Yhteistyö : Lapsen maailma - Lasten suojelukeskusliiton kanssa

Ei haukku haavaa tee. Kun olin 9 vuotias, kuulin tämän lauseen varmaan tuhansia kertoja. Joo, ei se näkyvää haavaa teekään. Mutta entä ne haavat siellä syvällä piilossa? Laita toisesta korvasta sisään ja anna tulla toisesta ulos. Helppohan se on sanoa, jos ei itse joudu sitä kokemaan. Mutta kun ne sanat satuttaa. Sanat saattaa satuttaa jopa kovempaa kuin lyönti. Ne sanat jää pään sisälle soimaan ja ne toistuu siellä koko ajan. Ne sanat saattavat tulla uniin ja vallata mielen kokonaan. Lopulta ne sanat alkavat muuttua todeksi ja alat uskomaan niihin sanoihin. 

Kiusaaminen alkaa alakoulussa

Olin menossa peruskoulun kolmannella luokalle, kun muutimme toiselle puolelle Helsinkiä. Minun kohdalla se tarkoitti koulun vaihtoa. Elokuussa vuonna 1991 sanoin hyvästit vanhoille ystävillä, opettajille ja koululle. Tähän asti minulla oli paljon ystäviä. Minua lohdutettiin, että saan uusia ystäviä uudesta koulusta. Olinhan reipas, iloinen ja sosiaalinen, juuri sellainen lapsi, joka ystävystyy helposti. Kukaan ei ajatellut, että mitään ongelmia voisi tulla.
Kun viimein koitti päivä, jolloin minun piti aloittaa uudessa koulussa, lähdin matkaan isäni kanssa. Isä saattoi minut uuteen luokkaan ja esitteli uudelle opettajalle. Kuulin, kuinka luokassa kuhistiin ja kaikkien katseet olivat nauliutuneet minuun. Sain seistä luokan edessä ja kertoa kuka olen ja mistä tulen. Minulle osoitettiin paikka, josta tulisi minun oma paikkani. "Hyvinhän se meni" -ajattelin, kun isä poistui luokasta ja aloitettiin oppitunti.
Välitunnilla kaikki muuttui. "Pelkuri, tuli isänsä kanssa!" "Pelle!" "Läski!" "Ruma!" "Haiseva juntti!" "Se varmaan pissaa vielä housuun." Alkoi kuulumaan käytävillä ja pihalla. "Kattokaa mitkä halpahallin vaatteet!" "Se on ihan pentu! Sen isä joutuu tuomaan sitä kouluun, ku ei se yksin osaa!" "Orava hammas!" "Jänis!" Luokassa tilanne jatkui. Viestilappuja kiersi luokassa oppilaalta toiselle. Viesteihin keksittiin uusia tapoja haukkua ja loukata. Olin saanut pysyvän leiman.
Palasin ensimmäisen koulupäivän jälkeen itkien kotiin. Kerroin isälle, että en koskaan mene kouluun ja kerroin mitä siellä oli tapahtunut. Isä vaan lohdutti: "Ei haukku haavaa tee. Nosta pää pystyyn, äläkä näytä, että sanat satuttaa." Seuraavana päivänä haukkuminen vaan jatkui. Yritin isäni neuvojen mukaan pysyä vahvana. Itkin iltaisin kotona. Aloin lohduttautumaan karkilla ja muilla herkuilla. Uusia pilkkanimiä keksittiin pitkin lukuvuotta. Kaikki mitä tein, joutui pilkan kohteeksi. Lopulta pelkäsin avata suutani tunnilla ja esitellä töitäni. Vapaa-ajalla minulla ei ollut kavereita. Aloin pakenemaan kirjojen maailmaan ja omaan mielikuvitusmaailmaan, jota aloin luomaan päiväkirjaani. Päiväkirjassani loin itsestäni supersankarin, joka puolustaa kaikkia ja on kaikkien keskuudessa suosittu sekä ihailtu. Koirastani ja kissastani tuli minun parhaat ystäväni, joille kerroin kaiken. Mielikuvituksissani loin heille persoonallisuudet ja kävin heidän kanssaan keskustelua.

 

Sanallinen kiusaaminen muuttuu fyysiseksi

En muista koska kiusaaminen muuttui fyysiseksi. Se alkoi tönimisellä. Lopulta minua läpsittiin ja potkittiin ohimennen. Murrosiän alkaessa sain huonoksi onnekseni aknen, siitä vasta riemu repesi. Keksittiin taas uusi keino kiusata. Se joka uskalsi koskea naamaani sai 5markkaa tai karkkipussin. Minut juostiin kiinni ja pidettiin väkisin paikallaa, kun uhkarohkeat sai tulla koskemaan naamaani ja sylkäisemään päälleni. Vaatteitani revittiin ja koulumatkalla heiteltiin kivillä tai kävyillä, mikä milloinkin osui käteen. Kerran sain otsaani pahemman haavan ja kuhmun, kun isompi kiven murikka osui otsaani. Kukaan ei puuttunut.
Luulen, että opettajat tiesivät, mutta eivät osanneet puuttua tilanteeseen. Kotona minuun yritettiin valaa uskoa, että kiusaaminen loppuu aikanaan. Pian löydetään uusi kiusaamisen kohde ja minut unohdetaan. Kukaan ei puuttunut. Lopulta minut oli nujerrettu. Olin yksin. Se iloinen, reipas ja sosiaalinen tyttö oli muisto vain. Tilalle oli tullut epävarma, arka ja erittäin sulkeutunut teini. Minun tavoitteeni oli muuttua näkymättömäksi.
Tilanne räjähti yläkoulun 7. luokan syksyllä. Koko koulu pilkkasi minua. Kiusaaminen jatkui vapaa-ajalla ja pelkäsin liikkumista yksin. Lopulta koulun rehtori päätti puuttua tilanteeseen ja minut kutsuttiin isän kanssa keskustelemaan tilanteestani. Keskustelun lopputuloksena oli, että minut päätettiin erottaa koulusta. Koulu ei pysty tarjoamaan minulle mitään, eikä kaikkia kiusaajiani voida erottaa. Eli parasta olisi, jos minulle etsittäisiin uusi koulu. Näin ratkottiin koulukiusaaminen vuonna 1996 Helsingissä. Kiusaajat eivät koskaan saaneet rangaistusta, he olivat voittaneet.

Kiusaamisen jäljet näkyvät aikuisuudessa

Vaikka aikaa kiusaamisestani on nyt kulunut 20 vuotta, näkyvät kiusaamisen jäljet minussa edelleen. Olen huolissani ulkonäöstäni ja pelkään näyttäväni väärältä. Minulla on pakonomainen tarve sopia porukkaa ja kulkea valtaväestön mukana. Pienikin vihjaisu ulkonäkööni laukaisee muistot ja avaa kaikki arpeutuneet haavat. Jos unohdan aamulla laittaa deodoranttia, se saa minut melkein sekaisin, koska pelkään haisevani. Korvissani alkaa kaikumaan: "Haiseva huora!" Kuntosalilla pelkään, että naamani menee punaiseksi tai hikoilen liikaa ja minulle nauretaan. "Katsokaa possu jumppaa! Älkää menkö lähelle, siltä tulee kohta pieru...!" Aina kun kuulen naurua jossain, luulen minun olevan naurun aiheena.
Jos minun lapsia arvostellaan, pelkään sen olevan kiusaamista. Pelkään, että lapsiani kiusataan tai tullaan kiusaamaan. Olen huolissani siitä, että tullaanko lapsiani kiusaamaan minun takiani, niin kuin minua on kiusattu vanhempieni vuoksi. Pelkään, että lapsestani tulee kiusaaja, sillä olen halunnut antaa lapsilleni kaiken saman mitä muillakin on ja ehkä vähän enemmänkin. Olenko minä mahdollisesti tekemässä heistä kiusaajia? Teinimonsteri on 14 vuotias, eikä onneksi (TIETÄÄKSENI) kiusaa ketään. Teinimonsteri haluaa olla kaikkien kaveri, hänestä onkin yritetty kasvattaa heikompien puolustaja ja kaikenlaiset ihmiset hyväksyvä. Toivon koko sydämestäni, että olemme onnistuneet.
Uusimmassa Lapsen maailma -lehdessä oli artikkeli "Sydämen korjaussarja", joka käsittelee kiusaamiseen puuttumista. Kunpa tämä juttu olisi ollut silloin vuonna 1991 esillä, silloin ei ehkä minunkaan kiusaaminen olisi mennyt niin pahaksi. Artikkelin tärkein kohta onkin, että puhu kiusaamisesta! Kantelu tai oikeastaan puhuminen, on tässä kohtaan vain parhaaksi eikä se oikeasti pahenna tilannetta, vaan hyvässä tapauksessa saattaa lopettaa kiusaamisen kokonaan. Kiusaajat  usein pelottelevat uhrejaan olemaan kertomatta ja uhkailevat tilanteen pahenevan, jos kantelee. Tilanne pahenee, jos siihen ei puututa. Jos kiusaaminen tapahtuu piilossa, eikä siitä tiedetä, ei siihen voi puuttua ja kiusaaminen voi jatkua. Minä lopetin jossain vaiheessa kertomisen kiusaamisestani, koska koin sen olevan hyödytöntä. Isäni olikin täysin yllättynyt 7. luokalla tapahtuneesta kutsusta rehtorin puheille, koska oli luullut kiusaamisen loppuneen. Joten toinen tärkeä kohta onkin vanhemmille, usko ja kuuntele lastasi. Ota asia hoitaaksesi, äläkä jätä lasta yksin. Sinä vanhempana ihmisenä pystyt puuttumaan tilanteeseen, kun lapsella itsellään tuskin on siihen voimavaroja tai keinoja. Jos lapsi kokee, että vähättelet hänen tuntemuksiaan tai et usko, hän lopettaa asioista kertomisen, koska kokee sen olevan hyödytöntä. Sitä et halua tapahtuvan. 
Arvonta
Arvonta

 

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Lapsen maailma -lehden kanssa. Lapsen maailma -lehteä kustantaa Lastensuojelun Keskusliitto ja koko lehden tuotto menee Lastensuojelun Keskusliiton toimintaan. Lapsen maailma  on erikoisaikakausilehti, joka käsittelee lasten ja nuorten kasvatusta sekä lastensuojelukysymyksiä. Lehti on suunnattu lapsiperheille sekä lasten kanssa työskenteleville ja se ilmestyy 11 kertaa vuodessa. Lehdeltä löytyy facebook-sivut sekä instagram tili @lapsenmaailmalehti.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koivula on tila eli projekti, joka ei valmistu koskaan. Täällä tuunataan, rakennetaan, remontoidaan ja eletään. Koivulan parhaita puolia on ehdottomasti iso metsään päättyvä tontti, jossa koirat ja lapset mahtuvat leikkimään sekä emäntä rakentelemaan omaa puutarhaansa. Täydellistä!

Koivulan emäntä on äiti kolmelle ja vaimo yhdelle. Sosiaalialan ammattilainen ja ikuinen opiskelija. Shoppailu addikti, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen.

Koivulan emäntä -blogi on kaikkea tätä. Tervetuloa matkaan!

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016