Kirjoitukset avainsanalla lastenkulttuuri

Maija Mehiläinen ja hunajakisat. Kuva: Future Film.

Paljon lastenelokuvia katsovasta aikuisesta - ja lapsestakin - voi tuntua toisinaan siltä, että leffat toistavat itseään. Lastenelokuvista voi löytää sekä tarpeettomia kliseitä että lasta palvelevia kerronnan keinoja.

Esimerkiksi hyvän voitto pahasta on aikuiselle kenties uuvuttavan ilmeinen mutta lapsen kannalta tarpeellinen ja perusteltu, maailman hahmottamiseen ja turvallisuuden tunteeseen liittyvä tekijä. Hienosyisempi harmaan sävyjen hahmottaminen kehittyy aivoissa vähitellen, ja teini-ikäinen katsoja yleensä jo kaipaa moniulotteisia hahmoja, jotka eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja.

Listasin alle viisi lastenelokuvien tyypillistä piirrettä selityksineen. Sepustusten perästä löydät myös leffatärppejä kliseiden kumoamiseen!

 

Lastenelokuvien kliseet TOP 5

1. Orpous tai vanhemmista eroon joutuminen

Vanhempien menetys on yksi pienten lasten universaaleista peloista, joten ei ole ihme, että sitä käsitellään laajamittaisesti myös lastenkulttuurissa. Joskus yhtäkkinen itsenäisyys on mahtavaa ja johtaa riehakkaaseen vapauteen kuten elokuvassa Yksin kotona, joskus se taas johtaa vanhempien tai kodin epätoivoiseen etsimiseen kuten vaikkapa E.T.:ssä. Elokuva voi olla turvallinen tapa käydä läpi tuota yhtaikaa niin houkuttelevaa ja kauheaa aihetta. Vähennä kliseitä: Aristokatit (1970), jossa koko kissaperhe kidnapataan ja lapset tempautuvat seikkailuun yhdessä äitinsä kanssa.

2. Hölmöt aikuiset

Pienelle katsojalle voi olla äärimmäisen vapauttavaa eläytyä hetkeksi maailmaan, jossa aikuiset ovat höpsöjä sekoilijoita ja lapset puolestaan osaavia, pystyviä ja rohkeita. Niin Risto Räppääjissä, Peppi Pitkätossussa kuin Rosvoloiden perheessäkin nimenomaan lapsi on riittävä, aktiivinen toimija. Pienet katsojat nauttivat kaikkivoipaisesta päähenkilöstä ja samastuvat sellaiseen mielellään. Todellisuudessa lapsen elämä harvemmin on sellaista - eikä kuulukaan olla. Esimerkiksi Soppalinnan salaseurassa aikuiset taantuvat täysin, ja lapset joutuvat hoitamaan heitä; aluksi se on tietenkin huvittavaa, mutta alkaa pitemmän päälle käydä oikeasti raskaaksi. Vähennä kliseitä: Vaianassa (2016) aikuiset ovat vakaita järjen ääniä. Erityisesti nuoren päähenkilön viisas isoäiti tekee vaikutuksen.

3. Vahvat tyttösankarit

Älkää käsittäkö väärin, elokuvat tarvitsevat vahvoja naisia. Pulassa oleva neito lienee tarinallisista kliseistä tyhmimpiä - mutta sen välttämisen myötä tilalle on tullut vahva sankarityttö, joka saa yhä usein valtuutuksensa poikien suoman, yllättyneen ihailun kautta. “Ai, oletkin kova tyyppi vaikka olet tyttö. No siinä tapauksessa.” Tavalliset lapset, jotka (sukupuolesta riippumatta) pitävät vaikkapa lukemisesta eivätkä ole kovin hyviä kiipeämään puuhun tai heittämään palloa, eivät edelleenkään näytä olevan tervetulleita valkokankaalle. Onneksi altavastaajasta sankariksi kehittyvä päähenkilö (esim. Räyhä-Ralfin Nelli, Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Hikotus ja Boksitrollien Egu) on vähintään yhtä yleinen tapaus kuin valmiiksi vahva keskushahmo. Yllättävän usein näyttää kuitenkin olevan  niin, että lastenelokuvissa pojat kasvavat, kun taas tytöt ovat valmiiksi vahvoja. Olisi tärkeää, että kaikki saisivat tilaisuuden mokailla, ilman vaatimuksia täydellisyydestä. Vähennä kliseitä: esimerkiksi Onneli ja Anneli (2014) ja viiltävän kaunis Poika ja haukka (1969) kertovat itsenäisistä lapsista, jotka edustavat tarpeen mukaan myös hoivailua, herkkyyttä ja hiljaisuutta.

