Studio Lindell
Studio Lindell

Valokuva: Studio Lindell / Tuusula

Minä rakastan valokuvaamista, mutta en voi sietää valokuvattavana olemista. Se on kamalaa. Tämän vuoksi sinne kameran taakse onkin aina hyvä piiloutua ja siitä saa itselle loistava tekosyy, miksi ei voi tulla ryhmäkuviin. Eikös ole jokin sellainen sanonta, että valokuvaajasta ei koskaan ole kuvia? Perhekuvista voi myös aina hyvin päätellä, kuka toimii perheen valokuvajaana. Se on se perheenjäsen, jota näkee kuvissa vain hyvin harvoin, jos ollenkaan.
Minä toimin yleensä meidän perheen "virallisena" valokuvaajana, tämän vuoksi minusta onkin vain harvoin kuvia. Aina silloin tällöin Teinimonsteri tai Isimies saa houkuteltua minut mukaan kuvaan. On kuulemma ihan kiva, että myös minusta olisi kuvia tulevaisuudessa ja lapset voivat muistella millainen se äiti oikein on ollut. Kai se niin onkin, onhan minustakin hauska muistella lapsuutta ja katsoa kuvia miten isä sekä isovanhemmat ovat muuttuneet ajan saatossa. Mutta ei se siltikään tee kuvaussessioista yhtään nautinnollisempia. Siksi sain ihan hirveitä sydämen tykytyksiä ja paniikkikohtauksen omaisia oireita, kun minulla ilmoitettiin, että minusta on saatava henkilökuva.
Kaikki aina puhuu siitä, kuinka raskaus saa hehkumaan ja nainen on raskausaikana kauneimmillaan. Hiukset voi hyvin ja iho on hehkeä. Itse en kyllä tätä ole koskaan kokenut tai tuntenut. Näytän rehellisesti sanottuna turvonneella elefantille ja siltä myös tuntuu. Olen väsynyt, kaikki vaatteet ahdistaa ja puristaa. Keho muuttaa niin nopeasti muotoaan, ettei vaatteet pysy mukana. NIIN TOSIAAN NE VAATTEET!  En omista siistejä raskausajan vaatteita, jotka voisin laittaa mihinkään kuvauksiin. En ole ostanut juurikaan uusia vaatteita vaan olen tyytynyt kulkemaan tunikoissa, leggareissa ja miehen isoissa t-paidoissa. Miksi ostaisin muutaman kuukauden vuoksi monet vaatteet, varsinkaan kun sitä ylimääräistä rahaa ei ole. Tämän yhden ohikiitävän hetken voin näyttää kodittomalle kerjäläiselle.
Entäs sitten hiukset?!? Ne eivät ole saksia nähneet vuoteen, hiusväristä puhumattakaan. Hiuksissa ei ole jäljellä minkäänlaista mallia ja väri on yli kasvanut. Kulmakarvatkin ovat alkaneet rehottaa ja menettäneet muotonsa sekä värinsä. Kasvojen iho kalmakka ja kuiva. Hormooninäppylöitä on ilmestynyt kasvoille sekä hiusrajaan. Maksaläiskiä on tullut kasvoille. Joka kohtaa minussa huutaa: NAINEN, SÄ OLET UNOHTANUT ITSESI! Jokainen solu kehossani tuijottaa minua peilistä syyttävänä, "miksi et ole tehnyt mitään itsellesi, kuka antoi sinulle luvan rupsahtaa?"

Valokuva: Studio Lindell / Tuusula


Nämä olivat ne tunnelmat, kun aloin paniikin omaisesti penkoa vaatekaappia ja tutkia meikin jämiä henkilökuvaa varten. Onneksi olin yksin kotona, kun sain tämän hysteerisen kohtauksen. Pelastava ajatus kuitenkin oli, että minusta tarvitaan vain kasvokuva. Kunhan vain saan naaman näyttää kelvolliselle, se riittäköön.
Oli omituista laittautua pitkästä aikaa. Oli kiva katsoa kuinka silmät tulivat yhtäkkiä esiin ja alkoivat muistuttaa sitä vanhaa minää. Kasvoihin tuli eloa ja ilmettä. Yllätyin erittäin positiivisesti, että Lumoan ihana Astrid-mekko meni päälle, eikä näyttänyt aivan järkyttävälle. Ei se ehkä ihan täydellisesti istunut, mutta mikä vaate raskausaikana istuisi? Olin hieman järkyttynyt, kun valokuvaaja halusi ottaa minusta myös raskausmaha- kuvan, sillä tiesin mekon kinnaavan taskujen kohdalta. Mutta suostuin kuitenkin, kun valokuvaaja sanoi kaiken näyttävän hyvälle. Tämä kokemus sai minut miettimään, että kunhan olen tästä raskaudesta selvinnyt kunnialla, alan oikeasti pitämään itsestäni taas huolta. Tosin tämä saattaa olla tyhjä lupaus ja kadotan itseni äitiyden tuomiin iloihin sekä suruihin.
Mutta entäs nämä kuvat? Ihan kelvollisia niistä taisi tulla? Vai mitä? Tosin valokuvaaja oli ammattitaitoinen ja on saattanut jonkin verran käyttää photosopia. Mutta ainakin olin melko rentona koko kuvaussession, enkä pahemmin miettinyt mille näytän enkä kokenut oloani epämukavaksi. En kuitenkaan voi sanoa nauttineeni mallina olosta. Lopputulokseenkin olen suht tyytyväinen. Isohan minä olen, ei siitä yli pääse. Mutta olenhan jo 9. kuulla raskaana, niin kai sen jossain kuuluu näkyä?
Miltä sinusta on tuntunut raskausaikana? Koitko olevasi hehkeä odottaja?
Vai turvonnut elefantti, joka unohti itsensä?
 
PS. Tätä postausta ei ole tehty minkään firman kanssa yhteistyössä. Eli tämä ei ole kaupallinen yhteistyö.
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti kolmelle, vaimo yhdelle. Shoppailuaddikti, ikuinen laihduttaja, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen. 

Koivulan emäntä on elämänmakuinen blogi, jossa pohditaan naiseutta, parisuhdetta tai parisuhdettomuutta, seksuaalisuutta ja perhe-elämää. Sukelletaan syvälle tunteisiin ja ajatuksiin, kunnes palataan kevyempiin asioihin, kuten päivän ruokalistaan.

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016