Raskaustesti, positiivinen

 
Niin, koska on oikea aika kertoa raskaudesta? Onko sille olemassa oikeaa aikaa? Onko raskaudessa jokin rajapyykki, jonka jälkeen raskausuutisen kertominen on luonnollista ja hyväksyttävää? Entä kuka sitten määrittelee sen oikean ajan? Onko siihen olemassa jokin kaava milloin voi päätellä, että on oikea aika kertoa?
 
Nämä on kysymykset, jotka varmasti risteilevät usean juuri plussanneen pariskunnan mielessä. Näihin kysymyksiin ei myöskään ole olemassa yhtä oikeaa vastausta. Toiset julistivat raskausuutisen heti koko maailmalle, kun tikkuun piirtyy kaksi punaista viivaa. Toiset taas odottavat ensimmäiseen ultraan ja kertovat kun vauvan tilanne on selvinnyt. Toiset taas kertovat vasta 21rv ylittämisen jälkeen, jolloin lääketiede tekee kaikkensa vauvan selviytymiseksi. Osa saattaa uskoutua muutamalle läheiselle jo aikaisemmin, osa taas pitää kaiken visusti salaisuutena. Kaikki riippuu yksilön omista lähtökohdista.
 
Itse olen toiminut kahdella tapaa, jotka poikkeavat toisista hyvin radikaalisti. Esikoisen raskauden julistin heti ystäville ja sukulaisille. Saman tien, kun testiin oli piirtynyt ne kaksi punaista viivaa, soitin heti läheisilleni. Kerroin myös työpaikallani. Joka sitten johti laittomaan irtisanomiseen, mutta se onkin toinen tarina. Monet tuttavat huomauttivat minulle, että miten näin aikaisessa vaiheessa kerron, kun mitä tahansa voi sattua. Peloteltiin keskenmenoilla ja kohtukuolemilla sekä mahdollisilla kehityshäiriöillä. En kuitenkaan osannut niitä pelätä. Koin etteivät sellaiset asiat edes kosketa minua. Toki ne kävivät aika ajoin mielessä, mutta työnsin ne tehokkaasti pois ja nautin hetkestä. Ja ennen kaikkea eihän sen raskausuutisen kertomatta jättäminen olisi muuttanut tilannetta jos olisi käynyt huonosti. Esikoisen raskaudesta osasin siis nauttia ja olin melko huoleton.
 

Teinimonsteri vauvana

Ässän odotusaika olikin ihan erilainen. Raskauteen liittyi paljon pelkoja. Huolettomasta odottajasta sukeutui oikea stressi-erkki, joka pelkäsi jokaista pientä vihlaisua ja erilaista outoa tuntemusta. En edes aluksi uskonut olevani raskaana. Toki ajatus oli käynyt mielessä, mutta en kuitenkaan testiä raskaustestiä. En, ennen kuin lääkäri määräsi sen tehtäväksi, jotta voidaan aloittaa lääkitys MS-tautiini. Muistan kuin eilisen päivän, kun sairaanhoitaja soitti verikokeiden tulokset: RASKAANA. Tuntui kuin kaikki olisi pysähtynyt. En meinannut uskoa mitä minulle kerrottiin. Tulos kuitenkin oli selvä, olin erittäin vahvasti raskaana. Siitä hetkestä alkoikin 9kk kestävä piina ja hysteria. Kaikki esikoisen raskausaikaiset pelottelut nousivat pintaan. Lisäksi lähipiirissä oli tapahtunut keskenmenoja, kohtukuolemia sekä yksi menehtyminen synnytyksessä. Olin varma, että näin käy myös meille. Olimmehan yrittäneet Ässää niin kauan ja luopuneet jo toivosta, joten eihän kaikki voi mennä hyvin. En uskaltanut kertoa kenellekään raskaudesta. Pelkäsin, että jos kerron kaikki pelkoni käyvät toteen.
 
Ässän odotusaikana aloin ymmärtää niitä ihmisiä, jotka haluavat odottaa ennen kuin kertovat raskausuutisen. Ymmärsin myös niitä, jotka taas kertovat. Se milloin kukakin on valmis kertomaan, kertoo ehkä myös siitä miten mahdollisesti haluaisi surra. Toiset jakavat niin ilot ja surut. Omalla kohdalla minun on helpompi iloita kuin surra yhdessä. Suren mieluiten yksin enkä kestä sääliviä katseita ja kyselyä voinnista. Haluan käpertyä omaan suruuni, niin kuin sekundäärisen lapsettomuutemme kanssa. En kertonut kenellekään miten pahalla tuntui ettei toista tule. Kerroin hymyillen, että yksi lapsi on ollut oma valinta. Ässän raskaudesta kertominen oli vaikeaa, koska pelkäsin niin kovin ettei kaikki ole hyvin. Ässän raskausaikaa myös varjosti isän kunto. Isä kuolikin vain kaksi kuukautta ennen Ässän syntymää. Raskauden salaamisella pyrin säästämään läheiset ylimääräiseltä huolelta minun jaksamisesta.
 
Ässän raskaudesta kerroimme jos jäimme kiinni eli joku huomasi huolellisesti piilotetun vatsani. En kuitenkaan ruvennut valehtelemaan gluteiiniturvotuksista tai ruoka-aikana kotona olemisesta. Anoppi taisi saada tietää sinä päivänä, kun Ässä syntyi. Taisi olla pieni yllätys. Töissä kerroin aikaisemmin, juuri niin kuin laki velvoittaa. Muutamalle läheiselle ystävälle kerroin ensimmäisen ultran jälkeen. Lopuille facessa, kun lähdimme sairaalasta kotiin pienen nyytin kanssa.
 
Nämä kaksi erilaista tapaa sopivat minulle  kummatkin. Oikean ajan määrittelee sen hetkinen tilanne, ajatukset, tunteet, pelot ja tukiverkoston merkitys. Eli ei ole edes yhtä oikeaa tapaa yhdelle ihmiselle. Kaksi aivan erilaista tapaa voi sopia, kun ottaa kaiken huomioon. Oikea hetki kertoa on silloin kun itsestä siltä tuntuu. Sitä ei voi määritellä kukaan toinen.
 
Milloin sinä olet kertonut raskaudesta? Milloin sinusta on oikea hetki kertoa?
 
 
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti kolmelle, vaimo yhdelle. Shoppailuaddikti, ikuinen laihduttaja, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen. 

Koivulan emäntä on elämänmakuinen blogi, jossa pohditaan naiseutta, parisuhdetta tai parisuhdettomuutta, seksuaalisuutta ja perhe-elämää. Sukelletaan syvälle tunteisiin ja ajatuksiin, kunnes palataan kevyempiin asioihin, kuten päivän ruokalistaan.

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016