4. Ilkeät sosiaalityöntekijät

Lastenelokuvissa sosiaalityöntekijät ovat lähes poikkeuksetta häijyjä jääriä, jotka haluavat vain riistää lapsen kotoaan. Mielestäni kyseessä on yksi lastenelokuvien vahingollisimmista stereotypioista, kun esitetään, että lastensuojelun perimmäinen tarkoitus ei olisi auttaa lasta ja perhettä. En väitä, etteikö perheillä olisi tosielämässä kokemuksia myös päinvastaisesta, mutta luotettava aikuinen lisää mittavasti lapsen turvallisuuden tunnetta myös valkokankaalla. Vähennä kliseitä: Elämäni kesäkurpitsana (2016), jossa huostaanotettuja lapsia kohdellaan lämpimästi kohdaten ja huolehtien.

5. Kaavamaiset pahikset

Tämä on oma suosikkiärsytykseni lastenelokuvissa: pahikset, jotka käyttävät epäselvää puhekieltä (ja kenties myös pukeutuvat siivottomasti ja jauhavat purkkaa, kuten Bamse-elokuvissa). Myönnetään, että kyseessä on makuasia, sillä myös vinhasti puhekielellä solkkaavat sankarit ärsyttävät, kun taas esimerkiksi ainaisen kohtelias karhuherra Paddington viehättää. Reteitä tai ei, lastenelokuvien pahikset tapaavat kuitenkin olla melkoisia kliseekimppuja Maija Mehiläisen koulukiusaajatyypeistä Vili Vilperin lipeviin kissapetoihin. Pahiksia kannattaa välillä lähteä myös pohtimaan ja haastamaan yhdessä lasten kanssa (evääksi voit lukea esimerkiksi tämän Media-avaimen jutun "Hyvä ja paha lastenelokuvassa"). Vähennä kliseitä: Naapurini Totoro (1988) on klassikko, jonka tarina ei keskity hyvän ja pahan taisteluun vaan mielikuvituksen voimalla uudesta elämäntilanteesta selviäviin sisaruksiin.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: iStock

Miltä tuntuu nähdä kuva isolta kankaalta elokuvateatterissa?

“Hassulta, kun se on niin iso, ja vähän oudolta”, kuvailee kohta viisivuotias kokemusasiantuntija.

Entä mitä tehdä, jos elokuva tuntuu liiankin jännittävältä? Tarvitaanko mukaan eväitä? Pitääkö istua omalla paikalla? Eli miten elokuvateatterissa ollaan?

Kokosin vinkkejä parhailta asiantuntijoilta - lapsilta!

Teatterissa elokuvaa ei voi panna pauselle

Sampo (4): Elokuvateatterissa käyttäydytään kiltisti. Silleen ettei hölmöillä, ei puhuta vessajuttuja, eikä lyödä tai potkita tai tönitä. Elokuvissa ei tarvii pelätä. Mutta jos tulee pelottava kohta, voi laittaa silmät kiinni tai kädet silmien eteen... Mut mitä jos vauvat tulee sinne mukaan? Sit ne vauvat rupee itkemään ja kiukuttelemaan ja muut ei kuule.

Oula (5): Penkissä pitää istua tai sitten äidin sylissä, mutta pitää istua.

Livia (5): Siellä mun piti mennä pissalle, mutta elokuvaa ei voi panna pauselle. Eikä voi meluta tai häiritä toisia.

Gabriel (6): Joskus pidetään noita laseja päässä. Pitää olla hiljaa, että kaikki muut kuulee.

Elina (7): Yleensä ensin tulee mainoksia. Elokuvissa pitää olla hiljaa, mutta mainoksissa voi vähän puhua. Jos jännittää tai pelottaa, voi mennä penkin taakse piiloon. Pienet voivat pelästyä kuvia kun että ne luulevat että se on totta, mikä siinä on. Siksi pienille kannattaa valita ei-kovin-pelottavia.

Eeli (7): Jos kovat äänet pelottaa tai sattuu korviin niin kannattaa ottaa kuulosuojaimet mukaan. Ei kukaan niitä siellä pimeässä huomaa.

Lenny (8): Muista, että se ei oo totta vaan elokuvaa.

Lilli (9): Ekana ei kannata mennä 3D-leffaan.

Noa (10): Eilen mun ikää kysyttiin kun menin katsomaan Bumblebeetä. Mun mielestä pitäisi kysyä ennemmin, olenko saanut luvan mun vanhemmilta.

Fé (11): Hyvä istumapaikka on äärimmäisen tärkeä. Valitse paikka keskeltä. Elokuva on sama teatterissa ja kotona - teatterissa vain on paljon enemmän ihmisiä, ja kaukosäädin puuttuu.

Maija (12): Jos ei tykkää kovista äänistä, voi ottaa mukaan kuulosuojaimet. Jos eläytyy elokuvaan liikaa eikä tunnu kivalta, niin voi katsella ympärilleen ja todeta, että istuu teatterisalissa ja siellä on muitakin.

 

Entäs ne leffaeväät?

Hokkus pokkus Mikko Mallikas (2014) -elokuvassa herkutellaan. Kuva: Nordisk Film.
Hokkus pokkus Mikko Mallikas (2014) -elokuvassa herkutellaan. Kuva: Nordisk Film.

Elokuvaa voi mainiosti katsoa syömättä mitään. Monille karkki tai poppari on osa elämystä. Millaisia eväitä teillä suositaan?

Jonas (4): Mun lempiherkut on karkki, karkkipussi ja popcorn.

Gabriel (6): Haluisin karkkipussin ja kokista.

Eeli (7): Eväät pitää miettiä tarkkaan että ne kestää pidempään kuin mainokset.

Sisi (8): Ota paljon karkkia!

Lilli (9): Ota vähän karkkia.

Tristan (11): Popcornia, karkkia ja limua pitää olla. Ehkä nachojakin.

Maija (12): Kannattaa ottaa mukaan myös vettä. Kaikkea karkkia ei oo pakko syödä, vaan osan voi säästää kotiin ja syödä myöhemmin.

 

Mitkä ovat omasta mielestäsi tärkeimmät asiat, jotka kannattaa muistaa, kun lähtee lasten kanssa leffaan? Kerro perheenne vinkit kommenttiboksissa!

PS: Sain lapsilta myös loistavia leffavinkkejä - jaan ne teidän kanssanne mahdollisimman pian!

PPS: Lue myös nämä jutut:

Ekaa kertaa elokuviin lapsen kanssa? Ota nämä asiat huomioon

Pitääkö elokuvateatterissa olla hiljaa? Kolme poimintaa lapsiperheiden elokuvaetiketistä.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Onneli, Anneli ja nukutuskello (2018). Kuva: Sami Kuokkanen / Zodiak Finland.

Onneli, Anneli ja nukutuskello on Onneli ja Anneli -elokuvasarjan neljäs osa. Se on otteeltaan samanlainen kuin kolme edellistäkin - vain lapsinäyttelijät ovat vaihtuneet uusiin.

