Seurasin joulun alla pinnallisella mielenkiinnolla joulupukista käytyä keskustelua. Joidenkin tutkijoiden mukaan joulupukkitarina on lapsille vaarallinen, Richard Dawkinsin mukaan jopa tuhoisa. Samainen skeptikko-Dawkins on todennut, että sadut ylipäänsä antavat lapsille vääristyneen maailmankuvan.

Hupaisaa! Lapset itsehän ovat mitä parhaimpia sadunkertojia ja tarinoiden keksijöitä - siihenhän leikkikin perustuu. Meidän kodissamme satujen "vääristyneellä maailmankuvalla" oikein mällätään. Esimerkiksi vastaanhangoittelevan lapsen siirtäminen tilanteesta toiseen helpottuu huomattavasti, jos arkiset askareet somistaa saduilla. Hauskinta tarinointi on silloin, kun lapsi ryhtyy itse ohjailemaan vanhempiensa tarinankerrontaa ehdottamalla uusia juonenkäänteitä. Tällöin jumpittelu unohtuu ja toimitettavat askareet alkavat sujua kuin itsestään tarinan tahdittamana.

Toisinaan olen myös saduttanut esikoistamme. Sadutus on metodi,  jossa lasta ohjataan tuottamaan omia tarinoitaan. Sitä voi ryhtyä harjoittamaan heti, kun lapsi osaa jonkin verran puhua. Sadutus toimii yksinkertaisimmillaan siten, että lasta pyydetään kertomaan tarina ja hänen annetaan kertoa se ilman vanhemman merkittävää ohjailua. Näin syntyi esimerkiksi tämä esikoiseni ensimmäinen tarina silloin, kun hänellä oli ikää 2 vuotta ja 2 kuukautta:

Kaukana vessassa asui pieni karhu ja hänen siskonsa. Ne tappeli siellä vessassa ja leikki. Onko niillä käsiä? Ei, vaan räpylät! Räpylöillä ne tepsuttelivat ulkomaille. Siellä karhuemo tuli vastaan. Kummallista ääntä kuului sieltä metsästä! Isikarhun ääntä! Kumarrus. Loppu. 

Nykyisin aloitan sadutuksen usein kehottamalla esikoistani ensin keksimään, mistä aiheesta tarina kertoo. Näin syntyy tarinan otsikko. Seuraavaksi kysyn, kenestä tarina kertoo. Ja kolmanneksi tiedustelen, mitä tarinan päähenkilö tekee. Tästä lähtien tarina alkaakin sitten rakentumaan kuin itsestään yhden kysymyksen varassa: "Mitä sitten tapahtui?" Samalla kun lapsi kertoo tarinaansa, kirjoitan sen ylös. Aina välillä luen kirjoittamani tekstin, jotta lapsi pysyisi omassa kerronnassaan kärryillä.

Sadutus voi auttaa myös sen kartoittamisessa, mitä lapsen päässä todella liikkuu. Alle kolmevuotiaasta on toisinaan hieman vaikeaa saada irti asioita. Jos esimerkiksi kysyn, miten päiväkodissa on mennyt, järjellistä vastausta tulee harvoin. Saduttamalla sen sijaan saa kätevästi selville, minkälaiset asiat lasta liikuttavat.  Vai mitä sanotte tästä joulukuun alussa tallennetusta tarinasta?

Myyrä ja otus

Olipa kerran myyrä, joka oli Pariisissa. Pariisissa oli kylmä sää. Pilvet leijui taivaalla ja pilvet oli peittäneet auringon - niin kuin täällä. 

Myyrä huomasi edessään leikkipuiston ja hän leikki ja leikki ja leikki siellä. Sitten tuli se otus, ihan musta otus. Otus naksautti myyrän bussiin ja bussi lähti Ranskaan. Ai, kirjastoauto se oli!

Kirjastoautossa ei ollutkaan yhtään kirjoja. Siellä oli vain yksi pallokirja! Kirjastoauton ovet meni kiinni ja se lähti. Sitten se laskeutui ja ovet aukesivat ja sitten se nousi ja lähti. 

Myyrä istahti kirjastoautossa tuolille ja se lähti sen mukana. Setä ajoi kirjastoautoa. Otus jäi sinne leikkipuistoon.

Hauskaa "Myyrä ja otus "-tarinassa on se, että siitä käy hyvin ilmi lapsen tärkeimmät jutut: leikki, leikkikenttä ja kiinnostus kulkuneuvoja kohtaan. Kulkuneuvojen kuningas on tietysti kirjastoauto, sillä se paitsi liikkuu ja sihisee myös sisältää melkoisen arsenaalin kirjoja. Pariisi ja Ranska ovat olleet meillä monenlaisista perhesyistä paljon esillä. Myyrä on puolestaan lastun lempi animaatiohahmo, josta kerrotaan meillä paljon omia tarinoita. Ja vaikka lapsen tarinaan ei saisi vaikuttaa, myönnän, että tein tämän sadutuksen kohdalla poikkeuksen. Kysyin lopuksi, mitä sille tarinan otukselle oikein tapahtui. Muuten asia olisi jäänyt vaivaamaan minua!

Samoihin aikoihin, kun muistiin kirjattiin tarina "Myyrä ja otus", koettiin meillä toistaiseksi mieleenpainuvin sadutuselämys. Ajattelin, että joulukorttiin olisi hauska saada lapsen sanelema absurdi joulusatu - olihan hän vielä niin nuori, ettei muistanut edellisistä jouluistaan mitään. Joulusatua ei kuitenkaan syntynyt, sillä lapsi rallatteli siltä istumalta ilmoille seuraavan dada-henkisen joulurunon:

Keitä keitä joulupuuro lintusen selästä.

Heitä heitä nurmilintu, Illin lapsi, kultahapsi. 

Jos tarinoiden kertominen siis antaa lapselle "vääristyneen maailmankuvan", niin selvästikin se opettaa lapselle samalla kielen tajua ja antaa mielikuvitusta. Epäilemättä se synnyttää myös läpi elämän kantavan rakkauden omaa kieltä kohtaan.          

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Intohimoni on kulttuuri ja saan paljon iloa kirjoittamisesta. Vielä palavammin rakastan -14 ja -16 syntyneitä lapsiani. Tämän blogin tekstit syntyvät siellä, missä nämä minulle tärkeät asiat kohtaavat. Kirjoitan blogiini lastenkulttuurista, siis kaikesta siitä, mikä kiinnittää tehotouhottajan huomion, saa pienet tähtisilmät loistamaan ja pumpulajalat tanssahtelemaan.

 

Olen koulutukseltani historioitsija, sydämeltäni laaja-alainen humanisti. Siviiliammatiltani olen oppimateriaalien kustannustoimittaja. 

 

Voit seurata blogiani myös Twitterissä ja Instassa

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat