Olen koko pienen 34 vuoden ikäni pyrkinyt olemaan täysi äitini vastakohta. Päätin jo hyvin nuorena, ettei minusta tule koskaan äitini kaltaista ihmistä. Sanat "muistutat äitiäisi" saa aina vereni kiehahtamaan ja pahoinvoinnin aallon vyörymään ylitseni. Onneksi nykyään en kuule tuota juuri lainkaan. Ihmiset jotka tuntevat äitini, ovat joko kuolleet tai eivät ole enää niin aktiivisesti mukana elämässäni, isovanhempiani lukuunottamatta. Oma äitini on ihminen, jota en halua muistuttaa millään tavoin, en ulkonäöllisesti enkä varsinkaan luonteeltani tai käytökseltäni. Olen siis koko pienen ikäni pyrkinyt tietoisesti olemaan äitini täysi vastakohta. Kuitenkin joka aamu pelkään, että peilistä tuijottaa äitini kopio. Pelkään etten pääse koskaan oikeasti pakoon perimääni. Ja kun sen näin ääneen sanoo, niin tiedostan itsekin etten sitä koskaan voikaan pakoon päästä, mutta kysymys kuuluukin tarvitseeko minun kuitenkaan olla äitini kaltainen?
Millä tavoin ja milloin sitten muistutan äitiäni? Huomaan, että suutun tai ärsyynnyn samoista asioista kuin äitini. En jaksa lainkaan älyvapaata pelleilyä väsyneenä. En pidä jankuttamisesta. Enkä myöskään voi sietää sitä, että jos pyydän jotain tehtäväksi, niin toimeen tarttuminen kestää iäisyyden. En pidä viivyttelystä. Ja varsinkaan en voi sietää sitä, ettei vastata kysyttäessä tai vastataan murahtamalla. Eli taidan omata äitini kärsimättömän luonteen, ainakin tietyissä tilanteissa.
Huomaan muistuttavani äitiäni silloin, kun olen väsynyt. Väsyneenä kärsimättömyyteni korostuu ja odotukseni tuntuvat olevan ihan väärässä mittasuhteessa todellisuuteen. Väsyneenä muutun kärttyisäksi, mistä en pidä itsessäni lainkaan. En voi sietää kärttyisänä oloa, varsinkin kun perusluonteeltani olen kuitenkin iloinen ja positiivinen. Olen väsyneenä äitini kopio, olen kärsimätön ja kärttyisä. Lisäksi ärsyynnyn ihan pikkuasiosta, joihin normaalitilanteessa en varmasti kiinnittäisi lainkaan huomiota. Väsyneenä kaikki kodin tekemättömät työt suututtaa ja kuvittelen omassa marttyyrimaailmassa, että vain minä teen kotona jotakin. Todellisuudessa meidän perheessä kaikki osallistuu kotitöihin, toki päävastuu on minulla, koska olen koko ajan kotona. Väsyneenä näen vain sen, että muut istuu ja katsoo telkkaria tai pelaa xboxia, kun minä joudun raatamaan niskalimassa koko perheen hyväksi. Väsyneenä elän samassa harhaluulossa, jossa äitini eli koko ajan. Äitini oli sitä mieltä, ettei kukaan tehnyt mitään lapsuuden kodissani. Todellisuudessa se oli äiti, joka harvemmin mitään teki. Äiti vaan piti kovaa meteliä asiasta, silloin kun kerrankin teki ruuan tai tiskasi astiat. Tai piipahti jossakin muussa kaupassa kuin Alko.
Minulla on kuitenkin onni, että tiedostan tämän ikävän kaavan ja pystyn aktiivisesti yrittää muuttamaan itseäni. Varsinkin heti, kun pahin ärsyyntymisen / suuttumuksen huippu on mennyt ohi. Joka kerta, kun huomaan suuttuvani tai ärsyyntyväni, rauhoitan itseni ennen kuin avaan suuni. Mietin etten sano mitään sellaista mitä jälkeen päin joudun katumaan tai sanon jotain sellaista mitä en edes oikeasti tarkoita. Olen oppinut, etten päästä itseäni suuttuessanikaan lipsauttamaan samanlaisia tökeryyksiä kuin äitini silloin joskus. Vaikka en ole äitini kanssa ollut enää missään tekemisissä useaan vuoteen, kuulen edelleen korvissani kuinka äitini huutaa minulle "Olet saamaton paska! Pilasit minun elämäni! Minä en koskaan sinua olisi halunnut!" Ne on sanat mitä en koskaan aio lausua! Ne on sanat, mitä ei koskaan voi vetää takaisin, kun ne on kerran sanottu.
Jos äitini ei koskaan minulle mitään opettanut, niin yhden asian hän opetti tietämättään. Äitini opetti minulle millainen ihminen minä en koskaan halua olla! Minä en halua olla ihminen, joka huutaa inhottavia asioita suuttuessaan. Minä en myöskään halua ärsyyntyä turhasta, enkä halua olla kärsimätön, näiden asioiden eteen minun pitää tehdä töitä,  varsinkin silloin kun ole väsynyt. Mutta luulen, että muilta osin olen onnistunut ihan hyvin. Minä kerron joka päivä lapsilleni kuinka paljon heitä rakasta. Kehun, pussaan, halaan juttelen ja nauran heidän kanssaan. Mutta myös nalkutan turhista, kuten siivoamisesta, pyykeistä lattialla tai mieheni jatkuvasta penkkiurheilusta. Mutta se nalkuttaminen taitaa olla ihan oikeutettua... Vai mitä?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti kolmelle, vaimo yhdelle. Shoppailuaddikti, ikuinen laihduttaja, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen. 

Koivulan emäntä on elämänmakuinen blogi, jossa pohditaan naiseutta, parisuhdetta tai parisuhdettomuutta, seksuaalisuutta ja perhe-elämää. Sukelletaan syvälle tunteisiin ja ajatuksiin, kunnes palataan kevyempiin asioihin, kuten päivän ruokalistaan.

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016