Jos lapsosten kanssa uskaltautuu julkisiin tiloihin, täytyy aina varautua yllätyksiin. Useimmiten kaikki sujuu mallikkaasti ja yllätykset ovat pääosin positiivisia. Mutta sitten on ne kerrat, jolloin on itse hieman väsynyt, lapsella liikaa purkautumatonta energiaa ja ulkoiset olosuhteetkin sellaisia, että kaikki katastrofin ainekset ovat käsillä. Tällöin vanhemmalta vaaditaan todellista kulttuuritahtoa, mikäli hän aikoo selvitä vastentahtoisen jälkikasvunsa kanssa läpi esimerkiksi taidenäyttelyn kaltaisesta prässistä.

Niin, kävimme siis 2,8-vuotiaan kanssa HAMissa, Yayoi Kusaman näyttelyssä. Seuraneitinämme oli yksitoistavuotias kummityttöni. Näyttely sinänsä oli erinomainen ja visuaalisesti niin hieno, että se varmasti viehättää pienimpiäkin näyttelyvieraita. Moni olikin ottanut lapsensa mukaan museoon.

Meidän visiittimme HAMiin lähti kuitenkin heti alusta alkaen väärille urille, kun kuvittelin, että rajattoman utelias kaksivuotiaani pärjäisi näyttelyssä ilman rattaita. Eipä pärjännyt. Lapsen ulottuvilla oli aivan liikaa sellaisia esineitä, siis taideteoksia, joihin ei saanut koskea. Olimme olleet näyttelyssä vasta muutaman minuutin, kun saimme jo ensimmäisen muikkarin näyttelyvalvojalta. Näyttelyvalvonnan linja tuntui aika tiukalta, sillä lapsi ehti tuolloin vasta koskettaa koroketta, jonka päällä oli veistoksia. Ymmärrän silti täysin valvojan huolen: uhmaikäinen on Kusaman näyttelyn kaltaisessa tilassa yhtä luotettava tapaus kuin kiimainen elefantti posliinikaupassa.

Jottemme olisi aiheuttaneet museolle korvaamatonta vahinkoa, katsoin parhaaksi istuttaa lapsen takaisin rattaisiin ja kiinnittää hänet niihin valjailla. Jouduttuaan takaisin rattaisiin kaksivuotias sinetöi kantansa koko taidenäyttelymeininkiin: se ei häntä enää kiinnostanut. Pian hän jo ilmoittikin, että: "Minulle riittävät nyt nämä pilkut." Tämän jälkeen sain aika moneen kertaan kuulla, että rattaista ja oikeastaan koko näyttelystä pitäisi päästä pikaisesti pois.

Yksitoistavuotias kummityttöni sen sijaan katseli näyttelyä rauhassa omaa tahtiaan ja siitä selvästi nauttien. Ilmeisesti "uhmiskin" sai näyttelystä kaikelta kouhkaukseltaan jotain irti, sillä kotiin päästyämme hän halusi tehdä omaa taidetta vesiväreillä. Pilkkuja paperille ei kuitenkaan piirtynyt, vaan autoja ja kiviä. Ja kun seuraavan kerran suuntaamme johonkin taidenäyttelyyn, uhmiksen toive on, että näyttelyssä olisi pilkkujen sijaan esillä busseja.

Mikäli olet menossa ottamaan itsestäsi selfien lasten kanssa Kusaman näyttelyyn, rauhoita ensin mielesi esimerkiksi meditoiden ja uskaltaudu. Se kannattaa. Tässä lisäksi muutama konkreettinen ohje näyttelyn tenavien kanssa läpi juosseelta:

  1. Istuta alle neljävuotiaat lapset suosiolla rattaisiin. Näyttelyssä on liikaa houkuttavan näköistä ja ehdottoman kiellettyä kosketeltavaa.   
  2. Jos mukana on lukutaitoisia lapsia, valmistele etukäteen järkevä vastaus kysymykseen: "Mitä tarkoittaa fallinen?"
  3. Varaudu jonottamaan ja kerro myös jälkikasvulle, että jonotusta on tiedossa. Tai mene museoon silloin, kun muut ovat töissä.
  4. Museossa on siistit hissit. Käytä niitä ja niiden nappuloita taaperon palkitsemiseen. (Pidä näppisi erossa tuosta kurpitsasta, niin saat kohta tilata hissin!)
  5. Valmistaudu siihen, että lapseen iskee näyttelyn jälkeen kotona yllättävä maalausinnostus. Vesivärit siis valmiiksi esille.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Intohimoni on kulttuuri ja saan paljon iloa kirjoittamisesta. Vielä palavammin rakastan -14 ja -16 syntyneitä lapsiani. Tämän blogin tekstit syntyvät siellä, missä nämä minulle tärkeät asiat kohtaavat. Kirjoitan blogiini lastenkulttuurista, siis kaikesta siitä, mikä kiinnittää tehotouhottajan huomion, saa pienet tähtisilmät loistamaan ja pumpulajalat tanssahtelemaan.

 

Olen koulutukseltani historioitsija, sydämeltäni laaja-alainen humanisti. Siviiliammatiltani olen oppimateriaalien kustannustoimittaja. 

 

Voit seurata blogiani myös Twitterissä ja Instassa

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat