinen taho eli vaimoni aloitti tohelluksen vauvaöljyllä, jota hän suihkutti vauvan sormeen sen varsinaisesti auttamatta mitään. Seuraavaksi syliin tuli gallona rypsiöljyä yhtä vauhdikkaasti, mutta vaikka isä ja vauva olisivat liukuneet vaikka neulansilmästä läpi sormi pysyi edelleen jumissa veren määrän (ja isän paniikin) lisääntyessä. Tämän jälkeen paikalle saapui kattilallinen kylmää vettä, mutta juurikin väärän kokoisena eivätkä ritilä (ja pieni sormi) mahtuneet sisään isän fysiikan- ja järjenvastaisesta tunkemisesta huolimatta. Ämpäri täynnä jäistä vettä viimein toimi ja pieni sormi pieneni entisestään päästen pois pinteestä.

Aiemmin, flunssan vielä kiusatessa, keikkuessaan jakkaralla kylpyhuoneessa, lapsemme kaatui naamalleen lattialaatoille. Otsaan tuli vekki ja kirkuvan lapsen toisestä sieraimesta tususi räkää ja toisesta verta. Emme ole nähneet lapsemme verta merkittävässä mittakaavassa, eikä mitään akuuttia ei ollut tehtävissä, joten päätimme molemmat heiluttaa paniikissa käsiä ja törmäillä seiniin. Kävimme myös läpi sangen absurdin ja nopean riidan, jossa minä mm. väitin, että naamalleen kaatuminen on paljon parempi kuin takaraivolle kaatuminen, koska otsa on niin kova. Vaimoni taas syytti minua erään tietyn vauvakirjan aivotärähdysosion lukemattomuudesta ja vaati, että listaan oireita ulkomuistista. Olin tyytyväinen flunssaisuudesta, koska minun ei tarvinnut aamulla kohdata päiväkotitätien inkvisitiota “Jaahas, TAAS uusi arpi, mistäs tämä on tullut?”. Siis tietenkin hienoa, kun kysellään ja välitetään, joskus vain tuntuu, että se kohdistuu aina meidän perheeseen. 

Tämä blogin on tarkoitus kertoa riutuvasta Start-Up -yrittäjästä. Oikeampi kuvaus nykyään on epäonnistunut StartUp -yrittäjä. Toisaalta, vaikka olen päässyt takaisin kuukausipalkan ihanaan syleilyyn (kiitos Reaktor) velkojen kanssa riutuminen jatkuu jonkin aikaa. Tuoreimpana yllätyksenä sain suosituksen ajaa myös Yhdysvalloissa olevan tytäryhtiön konkurssiin (mikäli mielin ikinä matkustaa tai työskennellä siellä) ja tämäkin harjoitus osui suoraan entisen toimitusjohtajan jo valmiiksi tyhjään kukkaroon. Ongelmista on ennenkin selvitty ketjuttamalla ylimääräisten luottokorttien viimeisiä limiittejä (varsinainen luottokortti on ollut tapissa viimeiset kaksi vuotta), mutta ikävä kyllä nekin resurssit oli sangen loppuun kaluttu. Veropäätösten, raporttien ja lopetusilmoitusten jälkeen tuli seinä vastaan ja maksettavaa oli vielä $400. Pikkukakkosta katsova perhe kohotteli kulmakarvojaan, kun perheen isä hautasi päänsä käsiin ja itkeä tirautti silkasta turhautumisesta. SIllä hetkellä tuntui, ettei tämä kakan lapiointi lopu ikinä. 

Tokihan meillä on kaikki hyvin ja pidemmässä juoksussa $400 häviää pyöristysvirheeksi, mutta sillä tarpeen hetkellä sitä ei vain ollut. Tuolloin, pimeyden sormien puristaessa ihmispolon sydäntä, rakas vaimoni ojensi minulle hieman vähemmän miinuksella olevan luottokorttinsa. Hän kuiskasi korvaani “Olenko koskaan kertonut, miten paljon ihailen sinua ja sitä, että uskallat tehdä asioita?”. Sitten hän lisäsi hieman kovemmalla äänellä, “Minä muuten teen kaikki rahaan liittyvät päätökset tästä eteenpäin”.

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Lellivauva kertoo StartUp-yrittäjän selviytymistaistelusta hänen pyrkiessään täyttämään vaimon, vauvan ja sijoittajien odotukset; kaikki tietenkin täydellisesti! Kirjoittaja Peter Lindberg on Apped-nimisen StartUpin toimitusjohtaja, kirjailija, suuri rakastaja ja ennen kaikkea pienen, ihanan tyttövauvan isä. 

Teemat

Hae blogista

Kategoriat