Kirjoitukset avainsanalla Perhe

Tiedättekö sen ikävän tunteen, joka saattaa vallata kun katselee toisten upeita lomakuvia taikka lukee somesta missä kukakin on loman aikana käynyt? Se tunne on kateus. Tunne, joka on ikävä ja ruma. Sellainen, jota ei haluaisi koskaan myöntää. Kateuden kylkiäisenä tulee häpeä. Hävettää, että tuntee niin kamalaa tunnetta kuin kateus. Kateutta yrittää kätkeä, piilottaa jonnekin todella syvälle, etteivät muut ihmiset näe sen rumuutta. Siellä se sitten yksinäisyydessä rummuttelee ja saa kantajansa voimaan pahoin.

Olin alakoulussa, kun huomasin saavani maistaa ensimmäisen kerran kunnolla kateutta. Muistan omasta lapsuudesta kuinka hirveältä tuntui palata lomalta takaisin koulun penkille, kun loma oli vietetty lähinnä kotona taikka mummin luona. Meillä oli alakoulussa tapana aina ensimmäisenä päivänä kertoa taikka kirjoittaa essee, mitä kaikkea on loman aikana tehnyt. Kuuntelin kuinka luokkakaverini olivat käyneet milloin missäkin lomakohteessa, huvipuistot oli kierretty ja oltiin useita uusia kokemuksia rikkaampia. Ja kun oma vuoro tuli kertoa lomasta, niin sain juuri ja juuri soperrettua, että olin mummilla ja mummin kanssa käytiin Hakaniemen torilla joka päivä syömässä mansikoita ja kauppahallissa lounaalla. Papan kanssa käytiin uimassa ja narraamassa kaloja Kallvikin rannassa. Tehtiin sellaisia yksinkertaisia juttuja.

Yksinkertaiset asiat voivat olla juuri se loman tärkein anti.

30 vuotta sitten en osannut arvostaa lomiani. Luulin, että jäin jostakin pois, kun en saanut lapsena kiertää maailmaa vanhempieni kanssa tai minua viety jokaikiseen huvipuistoon. Koin, että olin saanut riesakseni ärsyttävät isovanhemmat, jotka eivät ymmärrä mistään mitään. Aikuisena olen yrittänyt ottaa kovasti kiinni sitä, mistä olen kokenut jääväni paitsi. Olen matkustellut ja nähnyt maailmaa. Olen pyrkinyt omille lapsille tarjoamaan mahdollisimman paljon kokemuksia. Viedä eri paikkoihin, jotta he voisivat kertoa mitä kaikkea hienoa ovat lomalla tehneet. Luulin tietäväni mitä lapseni tarvitsevat, millä on oikeasti merkitystä. Mutta nyt ymmärrän miten väärässä olen ollut.

Pyrin tarjoamaan lapsilleni kaiken tämän, mutta he jäävät siitä kaikesta tärkeimmästä vaille. He eivät saa lomaa perheestään. He eivät pääse isovanhempien kanssa kalaan tai lounaalle kauppahallille. Uupumaan jäävät salaa syödyt jäätelöt ja herkut ennen ruokaa. He eivät saa kokea isovanhempien jatkuvaa kiinnostusta jokaikistä sanaa kohtaa, mitä nämä pienet ihmiset tuottavat. He eivät saa tuntea sitä mummin suunnatonta rakkautta, joka syntyy kun saa sulkea oman lapsenlapsensa syliin ja hemmotella tämän piloille. Puuttumaan jää ne tärkeimmät, ne yksinkertaiset asiat.

Siinä missä minä toivoin lapsena juuri sitä mitä minun lapseni saavat, toivovat minun lapseni juuri sitä mitä minä sain. Ironista, eikö totta?

Siinä missä minä pidin itseisarvona isovanhempia ja heidän osallistumista lastenlasten elämää, onkin tämän päivän isovanhemmuudessa muuttunut. Isovanhempien ei enää oleteta kuuluvan aktiivisesti lastenlasten elämään, olevan heidän varahoitajia. Heillä on oma elämä. He ovat kasvattaneet omat lapsensa ja nyt on heidän vuoro elää vain itselleen. Tämä heille sallittakoon heille. Jokaisella on oikeus elää juuri sellaista elämää, kuin haluaa.

Nyt kun katselen omia lapsiani ja kuuntelen heidän kaipuuta, ymmärrän miten onnekas minä olin. Minulla oli isovanhemmat, jotka olivat valmiita uhraamaan kaiken minun vuokseni. He eivät missanneet yhtään kevätjuhlaa, ei futisotteluita eikä näytelmää, jossa esiinnyin. He olivat aina valmiita ottamaan minut luokseen ja tekemään minun kanssani mitä ikinä halusin. Siinä missä minun lapseni näkevät maailmaa ja saavat erilaisia kokemuksia meidän vanhempien kanssa, he jäävät kuitenkin siitä kaikista tärkeimmästä vaille. Lomasta omasta perheestä.

Mikä sinulle oli lapsuuden lomassa se tärkein? Oliko ne huvitukset, yhdessä olo vai isovanhemmat?

Lomaterkuin, Kati

Kommentit (3)

Vierailija

Mummilassa vietin kesät. Ulkona aamusta iltaan. Poimittiin marjoja, leikin kukkakauppaa mummin pihalla, etsin leppäkerttuja, kävin katsomassa naapurissa kissanpentuja, söin herkkuja aamusta iltaan, pyöräiltiin kauppaan. Ihan tavallisia juttuja! Ne kesät olivat ihania, aurinko paistoi ja jokainen päivä oli oma seikkailunsa.
Myönnän, että nyt suoritan lomaa. Pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota. Lapsilla pitää olla tekemistä ja näkemistä. Pelkkä kotoilu ei riitä. Meillä isovanhemmat ottavat lapsia luokseen, ja arvostan sitä. "Mummi ei ostanut mulle yhtään karkkia! Vain jäätelöä joka päivä." totesi esikoiseni. Minua nauratti, olkoot niin. Kesä on kerran vuodessa ja mummilassa jäätelö kuuluu jokaiseen päivään!

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Ihanaa! Nuo lapsuuden kesät ollut just täydellisiä.
Lasten tultua lomaa on alettu suorittaa. Se on todella ikävää. Meilläkin mietitään minne kaikkialle pitää ehtiä, missä käydä ja mitä nähdä. Ensi kesän tavoitteena meillä on ottaa kesä rennosti.

Mummilla syötyjä herkkuja ei lasketa. 😊

Vierailija

Ja pakko myöntää, että nuo Somen täyttämät lomakuvat lähinnä huvittaa. Ihmiset julkaisevat usein kuvia ja päivityksiä vain lomamatkoilta. Miksi tavalliset arjen kuulumiset innosta jakamaan niitä muillekin! Onko se myös sitä loman suorittamista, että kaikki mahdolliset lomat pitää jakaa kaikille, kun koittaa arki, ei päivityksiä enää tule.
Meidän lomaan kuuluu ne ihan samat leikkipuistot kuin arkenakin, isin kanssa tosin. Äiti lomailee puistoista välillä 😄.
Tänään hellepäivän kunniaksi laitettiin sadettaja päälle ja lapset kirmasivat onnellisina vettä pakoon. Kikatusta riitti ja kaikilla oli kivaa! Jälleen yksi onnistunut lomapäivä kotona. Huomisesta alkaen meillä suoritetaan sitten sitä lomaa 😂 osittain oma vika.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Niin kuin monet pienet tytöt, myös minä kuvittelin pienenä häitäni. Puin valkoisen lakanan taikka verhon pääni ympärille hunnuksi ja astelin alttarille sanomaan tahdon. Mielessäni rakensin itselleni unelmien häät, päiväni prinsessana. Hääseremonia oli lapsuuden haaveissani se kaikkein tärkein asia. Suunnittelin pukuni, sormukset, musiikin, vieraat, kaiken. Sen piti olla täydellistä. Jokaisessa mielikuvassa astelin kirkon käytävää kohti alttaria, missä unelmat toteutuu ja alkaa uusi elämäni rouvana.

Minä en ole uskovainen. En edes enää kuulu kirkkoon. Olen kuitenkin kasvanut evankelis-luterilaisessa perheessä, olen käynyt pyhäkoulun ja riparin. Olen istunut jokaisen uskonnon tunnin peruskoulussa että lukiossa, koko uskonnon oppimäärä on käyty. Olen astellut kirkon käytävää pitkin alttarille sanomaan "tahdon". Kaikki lapseni on kastettu kirkkoon ja kuuluvat edelleen kirkkoon. Olen meidän perheen ainut kirkkoon kuulumaton. Syitä miksi olen päätynyt eroamaan kirkosta on monia. Suurin niistä on uskon puute. Yksi tärkeimmistä syistä on, että minulle on opetettu kaikkia tulee rakastaa ja kohdella tasa-arvoisena. Miten voin uskoa tai kuulua johonkin, joka ei kohtele kaikkia omiaan tasa-arvoisesti?

Jos en olisi jo naimisissa, niin en tiedä liittyisinkö häiden takia kirkkoon takaisin vai jäisikö häät tanssimatta? 

Olen ollut ns. uskovainen joskus. Se oli tapa mihin minut opetettiin. En silloin tiennyt muusta. Kun ikää alkoi tulemaan ja aloin ymmärtää asioita, aloin kyseenalaistamaan saatuja oppeja. Kirkon antamista opeista kuitenkin yksi on ollut ylitse muiden, nimittäin rakkauden ja anteeksi annon oppi. Näiden oppien ansiosta uskon avioliittoni kestäneen kaikkien vastoinkäymisten yli vahvempana kuin koskaan. Eli minun on kiittäminen kirkkoa ja uskontoa paljosta. Mutta siltikään uskonto ei ole ainakaan tällä hetkellä minua varten.

Vierustan naiset: häät

"Evankelisluterilainen kirkko ei vaan ole vielä valmis myöntämään sitä. 18.5 perjantain äänestystulos oli meille aika kova isku. Olemmehan suunnitelleet omaa hääpäiväämme perinteisen kaavan mukaisesti ja varsinkin itselleni vihkiminen kirkossa, nimenomaan papin toimesta, olisi tärkeää. Yllättävän usein motiiviamme on kyseenalaistettu, kun kuitenkin voisimme solmia avioliiton maistraatissa, niin miksi kirkkohäät sitten on meille tärkeät? Vastaan yleensä, että mitäpä se kysyjälle (ja muillekaan) kuuluu? Tuskin kovin moni heteroparikaan joutuu perustelemaan valitsemaansa vihkimismuotoa. Avaan kuitenkin tähän niitä syitä, mitkä loppujen lopuksi on aika itsestään selviä: 

-Kuulun kirkkoon, olen muutakin kuin ”tapauskovainen”, lapseni ovat kastettu tähän uskontoon, enkä ole koskaan nähnyt siviilivihkimistä vaihtoehtona omalla kohdallani. Pidän myös tunnelmasta, mikä kirkoissa on, arvostan etikettejä, joita enää harvassa paikassa nykyään on. Visuaalisena ihmisenä rakastan vanhoja rakennuksia, niiden historiaa ja yksityiskohtia, joissa näkyy yksittäisen ihmisen käden jälki. Olisi ihanaa saada meidän näköiset häät! 

Onneksi perhepappimme kertoi, ettei äänestystulos tarkoita yksiselitteistä kieltoa, mutta olisihan se upeaa, kun homopareillakin olisi automaattinen mahdollisuus saada avioliitolle se kuuluisa papin Aamen. Siis ilman turhaa jännitysmomenttia siitä, kuinka myötämielinen seurakunta sattuu olemaan vastassa." Anni Halen

Vaikka en kuulu enää kirkkoon, en osaisi omalle kohdalle kuvitellakaan muunlaisia häitä kuin kirkkohäät. Ne on ne häät, mitkä suunnittelin lapsena. Ne häät elettiin moneen kertaan ennen kuin edes astelin oikeasti sinne alttarille. Jokaisen tytön pitäisi saada ne omat unelmiensa häät, oli ne sitten kirkossa, rannalla taikka kotitalon pihalla. Kuului niihin sitten uskonto taikka ei. Mutta me tytöt vain ollaan aina haaveiltu niistä häistä, unelmoitu siitä yhdestä päivästä prinsessana. Jos en olisi jo naimisissa, niin en tiedä liittyisinkö häiden takia kirkkoon takaisin vai jäisikö häät tanssimatta? 

Millaisista häistä sinä unelmoit? Vai kuuluiko häät lainkaan suunnitelmiisi?

Kommentit (6)

NelliL

Itse en ole koskaan ajatellut meneväni naimisiin, se ei koskaan kuulunut suunnitelmiini, eivätkä myöskään lapset. Koska en ole luterilainen niin meidät vihittiin maitraatissa, ei olisi tullut mieleenkään kirkkovihkiminen vaikka mieheni onkin luterilainen ja valmistumassa papiksi. Meidän avioliitto on tosin siunattu kahden eri uskonnon edustajan toimesta myöhemmin ja kahdet juhlat vietettiin myös. Ei siis tarvitse olla kirkossa vaan siunauksen voi suorittaa vihkimisen jälkeen myös.

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Joo, ei sitä tarvitsekaan kuulua kirkkoon saadakseen avioliitolle siunauksen. Ajatuksena vain, että sitä on haaveillut tietynlaisesta seremoniasta ja sitten se ei sovikaan vaikka kuuluisi kirkkoon.

Katta /Arki(paska)ruokaa

Kiitos jälleen hyvästä kirjoituksesta. Omaan täsmälleen saman taustan sillä erotuksella, että en ole mennyt kirkossa naimisiin, enkä ole kastanut lapsiani. Kannustan heitä muodostamaan itse sen mihin uskovat ja tuo rakkaus lähimmäiseen on yksi merkittävä tekijä kaikessa. Miksi en mennyt kirkossa naimisiin, minsi lapsiani ei kastettu. Jokaiselle pitää antaa mahdollisuus mennä kirkossa naimisiin, jos se omaan maailmankatsomukseen sopii, olit sitten millainen pariskunta tahansa.

Maisa80

Itse olen mennyt naimisiin virallisesti maistraatissa, mutta meidät on siunattu Helluntaiseurakunnassa. Meillä oli n. 100 vieraan häät. Mieheni kuului silloin vielä Luterilaiseen kirkkoon, mutta itse en kuulunut. Olisimme halunneet kirkollisen vihkimisen, mutta ei löytynyt ketään pappia, joka olisi suostunut vihkimään. Minun olisi pitänyt liittyä kirkkoon, mutta en sen takia halunut. Miehenikään ei enää kuulu kirkkoon. En ole mikään juhlia tyyppi esim. synttäreiden, mutta häät halusin pitää. ❤ 17.6 meillä on 18-vuotis hääpäivä! ❤

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Perheriidat ne perheiden ja parisuhteiden akilleen kantapäät. Ei taida olla tässä maassa perhettä, jossa ei koskaan riidellä. Tai en ainakaan voi uskoa, että olisi. Mutta jos sellainen löytyy, niin nostan heille hattua ja haluan heti kuulla heidän perheen salaisuuden. Riidoilla on kuintenkin positiivisiakin vaikutuksia, ihan oikeasti. Kunnolliset ja rakentavat riidat puhdistavat ilmaa ja auttavat rakentamaan sekä jäsentelemään uudelleen elämää. Riiteleminen onkin taitolaji, jossa kehitytään koko elämän ajan.

Perheriidat kuuluvat arkeen eikä niiltä voi välttyä, ainakaan ihan kokonaan. Riitelemistä ei kannata pelätä eikä niitä tarvitse hävetä. Riitelemiseen kannattaa suhtautua avoimin mielin. Usein riidassa "taistele ja pakene" -ilmiö, jolloin ei kyetä näkemään toisen osapuolen näkemystä asiaan. Jos asetelman muuttaa niin, että se me vastaan ongelma ja käydään yhdessä ongelman kimppuun pyrkimällä ratkaisemaan se, niin voidaan välttyä riitelemiseltä.

Perheriidat
Perheriidat

Minulta on joskus kysytty, eikö meillä koskaan riidellä taikka eikö tuo mies ärsytä hulluuden partaalle, kun olemme jo niin kauan olleet yhdessä. Voi kuulkaa, kyllä meillä riidellään. Ja usein. Jos nyt ei ihan riidellä, niin ainakin kinastellaan jostain todella tyhjänpäiväiväisestä. Meidän perheeseen on muodostunut vakioaiheet, josta saadaan helposti riita aikaiseksi. Onneksi olemme ajan myötä löytäneet ratkaisukeinoja, kuinka voimme välttyä suuremmilta kahnauksilta.

1. Siivousvuorot / kotityöt

Siivousvuorot ja kotityöt ovat meidän perheessä ehdottomasti riitojen aiheuttaja numero yksi. Jos mistään muusta ei riidellä, niin tämä on aihe, josta saadaan ihan takuuvarmasti riita pystyyn. Meillä on siisteyskäsitykset kaikilla hieman erilaiset, emmekä ole päässeet sopuun kuinka ja miten usein mitäkin pitäisi siivota. Tai kenen vuoro on siivota. Haasteen tuo tavarat, joiden oikeaa paikkaa kukaan ei tunnu tietävän. Kuuluuko sakset keittiöön vai eteisen lipaston laatikkoon? Ja aina on tavarat jonkun mielestä aivan väärässä paikassa.