Onneli ja Anneli -elokuvat ovat leimallisesti turvallisia, jopa siinä määrin, että aikuista vahvojen ristiriitojen ja vastavoimien puuttuminen voi hieman kalvaa teatterin pimeydessä. Lapselle voi kuitenkin hyvin riittää draamaksi se, että söpö possu laitetaan hetkeksi laatikkoon istumaan ja Vappusen maatilaa uhkaa purkutuomio.

Marjatta Kurenniemen lastenkirjaklassikoissa on hurmaava perusajatus: lapset ovat vapaita, itsenäisiä ja taitavia.

Todellisuudessa alakoululaisen ei tietenkään pidä joutua huolehtimaan itsestään tai naapurin tätien hajamielisestä enosta, mutta lastenkulttuurissa itsenäisyysfantasia on tärkeä ja todella yleinen. Siihen eläytyminen myös tukee lapsen omaa pystyvyyden tunnetta.

Samaa osaavan lapsen maailmaa edustaa myös esimerkiksi supervahva, omassa talossaan asusteleva ja jalat tyynyllä nukkuva Peppi Pitkätossu.

Kuva: Jouni Kuru / Zodiak Finland
Kuva: Jouni Kuru / Zodiak Finland

Onneli ja Anneli eivät ole kuitenkaan peppimäisiä anarkisteja. He korkeintaan pomppivat sängyllä ja ottavat sen jälkeen ystävällisesti naapurin lapsenkin mukaan kauppareissulle.

Onneli, Anneli ja nukutuskello perustuu Kurenniemen samannimiseen kirjaan. Tarinaa on vielä yksinkertaistettu. Myös dialogi on simppeliä ja selkeää. Keksijä Vekotiitus Vappusen keksinnöt ja unimaailmassa pistäytyminen kutkuttavat mielikuvitusta, ja lehmän lypsäminen voi sekin olla monelle pienelle katsojalle kiehtova uutuus. Tällaiset seikat tekevät leffasta erinomaisen, puhdasverisen lastenelokuvan. 

Media-avaimen arviosta löytyy pohdittavaa perheille sekä ennen elokuvaa että sen jälkeen - suosittelen!

Onneli, Anneli ja nukutuskello (Suomi 2018), ikäraja S. Ensi-ilta 25.12.2018.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937). Kuva (c) Walt Disney Studios Home Entertainment.

Emme halua, että lapset pelkäävät. Lastenelokuvien kuuluu olla värikkäitä ja iloisia. Elokuvien ikärajatkin pyrkivät säästämään lapsia mediapeloilta. Ja oman kokemukseni mukaan vanhempien ehkä kaikkein tärkein kriteeri jälkikasvun viihteelle on, ettei se saa olla liian pelottavaa.

Kauhuelokuvien estetiikkaa kuitenkin löytyy myös lastenkulttuurista. Halloweenin juhliminen on varsinainen kauhun kultakaivos, jota lapsetkin louhivat. Koko perheen animaatioiden puolella kauhukuvaston kanssa flirttailevat esimerkiksi Monsterit Oy ja Hotel Transylvania. (Jälkimmäisestä nähdään tänä kesänä jatko-osa Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla, josta lisää juttua ensi viikolla!)

Masi Pallopää pänttää pelottelun alkeita. Kuva: Monsterit-yliopisto (2013) © Disney.
Masi Pallopää pänttää pelottelun alkeita. Kuva: Monsterit-yliopisto (2013) © Disney.

Päätän kysyä lasten kauhukulttuurista työkaveriltani, Koulukinon erityisasiantuntijana toimivalta ja lastenelokuvien kauhuelementtejäkin tutkineelta Marjo Kovaselta. “Kauhu ja pelottavat tarinat ovat aina olleet osa lasten kulttuuria”, Marjo muistuttaa heti kärkeen. “Lasten oma kauhukulttuuri on tapa käsitellä pelkoja, vahvistaa ryhmäidentiteettiä ja koetella rajoja.”

Kauhuelokuvilla ja lastenelokuvilla ei luulisi olevan mitään yhteistä, mutta Marjon mukaan ainakin yhteisiä teemoja on yllättävän paljon.

