Läski vai raskaana?
Tänään on ollut yksi minun noloimmista ja kamalimmista päivistä raskausaikana. Olen tuntenut syvää häpeää itseäni kohtaan. Olen tuntenut itseni täysin avuttomaksi. Olen pelännyt. Olen ollut silmittömän raivoissani. Olen ollut loukkaantunut. Olen ollut surullinen. Eli olen tänään tuntenut varmasti kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet mitä on. Ja kun vielä olen kaikki nämä tunteet kokenut raskaushormoneissa, niin tunteet ovat ottaneet mielettömät mittasuhteet todellisuuteen ja tilanteeseen nähden. Mitä sitten tapahtui?
Hain tänään poikkeuksellisesti Teinimonsterin koulusta, koska sää on ollut tänään kurja. Yhdessä lähdimme hakemaan Ässää päiväkodilta. Matkalla Teinimonsteri kertoi haluavansa leipoa korvapuusteja ja tiedusteli onko meillä kotona aineksia niihin. Totesimme, että voita ja maitoa pitää käydä ostamassa, muuten kaikkea löytyy. Joten nappasimme Ässän päiväkodilta kyytiin ja suuntasimme oman kylän lähikauppaan. Parkkipaikka oli melko tyhjä, joten oli tilaa valita paikka. Pääsin jättämään auton väljälle alueelle. Jätin lapset keskenään autoon ja lähdin nopeasti hakemaan puuttuvat tarvikkeet kaupasta.
Palatessani autolle huomasin järkytyksekseni jonkun parkkeeranneen ison crossover maasturin ihan kuskin oven viereen vaikka koko rivi oli  muuten tyhjä. Avatessani kuskin oven ymmärsin, ettei minulla ole mitään toivoakaan mahtua ovesta sisään. Ovi aukesi ehkä n. 20cm. Hetken siinä pohdin, mitä teen ja päätin yrittää apukuskin puolelta sisään. No, eihän siitä mitään tullut! Vaihdekeppi hankasi pyllyyn ja vatsa otti kojelautaan, päänkin onnistuin lyömään taustapeiliin. Samalla kuulen käkätystä takapenkiltä, minua tilanne ei naurattanut. Olin nolona, etten mahdu omaan autooni. Ei auttanut muu kuin luovuttaa ja myöntää etten mahdu mitenkään mahani kanssa autoon. Joten palasin kauppaan takaisin.
Kaupassa pyysin, että huonosti pysäköineen auton omistajaa kuulutettaisiin, mutta minun "onnekseni" kuulutusjärjestelmä ei toiminut. Joten päädyin myyjän kanssa huutelemaan auton omistajaa. Ei löytynyt, joten palasin takaisin autolle ihmettelemään mitä tehdä. Lopulta eräs ystävällinen mies tuli paikalle ja sanoi, että hän mahtuisi apparin puolelta kömpimään autoon (hänellä kuulemma sama auto) ja voisi ajaa autoni pois ahdingosta. Pelastava enkeli! Mielessäni oli ehtinyt käymään jos jonkin näköisiä kauhuskenaaroita mitä voisi tapahtua, jos en pääse autoon. Häpeillen ongelmaani kiittelin miestä avusta, kun auto oli saatu pois ahdingosta.
Samalla kun kiittelin miestä, maasturin omistaja saapui paikalle. Päätin huomauttaa auton omistajalle pysäköinnissä sattuneesta kömmähdyksestä:
"Oot tainnut epähuomiossa parkkeerata puoliksi mun ruutuun? Ei mahtunut kuskin ovesta. Ja tällä mahalla ei tuolta apparin puolelta päässyt kömpimään." 
 
"Mitä oot niin iso, kannattaisiko hieman katsoa peiliin! Pitäisikö laihduttaa, jos et mahdu omaan autoosi? Hyvin siinä on sulla tilaa."
 
Päässä sumeni ja mieleni täytti raivo. Miten joku kehtaa olla noin itsekäs. Kerroin muutamalla "hyvin" valitulla sanalla miten tämä lottovoitossa ajokortin saanut ei osannut parkkeerata ja jos parkkipaikalla on tilaa, ei tarvitse ihan kiinni jättää omaa autoa. (Tässä kohtaa ihmiset alkoivat seuraamaan tilannetta ympärillä, raskaana oleva saa hermoromahduksen...) Itkun keskellä myös sain sanottua, että olen 8kuulla raskaana ja kannattaisiko tämän jupin hankkia itselle aivot ja käytöstavat.
Siinä minä siis olen, lähikaupan parkkipaikalla, itken ja kiroilen (jota en yleensä tee lasten kuullen). Käyttäydyn kuin taapero ja käsken tämän onnettoman ihmisen hommata käytöstavat.
Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin. Olen ollut ylipainoinen ja olen laihduttanut 40kg elämäni aikana, tiedostan myös etten ole aivan ihannepainossani nytkään. Mutta minä olen RASKAANA, en läski! Ja vaikka olisinkin läski, niin ei kai se siltikään anna oikeutta siihen, että voidaan parkkeerata kiinni toisen autoon? Kai nyt jokaisen pitäisi katsoa pysäköidessä, että viereisten autojen omistajat saavat auton ovensa auki? Vai olemmeko me nykyään niin itsekeskeisiä ihmisiä ettei muita tarvitse huomioida? Kunhan itse mahdun autoon? Muulla ei väliä. Jos sinä et mahdu, laihduta!

Korvapuusti

Tämä ei siis ollut selvästikään minun päiväni. Pahamieli tuli ja itku tuli vielä kotonakin. Onneksi mikään ei kuitenkaan ollut niin huonosti, ettei vasta leivottu korvapuusti olisi sitä parantanut. Nyt tässä vedän läskiä lisää ympärilleni ja kirjoitan tätä postausta. Ja hieman jo naurattaakin... Olen 34 vuotias ja käyttäydyin lopulta kuin 3 vuotias, saaden itkupotkuraivarit kaupan parkkipaikalla... Huomenna tämä saattaa jo ihan naurattaakin. Jälkeenpäin tuli toki mieleen, olikohan kaupalla tuttuja näkemässä?
Mutta mitä me tästä opimme? 
 
ÄLÄ KOSKAAN IKINÄ KÄSKE RASKAANA OLEVAN LAIHDUTTAA!!!

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koivula on tila eli projekti, joka ei valmistu koskaan. Täällä tuunataan, rakennetaan, remontoidaan ja eletään. Koivulan parhaita puolia on ehdottomasti iso metsään päättyvä tontti, jossa koirat ja lapset mahtuvat leikkimään sekä emäntä rakentelemaan omaa puutarhaansa. Täydellistä!

Koivulan emäntä on äiti kolmelle ja vaimo yhdelle. Sosiaalialan ammattilainen ja ikuinen opiskelija. Shoppailu addikti, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen.

Koivulan emäntä -blogi on kaikkea tätä. Tervetuloa matkaan!

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016