Maija Mehiläinen ja hunajakisat. Kuva: Future Film.

Paljon lastenelokuvia katsovasta aikuisesta - ja lapsestakin - voi tuntua toisinaan siltä, että leffat toistavat itseään. Lastenelokuvista voi löytää sekä tarpeettomia kliseitä että lasta palvelevia kerronnan keinoja.

Esimerkiksi hyvän voitto pahasta on aikuiselle kenties uuvuttavan ilmeinen mutta lapsen kannalta tarpeellinen ja perusteltu, maailman hahmottamiseen ja turvallisuuden tunteeseen liittyvä tekijä. Hienosyisempi harmaan sävyjen hahmottaminen kehittyy aivoissa vähitellen, ja teini-ikäinen katsoja yleensä jo kaipaa moniulotteisia hahmoja, jotka eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja.

Listasin alle viisi lastenelokuvien tyypillistä piirrettä selityksineen. Sepustusten perästä löydät myös leffatärppejä kliseiden kumoamiseen!

 

Lastenelokuvien kliseet TOP 5

1. Orpous tai vanhemmista eroon joutuminen

Vanhempien menetys on yksi pienten lasten universaaleista peloista, joten ei ole ihme, että sitä käsitellään laajamittaisesti myös lastenkulttuurissa. Joskus yhtäkkinen itsenäisyys on mahtavaa ja johtaa riehakkaaseen vapauteen kuten elokuvassa Yksin kotona, joskus se taas johtaa vanhempien tai kodin epätoivoiseen etsimiseen kuten vaikkapa E.T.:ssä. Elokuva voi olla turvallinen tapa käydä läpi tuota yhtaikaa niin houkuttelevaa ja kauheaa aihetta. Vähennä kliseitä: Aristokatit (1970), jossa koko kissaperhe kidnapataan ja lapset tempautuvat seikkailuun yhdessä äitinsä kanssa.

2. Hölmöt aikuiset

Pienelle katsojalle voi olla äärimmäisen vapauttavaa eläytyä hetkeksi maailmaan, jossa aikuiset ovat höpsöjä sekoilijoita ja lapset puolestaan osaavia, pystyviä ja rohkeita. Niin Risto Räppääjissä, Peppi Pitkätossussa kuin Rosvoloiden perheessäkin nimenomaan lapsi on riittävä, aktiivinen toimija. Pienet katsojat nauttivat kaikkivoipaisesta päähenkilöstä ja samastuvat sellaiseen mielellään. Todellisuudessa lapsen elämä harvemmin on sellaista - eikä kuulukaan olla. Esimerkiksi Soppalinnan salaseurassa aikuiset taantuvat täysin, ja lapset joutuvat hoitamaan heitä; aluksi se on tietenkin huvittavaa, mutta alkaa pitemmän päälle käydä oikeasti raskaaksi. Vähennä kliseitä: Vaianassa (2016) aikuiset ovat vakaita järjen ääniä. Erityisesti nuoren päähenkilön viisas isoäiti tekee vaikutuksen.

3. Vahvat tyttösankarit

Älkää käsittäkö väärin, elokuvat tarvitsevat vahvoja naisia. Pulassa oleva neito lienee tarinallisista kliseistä tyhmimpiä - mutta sen välttämisen myötä tilalle on tullut vahva sankarityttö, joka saa yhä usein valtuutuksensa poikien suoman, yllättyneen ihailun kautta. “Ai, oletkin kova tyyppi vaikka olet tyttö. No siinä tapauksessa.” Tavalliset lapset, jotka (sukupuolesta riippumatta) pitävät vaikkapa lukemisesta eivätkä ole kovin hyviä kiipeämään puuhun tai heittämään palloa, eivät edelleenkään näytä olevan tervetulleita valkokankaalle. Onneksi altavastaajasta sankariksi kehittyvä päähenkilö (esim. Räyhä-Ralfin Nelli, Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan Hikotus ja Boksitrollien Egu) on vähintään yhtä yleinen tapaus kuin valmiiksi vahva keskushahmo. Yllättävän usein näyttää kuitenkin olevan  niin, että lastenelokuvissa pojat kasvavat, kun taas tytöt ovat valmiiksi vahvoja. Olisi tärkeää, että kaikki saisivat tilaisuuden mokailla, ilman vaatimuksia täydellisyydestä. Vähennä kliseitä: esimerkiksi Onneli ja Anneli (2014) ja viiltävän kaunis Poika ja haukka (1969) kertovat itsenäisistä lapsista, jotka edustavat tarpeen mukaan myös hoivailua, herkkyyttä ja hiljaisuutta.

4. Ilkeät sosiaalityöntekijät

Lastenelokuvissa sosiaalityöntekijät ovat lähes poikkeuksetta häijyjä jääriä, jotka haluavat vain riistää lapsen kotoaan. Mielestäni kyseessä on yksi lastenelokuvien vahingollisimmista stereotypioista, kun esitetään, että lastensuojelun perimmäinen tarkoitus ei olisi auttaa lasta ja perhettä. En väitä, etteikö perheillä olisi tosielämässä kokemuksia myös päinvastaisesta, mutta luotettava aikuinen lisää mittavasti lapsen turvallisuuden tunnetta myös valkokankaalla. Vähennä kliseitä: Elämäni kesäkurpitsana (2016), jossa huostaanotettuja lapsia kohdellaan lämpimästi kohdaten ja huolehtien.

5. Kaavamaiset pahikset

Tämä on oma suosikkiärsytykseni lastenelokuvissa: pahikset, jotka käyttävät epäselvää puhekieltä (ja kenties myös pukeutuvat siivottomasti ja jauhavat purkkaa, kuten Bamse-elokuvissa). Myönnetään, että kyseessä on makuasia, sillä myös vinhasti puhekielellä solkkaavat sankarit ärsyttävät, kun taas esimerkiksi ainaisen kohtelias karhuherra Paddington viehättää. Reteitä tai ei, lastenelokuvien pahikset tapaavat kuitenkin olla melkoisia kliseekimppuja Maija Mehiläisen koulukiusaajatyypeistä Vili Vilperin lipeviin kissapetoihin. Pahiksia kannattaa välillä lähteä myös pohtimaan ja haastamaan yhdessä lasten kanssa (evääksi voit lukea esimerkiksi tämän Media-avaimen jutun "Hyvä ja paha lastenelokuvassa"). Vähennä kliseitä: Naapurini Totoro (1988) on klassikko, jonka tarina ei keskity hyvän ja pahan taisteluun vaan mielikuvituksen voimalla uudesta elämäntilanteesta selviäviin sisaruksiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mitä tänään katsottaisiin? Lasten- ja nuortenelokuviin erikoistunut leffahullu, Koulukinon erityisasiantuntija Heli Metsätähti tarjoaa elokuvatärpit joka lähtöön ja poimii parhaat palat elokuvia perheille arvioivasta Media-avaimesta. Riippumattoman palvelun tuottaa elokuvakasvatuksen asiantuntijajärjestö Koulukino.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018

Kategoriat