Minua yllytettiin osallistumaan alueemme perhekahvilaan, jossa voisin tutustua muihin alueemme äiteihin. En tunne meidän alueelta lainkaan toisia vauvaperheitä ja omassa ystäväpiirissäkin lapset ovat jo päiväkodissa taikka koulussa. Eli vertaistukea toisista vauvaperheistä ei ole, ellei lasketa Facebookin ryhmiä.

 

 
En ole aikaisemmin kokenut tarvetta vertaistukeen tai muutenkaan päästä keskustelemaan muiden vauvaperheiden vanhempien kanssa. Taustalla on tällaisista perhekahviloista huonot kokemukset teinimonsterin vauva-ajoilta. Nyt minulle neuvolassa sekä muutama tuttu lupasivat ettei täällä ole samanlaista. Minulle kerrottiin, ettei ole kuppikuntia, uudet otetaan aina hienosti vastaan ja tutustutetaan toimintaan ja kerhoissa on AINA vetäjä, joka ohjaa toimintaa. Eli perhekahvila ei ole sellainen villilänsi kuin se oli joskus 12 vuotta sitten esikoiseni aikaan. Haudoin tätä asiaa 4kk ennen kuin uskaltauduin (taikka oikeastaan aloin kaipaamaan päivääni jotain muuta, varsinkin aikuiskontaktia) kokeilemaan tätä perhekahvilaa.

 

No, mitä siellä sitten tapahtui?

Ennen perhekahvilaan menoa minulla alkoi olemaan perhosia vatsassa, syytä en tiedä, mutta tunne oli kuin menisin työhaastatteluun. Vaihdoin vaatteita varmaan viisi kertaa, kun mietin mitä ihmiset pukee päälleen tällaisiin paikkoihin. Samalla tulin vaihtaneeksi Ässä-ressukan vaatteet kahdesti. Ja en todellakaan ymmärrä miksi näin tein! Taustalla on kiusaamista vaatteistani ja ulkonäöstäni, joten se osittain selittänee tätä minun naurettavaa käytöstäni.
 
Kun viimein pääsimme lähtemään, oli perhekahvila ehtinyt olla avoinna reilu puoli tuntia, joten  päätin lähteä autolla kiireesti paikalle, vaikka ulkona oli loistava vaunuiluilma. VIRHE! Totta kai kaikki muut äidit olivat saapuneet paikalle kävellen ja osalla lapset nukkuivat vaunuissa ulkona. S-ressu oli juuri nukahtanut autoon ja nyt minun piti herättää hänet, että saan ulkovaatteet pois, muutoin tulisi kuuma eikä kaukalossa voi jättää ulos nukkumaan. Tästä osa äideistä nosteli kulmiaan ja koin tarvetta selittää:  "Ollaan menossa kummitädille kylään tästä suoraan. Ajattelin vaan piipahtaa kurkkaamassa millainen paikka tämä on, jos alkaisimme käymään täällä." Ei tainnut selitys ihan upota vaikka olikin totta, ilmeisesti tämä ei ole paikka, jossa poiketaan matkan varrella.

 

 

Sisälle päästyämme, huomasin pian ettei paikassa ole ketään ohjaaja. Kysyin asiasta ja sain vastauksen, että nyt ei muutamaan kertaan ole ohjaaja ollut johtuen määrärahoista. Perhekahvila kuitenkin pyörii äitien toimesta. Hmmm, mitä tästä nyt ajatella. Nopeasti huomasi, ettei kenelläkään ole minkäänlaista vetovastuuta ja toiminta täysin vapaata.
 
Yritin ottaa kontaktia muutamaan äitiin ja avata keskustelua. Keskustelu loppui yhtä nopeasti kuin alkoikin. Kuppikuntia oli syntynyt, koska muut olivat ilmeisesti käyneet jo jonkin aikaan ja minä olin tulokas. Tunsin kuinka minua tuijoteltiin ja arvioitiin millainenkohan minä olen. Kukaan ei tehnyt elettäkään esitelläkseen itsensä. Itsekään en ymmärtänyt esitellä itseäni, olin jotenkin niin hämmentynyt siitä, että toiminta vaan pyöri ilman työntekijää ja vielä kunnallisen päiväkodin tiloissa.
 
Tilanne kuitenkin helpottui osaltani, kun huomasin yhden tutun äidin, jonka kanssa olin neuvolan odotusaulassa muutmasti jutellut meidän ollessa vielä raskaana. Hänen kanssaan sainkin jutun juurta aikaseksi. Ja aloin rentoutumaan. Pian yksi äiti tulikin kysymään nimeäni ja esittelemään itsensä. Olin positiivisesti yllättynyt. Vastasin. Jolloin tuli jatkokysymys: "Onko tämä sinun esikoinen?" Johon tietenkin vastaa, että ei ole ja kerron samaan hengenvetoon, että minulla on 12v. esikoistytär ja tämä on minun toinen lapsi. Jolloin äidin mielenkiinto minua kohtaan katoaa täysin ja äiti kääntää selkänsä. Tämän keskustelun jälkeen en saa enää kontaktia muihin, kuin tähän tuttuun äitiin. Ilmeisesti minun kanssani ei tunneta yhtäläisyyttä, koska minulla on teini-ikäinen lapsi jo. Samalla tulee muistot kohtelusta silloin, kun esikoinen oli vauva ja minä teiniäiti. Tuntuu, kuin taas tuomittaisiin.
 
Ässän nelikuukautis neuvolassa kerron käynnistä. Neuvolassa ollaan yllättyneitä. Heillä on tieto, että perhekahvila toimii nimenomaan ohjaajien toimesta, koska on kunnan järjestämää yhteistyössä Mannerheimin lastensuojeluliiton kanssa. Kerron, että taisi jäädä meidän ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi. Samalla kuitenkin totean, että kaipaisin toisia vauvojen äitejä ystäviksi, joiden kanssa voisi jakaa tätä vauva-arkea. Neuvolan terveydenhoitaja kehoittaa antamaan vielä toisen mahdollisuuden perhekahvilalle. Saa nähdä. Jos seuraavalla kerralla aloitan koko homman paremman. Menen vaunuilla ja puen verkkarit päälle (tunsin itseni ylipukeutuneeksi neuleessa ja farkuissa). Ja mikä tärkeintä esittelen ensin itseni kaikille yhteisesti ja kerron olevani uusi. Jospa se siitä sitten... Mutta katsotaan mitä tulee, en kuitenkaan aio odottaa liikoja, etten pety mutta voin yllättyä iloisesti.

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koivula on tila eli projekti, joka ei valmistu koskaan. Täällä tuunataan, rakennetaan, remontoidaan ja eletään. Koivulan parhaita puolia on ehdottomasti iso metsään päättyvä tontti, jossa koirat ja lapset mahtuvat leikkimään sekä emäntä rakentelemaan omaa puutarhaansa. Täydellistä!

Koivulan emäntä on äiti kolmelle ja vaimo yhdelle. Sosiaalialan ammattilainen ja ikuinen opiskelija. Shoppailu addikti, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen.

Koivulan emäntä -blogi on kaikkea tätä. Tervetuloa matkaan!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016