Ratkaisu: 

Tee siivouslista, merkkaa päivät jolloin työ tulee tehdä ja kuka on siitä vastuussa. Jokainen merkkaa, kun oma homma on hoidettu. Vuorot ja vastuut on hyvä jakaa vähintään yhden kuukauden ajaksi. Sopikaa tavaroille oikeat paikat. Paikan voi merkata esim. dymolla, jolloin voidaan yhdessä tarkistaa, onko tavara löytänyt oikealle paikalleen.

2. Kaupassa käynti

Kuka menee kauppaan, mihin aikaan, mitä sieltä ostetaan? AARGH! Kuinka paljon rahaa meni kauppaan eikä kuitenkaan tullut ostettua muka mitään syötävää.

Ratkaisu:

Suunnittele päivä niin, että käyt kaupassa esim. kotimatkalla tai, kun olet muutoinkin asioilla. Näin vältyt turhalta ravaamiselta. Suunnittele kauppalista huolellisesti ja pysy siinä. Kokeile merkata ostolistaan tavaroita heti tuotteen loppuessa. Koita tehdä ostoslista siinä järjestyksessä kuin tavarat on kaupassa, niin saat kerättyä tuotteet järjestyksessä. Sopikaa kauppavuorot esim. töiden ja muiden menojen mukaan. Älä mene kauppaan nälkäisenä, ota ensin pieni välipala.

3. Mitä tänään syötäisiin?

Mitä tänään syötäisiin on meillä ollut ikuisuusongelma. Suunnitelmallisuus puuttuu ja sitten kiukutellaan, kun on nälkä eikä ole mitään syötävää. Pahinta on vasta kaupassa aletaan miettiä, mitä sitä tekisi päivällä ruuaksi.

Ratkaisu:

Tee esim. yhden tai kolmen viikon kiertävä ruokalista, jota muokkaat sesonkien mukaan sopivaksi.  Ota koko perhe mukaan ruokalistan suunnitteluun ja huomioi kaikkien lempiruuat. Marttojen sivuilta löytyy loistavia vinkkejä kuinka ruokalistan voi suunnitella. Näin tulet ihan huomaamatta syömään monipuolisesti.

4. Lasten asiat

Kuka vie harrastuksiin ja hakee? Onko kuravaatteet ostettu? Kuka huolehtii ilmottautumisista kerhoihin tms.

Ratkaisu:

TEE LISTOJA! Olen alkanut rakastamaan erilaisia listoja, koska ne vaan on käteviä. Listaa kausivaatteet, mitä on ja mitä pitää ostaa. Ruksi vaan, kun asia hoidettu. Hommatkaa yhteinen kalenteri, esim. applen kalenteri on helppo jakaa perheenjäsenten kesken. Kalenteriin ylös koska pitää ilmottautua ja mihin, milloin on mikäkin harrastus ja kuka ne hoitaa. Jakakaa vastuut tasan, mutta huomioikaa kumman päiväohjelmaan ne osuu paremmin. Tärkeimpiin merkintöihin hälytys, jotta asiat tulee varmasti hoidettua.

5. Raha

Raha ja sen käyttö tuntuu olevan jokaisessa perheessä tänä päivänä tapetilla. Kuka ostaa ja mitä ostaa? Ja entä jos kulutustottumukset eroavat pahasti toisistaan? Erityisesti raha nousee keskusteluun, kun perheenjäsenten välillä on suuret tuloerot. Tulisiko aikuisten silti maksaa aina puolet kaikesta? Vai se joka tienaa enemmän, maksaa enemmän?

Ratkaisu:

Laatikaa yhdessä viikko- sekä kuukausibudjetti. Listatkaa kaikkien tulot, pakolliset menot ja tämän jälkeen tasatkaa käyttörahoja yhteisen sopimuksen mukaan. Sopikaa rahan käytöstä ja olkaa rehellisiä. Pohtikaa mikä on minimi mitä tarvisee ja missä asioissa olisi valmis joustamaan. Jos tuloerot ovat suuret, niin yleensä vaihtoehtona on, että suurituloisempi maksaa enemmän yhteisistä menoista tai sitten downsiftaa asumisessa ja ruuissa vähemmän tienaavan tasolle. Ikävä tosiasia on, että tässä kohtaa sen suurituloisemman on vain pakko joustaa johonkin suuntaan.

