Kirjoitukset avainsanalla koliikki

Ehkä nyt uskaltaa viimein hengittää syvään. Uusi vauva on melkein kahden kuukauden ikäinen eikä itkuisuutta ole juurikaan ollut. Tähän asti jo vauvan yrittämisestä saakka ajatus uudesta koliikkivauvasta painoi mieltä.

 

Ne unettomat yöt ja päivät. 30 minuutin pätkäunet, sitten itku jatkuu taas. Mikään ei auta, ei edes nykyhienoudet kuten koliikkikeinu. Minä sekä kumppani olimme aivan loppu, niin henkisesti kuin fyysisesti. Ajauduimme roskaruokakierteeseen kun ruokaa ei jaksettu laittaa, sitten lihosimme ja jaksoimme vielä sitäkin vähemmän.

 

Toinen vauva oli silti jo unelmissa. Tiesin sisimmässäni jo esikoista odottaessa, että tämä ei ole viimeinen kertani odottaa lasta. Toinen vauva olisi ollut tervetullut jo aikaisemminkin, mutta unettomat yöt sotki ajatuksen ja unelman. Toisen vauvan yrittämistä siirrettiin ja se aloitettiin vasta kun esikoinen oli yksivuotias, kun pahin oli jo ohi.

 

Kun aloimme yrittämään toista vauvaa, molempia varjosti ajatus tkuisesta lapsesta. Googlailin, että mikä olisi todennäköisyys toiseen koliikkivauvaan. Esikoinen oli edelleen huono nukkumaan ja elämäntapamme eivät olleet terveellisimmästä päästä. Joskus metin, että pitäisikö toista alkaa yrittämään edes ollenkaan. Pystyimme toivomaan vain parasta.

 

Raskaustestin näyttäessä positiivista olo oli tunnesekainen. Olenko minä nyt valmis? Ihan varmasti? Mitä jos vauva olisi itkuinen?

 

Kyttäsin ruokavaliotani ja liikuin mahdollisimman paljon. Tein kaikkeni edistääkseni omaa sekä vauvan terveyttä, siitä tuli jossain vaiheessa jopa pakkomielle. Laihduin raskauden aikana 8kg. Lähtöpainoni oli sama ennen raskautta, kuin viimeisellä äitiysneuvolakäynnilläkin. Söin paljon kasviksia, jätin punaisen lihan pois ja join vettä.

Ostin erilaisia tuotteita mitkä voisi rauhoittaa itkuista vauvaa.

 

 

Vauvan synnyttyä olin ihmeissäni. Hän nukkui lähes kokonaisia öitä jo sairaalassa. Hän oli aivan erilainen kuin veljensä.

 

Kehuin vauvan unenlahjoja suvulle ja ystäville, mutta en saanut paljoa kannustusta. "Kyllä se siitä vielä alkaa, odota pari viikkoa". Itkuisuus ei alkanut, mutta itse saatoin valvoa öitä pelkästä stressistä. Olisin kaivannut enemmän tukea ja ymmärrystä kuin pelottelua. Olinhan stressannut itkuisuutta jo vauvan yrittämisestä asti.

 

Mitä jos hän herää kohta itkemään ja siitä se alkaa?

Taasko mennään vuosi ilman yöunia?

Miten jaksan esikoista jos en saa ollenkaan unta?

 

Vain itkuisen vauvan äiti voi ymmärtää toisen äidin tuskan. Unettomuus ja kipu lapsen kasvoilla, päivästä toiseen. Se on pelottavaa kenelle tahansa. Tukea saa harvoin tarpeeksi ja kohtaan nyrpeitä naamoja. "Kyllä vauvan kuuluu itkeä" he sanovat, mutta eivät ymmärrä. Koliikki ei ole niin yksinkertainen.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Uskallan väittää, että moni 21-vuotias ei vielä elä keskellä lapsiarkea.

Minä elän tätä arkea kolmen lapsen ja aviomieheni kanssa. Lapsiarkeni alkoi joulukuussa 2015 esikoispoikani synnyttyä ja tämän jälkeen sain vielä kaksi ihanaa tyttöä.

Blogissani pohdin nuoren vanhemmuuden haasteita ja kirjoitan laajalti meidän tavallisista, mutta vauhdikkaista päivittäisistä touhuistamme.

Yhteydenotot ja yhteystyöt: vahterajasmin@gmail.com

Teemat

Blogiarkisto

2017