Otsikko kertoo kaiken. Meidän vauva on nyt kadonnut, varmaan pysyvästi. Tilalle on tullut puolitoistavuotias tihulainen, jota ei saa auttaa ja joka on koko ajan tekemässä jotain "vaarallista" tai ei sallittua. Selän kun kääntää, poika on jo tiessään. Milloin Ässä on hävinnyt täyttämään wc-pönttöä vaipoillaan, milloin kiivennyt keittiön pöydän päälle istuskelemaan tai kadonnut siskon huoneeseen tyhjentämään laatikoita. Ja voi sitä suuttumuksen määrää, kun otat pojan pois puuhista ja ohjaat toiseen tekemiseen.  

Joka päiväisistä ruokahetkistä on tullut tappelua, jos ei ole tarjolla sormiruokaa tai sellaista mikä pysyy helposti omassa lusikassa. ÄITI EI SAA AUTTAA! Se on ihan kamalaa, jos joku auttaa. Kovassa nälässä apu kelpaa pienen kiukuttelun ja muutaman "EI":n jälkeen, mutta muuten on aivan turha edes yrittää. Ruoka päristellään ja lautanen heitetään lattialle. Raivon vallassa huudetaan "EI". Siinä on turha ite yrittää syödä samaan aikaan, sillä se oma lautanen saattaa löytää tiensä lattialle.  

 

Nyt suureksi kiukun kohteeksi ovat muodostuneet rappuset. Meillä ei niitä ole onneksi montaa, mutta niitä kuitenkin on. Ässä ei millään ymmärrä eikä usko, ettei voi kävellä rappusia vielä samalla tavalla kuin aikuiset. Mutta on päättänyt, että hän voi ja osaa. Onneksi ensimmäisen kerran tultua polvilleen alas, on sentään halunnut apua ja antaa käden. Meillä ei siis rappusissa ole lainkaan kaidetta. Ässää on yritetty ohjeistaa menemään rappusissa pylly edellä alas, samalla tavalla kuin sohvalta alas tultaessa, mutta se ei käy. Pihalla vaan raikaa "EI", kun yrittää ohjeistaa. Rappuset siis tullaan kävellen alas, askelma kerrallaan ja äidin kädestä kiinni pitäen. Ylös kuitenkin voidaan mennä itse kontaten. On se vaan hassu.  

Tähän kohtaan varmaan voin todeta, että meille on tullut puolentoista vuoden uhma kylään. Toivottavasti menee pian ohi. Vaikka toisaalta pienen kiukuttelun takana on kuitenkin edelleen se nauravaisin ja iloisin poika mitä tiedän. Poika, joka pussaa ja halaa sekä rakastaa suuresti. Minun oma pikku muru, joka kömpii illalla äidin viereen halaamaan ja sanoo "Ai ai, äiti".  

 

Onko teillä on ollut puolentoista vuoden uhmaa? Miten meni?
 
<3 MäSäMutsi

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koivula on tila eli projekti, joka ei valmistu koskaan. Täällä tuunataan, rakennetaan, remontoidaan ja eletään. Koivulan parhaita puolia on ehdottomasti iso metsään päättyvä tontti, jossa koirat ja lapset mahtuvat leikkimään sekä emäntä rakentelemaan omaa puutarhaansa. Täydellistä!

Koivulan emäntä on äiti kolmelle ja vaimo yhdelle. Sosiaalialan ammattilainen ja ikuinen opiskelija. Shoppailu addikti, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen.

Koivulan emäntä -blogi on kaikkea tätä. Tervetuloa matkaan!

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016