Meidän perheriidat on näillä keinoilla saatu vähenemään reilusti. Nykyään ongelmana on, miten onnistutaan pysymään sopimuksissa. Ja uutena riidan aiheena on tullut vanhempien yhteinen aika ja kummankin oma-aika. Mutta näistä joku toinen kerta lisää.

Mistä asioista teillä riidellään? Miten olette saaneet asiat ratkottua?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaksi ihmistä kohtaavat. Ihastuvat toisiinsa. He saavat päähänsä rakkauden lasit ja alkavat katsomaan maailmaa niiden läpi. Pään valtaa mielikuvat yhteisestä elämästä. Avioliitto on seuraava luonnollinen askel, he ajattelevat. Pari purjehtii rakkauden täyttämään avioliiton satamaan. Ja sitten tuli elämä.

Avioliitto on eräänlainen mielenhäiriö
Avioliitto on eräänlainen mielenhäiriö

Avioliitto on eräänlainen mielenhäiriö. Tästä olen aivan varma! Ei kai kukaan muuten menisi naimisiin, jollei olisi jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa? Avioliittoon astellessa tunnetaan toista kohtaa rajatonta intohimoa, polttavaa kaipuuta ja ikuista tajunnan räjäyttävää rakkautta. Kumppani nähdään virheettömänä, täydellisenä prinssinä. Kuvitellaan olevan tarinan Romeo ja Julia.

Häiden jälkeen alkaa arki. Kumppanissa onkin paljon puutteita, hän ei osaakaan tehdä kaikkea. Toimintatavat ovat aivan vääriä, ei yhtään samanlaiset kuin omat. Kahden ihmisen elämän sovittaminen yhteen on todella haastavaa. Melkeinpä mahdotonta. Erotilastot puhuvat tämän asian puolesta. Ne osoittavat, että noin puolet solmituista avioliitoista päätyy eroon. Kun hetkellinen mielenhäiriö on mennyt ohi, haetaan eroa. Ei se elämä ollutkaan ruusunpunaista vaan harmaata. Halutaan jotain muuta. Parempaa.

Mielenhäiriön määre on: voimakkaan mielenliikutuksen aiheuttama hetkellinen sekavuustila. Kyllä, juuri sitä avioliitto on. Avioliitto on rakkautta, vihaa, intohimoa ja ennen kaikkea kumppanuutta. Loppujen lopuksi avioliitto on aika mukava mielenhäiriö, vaikka se kestäisi vain hetken.

No, ainakin ne häät on hyvät bileet.

Avioliitto on eräänlainen mielenhäiriö
Avioliitto on eräänlainen mielenhäiriö

Mutta kuuluuko avioliiton olla ikuinen rakkaus tarina?

Jos avioliiton piirtäisi janalle, jossa toisessa päässä on palava rakkaus ja toisessa on ärtymys. Avioliitto olisi rakkauden ja ärtymyksen rajamailla olemista. Yhdessä hetkessä sitä rakastaa puolisoaan palavasti ja toisessa puolison naama ärsyttää niin paljon, että saattaa jopa ihmetellä mitä koko ihmisessä on koskaan nähnyt. Avioliitto keikkuu janalla kuin trapetsitaitelija ja pariskunnan tehtävänä on pitää se tasapainossa. Jos trapetsitaitelija tippuu, on avioliitto päättynyt.

En tiedä millaisen mielenhäiriön olen saanut, kun olen tuon kumppanini tavannut. Se piti olla vain kesäromanssi. Mutta tässä olemme 18 vuotta myöhemmin. Yhä yhdessä. Rakkauden ja ärtymyksen rajamailla. Mielenhäiriöisinä.

Kati

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Koivula on tila eli projekti, joka ei valmistu koskaan. Täällä tuunataan, rakennetaan, remontoidaan ja eletään. Koivulan parhaita puolia on ehdottomasti iso metsään päättyvä tontti, jossa koirat ja lapset mahtuvat leikkimään sekä emäntä rakentelemaan omaa puutarhaansa. Täydellistä!

Koivulan emäntä on äiti kolmelle ja vaimo yhdelle. Sosiaalialan ammattilainen ja ikuinen opiskelija. Shoppailu addikti, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen.

Koivulan emäntä -blogi on kaikkea tätä. Tervetuloa matkaan!

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016