“Tyypillinen lastenelokuvan hahmo, äiditön lapsi, muistuttaa ihmissuden kaltaisia rajatilahahmoja, jotka ovat kuin orpoja tai eksyneitä lapsia”, Marjo mainitsee ja viittaa mediatutkija Jukka Sihvosen kirjoituksiin. Monista Disney-animaatioista taas tapaa kauhuelementtejä jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ne perustuvat vanhoihin satuihin; koko kauhuelokuvan genre juontaa juurensa suulliseen perinteeseen. Ja sehän kukoistaa lasten keskuudessa edelleen!

“Lasten kauhukulttuuri on tapa käsitellä pelkoja, vahvistaa ryhmäidentiteettiä ja koetella rajoja.”

Kummitusjuttuja kerrotaan paitsi päiväkodin pihalla tai sadepäivänä mökillä, myös WhatsAppin ketjuviesteissä. Samaan jatkumoon kuuluu esimerkiksi varhaisnuorten keskuudessa suosittu säikyttelypeli Granny, jolla testataan omia rajoja ja pelotellaan kavereita tai pikkusisaruksia.

“Kauhuelokuvien teemat jatkavat usein elämäänsä valkokankaiden ulkopuolella niin sanottuna digilorena”, Marjo selittää. “Lasten omaehtoinen kauhukulttuuri on rikas yhdistelmä suullista, audiovisuaalista ja mediakulttuuria”.

Lapset nauttivat kauhukulttuurista myös Jäälohikäärme-elokuvassa (Isdraken, 2012). Kuva: Oy Kinoscreen Illusion ltd.
Lapset nauttivat kauhukulttuurista myös Jäälohikäärme-elokuvassa (Isdraken, 2012). Kuva: Oy Kinoscreen Illusion ltd.

Leffoja kannattaa katsoa yhdessä

Yhteisen elokuvaelämyksen jälkeen (tai miksei sen aikanakin, jos ollaan kotisohvalla) aikuisen kannattaa ilman muuta hyödyntää tilaisuus jutella leffasta ja sen herättämistä tunteista ja ajatuksista lapsen kanssa. Samalla tulee kehittäneeksi lapsen medialukutaitoa, joka auttaa elokuvien tulkitsemisessa ja lajityyppien ominaispiirteiden ymmärtämisessä. Lapsikin voi tietää, että esimerkiksi uhkaava musiikki ja varovasti etenevä kamera valmistavat katsojaa jump scareen eli yllättävään säikäytykseen.

Kauhu on ymmärrettävästi jotakin sellaista, jolta lapsia pyritään suojelemaan, ja elokuvien ikärajoja kannattaa noudattaa. Mutta onko kauhusta myös jotain iloa?

“Parhaimmillaan kauhuelokuvat tarjoavat tapoja käsitellä erilaisia vaikeita aiheita turvallisessa ympäristössä”, Marjo pohtii. Hän ottaa esimerkiksi parin vuoden takaisen, kotimaisen Bodom-elokuvan, jossa neljä nuorta lähtee telttailemaan kuuluisalle surmapaikalle: “Bodom on tyypillinen teinikauhuelokuva. Siinä käydään kauhuelokuvan kehyksissä läpi nuoren ihmisen mustavalkoista ajattelua ja tunne-elämän vuoristorataa.”

Leirinuotiolla jälleen. Kuva: Bodom (2016), Heikki Kivijärvi, Don Films Oy.
Leirinuotiolla jälleen. Kuva: Bodom (2016), Heikki Kivijärvi, Don Films Oy.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Mitä tänään katsottaisiin? Lasten- ja nuortenelokuviin erikoistunut leffahullu, Koulukinon erityisasiantuntija Heli Metsätähti tarjoaa elokuvatärpit joka lähtöön ja poimii parhaat palat elokuvia perheille arvioivasta Media-avaimesta. Riippumattoman palvelun tuottaa elokuvakasvatuksen asiantuntijajärjestö Koulukino.

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat