Ensi alkuun omia lapsuusmuistoja historiallisesta museosta: ruukunpalasia vitriinissä, vanhoihin vaatteisiin puettuja kasvottomia nukkeja vitriinissä, hassut eripituiset suosta löydetyt sukset museon katossa ja – jos oikein onni potki – vanhoja leluja vitriinissä. Eikä mihinkään tietenkään saanut koskea, ei edes siihen vitriiniin.

Vaan nyt ovat ajat toisenlaiset, ajattelin, ja päätin käydä esikoiseni kanssa testaamassa Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungin. Olin kyllä kuullut sitä kehuttavan, mutta en silti osannut arvata, kuinka mahtava paikka se olisi.

Lasten kaupungin alakerrassa eläydytään museorakennuksen eli Sederholmin talon hengessä 1700-luvun Helsinkiin. Sieltä löytyy niin kauppaa, suutarinverstasta, satamaa kuin teatterisaliakin. Hirveän tarkasti en ehtinyt mihinkään perehtyä, sillä minulla oli kiire juosta riemusta kiljuvan ja huoneesta toiseen syöksähtelevän kaksivuotiaani perässä. Pikkuisella oli koko ajan kiire eteenpäin, ”tuonne leikkihuoneeseen”. Parhaiten hän viihtyi Lasten kaupungin satamassa laivan lastia purkaen.

Lasten kaupungin teatterihuoneessa voi tehdä oman käsinukketeatteriesityksen ja kokeilla roolivaatteita. 
Lasten kaupungin teatterihuoneessa voi tehdä oman käsinukketeatteriesityksen ja kokeilla roolivaatteita. 

 

Yläkerrassa ihmettelimme pisimpään sinne rakennettua lähiömummolaa, joka oli varsinainen taaperon paratiisi. Mummolassa oli nimittäin näytillä – ja kosketeltavana – sähkölaitteita 70–80-luvulta. Sieltä löytyi lisäksi vanhanaikainen lankapuhelin, jolla soitettiin ensin äidin lapsuudenaikaiseen kotinumeroon ja sitten vielä lapsen mummon vanhaan työnumeroon.

Museon mummolassa oli monenlaisia vanhanaikaisia teknisiä härpäkkeitä ja niissä runsaasti nappeja paineltavaksi. 
Museon mummolassa oli monenlaisia vanhanaikaisia teknisiä härpäkkeitä ja niissä runsaasti nappeja paineltavaksi. 

 

Yläkerrassa oli myös huone täynnä vanhoja leluja leikittäväksi. Lisää vanhoja leluja löytyi vitriineistä, mutta niistä taapero ei välittänyt tuon taivaallista. Tämän ikäiselle on tärkeää päästä koskettamaan esineitä, joten vitriineitä toki hieman paukuteltiin, mutta niiden sisään ei juuri edes vilkuiltu.

Esikoiseni on vielä varsin pieni, joten suurin osa museoväen ystävällisesti ripottelemista ja äidin tarjoilemista historiallisen tiedon murusista valui hänen mielestään kuin vesi hanhen selästä. Mutta jotain jäi väistämättä matkaan. Esimerkiksi tieto siitä, millaisella puhelimella äidin lapsuudessa soitettiin.

Tärkein opetus lienee kuitenkin se, että museossa käyminen on hurjan hauskaa. Tulemme vierailemaan Lasten kaupungissa vielä monen monta kertaa. Ja seuraavalla kerralla otamme kaveritkin mukaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Intohimoni on kulttuuri ja saan paljon iloa kirjoittamisesta. Vielä palavammin rakastan -14 ja -16 syntyneitä lapsiani. Tämän blogin tekstit syntyvät siellä, missä nämä minulle tärkeät asiat kohtaavat. Kirjoitan blogiini lastenkulttuurista, siis kaikesta siitä, mikä kiinnittää tehotouhottajan huomion, saa pienet tähtisilmät loistamaan ja pumpulajalat tanssahtelemaan.

 

Olen koulutukseltani historioitsija, sydämeltäni laaja-alainen humanisti. Siviiliammatiltani olen oppimateriaalien kustannustoimittaja. 

 

Voit seurata blogiani myös Twitterissä ja Instassa

Teemat

Blogiarkisto

2017

Kategoriat