Kirjoitukset avainsanalla Lastenkasvatus

Kuva: pixabay

Viime kevään aikana havahduin perheemme orastavaan ongelmaan: kasvikset eivät uppoa! Ei sitten millään. Ainakin tuon miesväen keskuudessa kasviksia kartellaan kuin ruttoa. Tilanteen vakavuuteen havahduin, kun Ässä alkoi noukkimaan kasviksia pois ruuasta tai jättää koko ruuan syömättä, ilmoittaen vatsan olevan täysi tai ruuan olevan liian tulista, eikä tämän vuoksi pysty sitä syömään. Toisinaan huomasin Ässän tuijottavan lautastaan kuin toivoen ruuan katoavan katseen voimasta, poistuen lopulta pöydästä syömättä muruakaan. 

"Äiti, kasvikset ovat pahaksi minulle. Tulen niistä todella todella kipeäksi. Katso nyt? Saanko makkaraa?"

Isompi, jota myös mieheksi kutsutaan, kiukuttelee pahemmin kuin kolme ja puoli vuotias leikki-ikäinen. "Ootsä laittanut tähän jotain kesäkurpitsaa?" - ja nyrpistelee nenäänsä. Todeten lopulta ettei olekaan nälkä. Kuitenkin muiden mentyä nukkumaan, tämä miehen turjake hiipii jääkaapille ja alkaa rakentamaan evästä. Kebabit, makkarat ja grillimätöt katoavat ääntäkin nopeammin jääkaapista. Mutta kasvikset on ja pysyy, kunnes hiljaa mätänevät pois.

Mitä isompi edelle, sitä pienemmät perässä. Kun isä antaa esimerkkiä, ettei kasviksia tarvitse syödä tai oikeammin ne ovat pahoja, niin ne ovat myös tuon leikki-ikäisen mielestä. Ruuaksi valikoituu nakit, makkarat, ranskalaiset ja nyt uusimpana villityksenä maksalaatikko. Jos miehet saisi meidän ruuat päättää, niin noista neljästä ruuasta meidän ruokavalio koostuisi.

Meidän perheen miehet ovat äänestäneet suurimmat ällötykset:

  1. Kesäkurpitsa
  2. Kukkakaali
  3. Parsakaali
  4. Parsa 
  5. Kypsennetty porkkana

Onneksi meidän ihana ja rakas Silmu-taapero rakastaa kasviksia. Kasvispihvit, kesäkurpitsapasta ja kasvissosekeitto uppoaa paremmin kuin rasvaiset makkarat. Äitiinsä on kuopus tullut. Tämä antaa toivoa. Ehkä peli ei ole vielä menetetty noiden isompien kanssa?

Aloitin kesällä taistelun miesväen kasvishangoittelua vastaan. Otin heti kovat aseet käyttöön ja päätin, että meillä syödään kasviksia joka päivä. Kasvisruokia hivutetaan ruokalistalle kerta / pari viikkoon. Kasvisten maistelusta pyritään tekemään hauskaa ja mielenkiintoista. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta kaikkea on pakko maistaa. 

5 vinkkiä kuinka saada lapsi syömään kasviksia

  1. Ota lapsi mukaan ruuan laittoon. Anna tehtäväksi esim. kasvisten pesu ja pilkkominen, toki lapsen kehitystason mukaan. 3 vuotias on taitava kasvisten pesijä sekä osaa pilkkoa esim. kurkkua. Samalla kuin huomaamatta lapsi saattaa maistaa kasviksia.
  2. Suunnittele lasten kanssa yhdessä viikon ruokalista. Anna lasten päättää muutama ruoka ja pohtikaa yhdessä mitä kasviksia ruokaan voisi laittaa. Kun lapsi saa itse olla mukana ruuan suunnittelussa, maistuu se aivan eri tavalla.
  3. Tutuskaa yhdessä erilaisiin kasviksiin ja hedelmiin. Tutkikaa kaupan tarjontaa ja valitkaa yhdessä esimerkiksi viisi erilaista kasvista kotiin maistettavaksi. Järjestäkää koko perheen yhteinen kasvistasting.
  4. Tarjoa kasviksia sitkeästi. Lapsi tarvitsee yli 20 maistelu kertaa ennen kuin suu tottuu uuteen makuun.
  5. Näytä, että pidät kasviksista. Kun lapsi saa mallin, että kasvikset ovat hyviä ja aikuisetkin syö niitä, maistaminen helpottuu.

Meillä on kesän ajan tehty töitä kasvisten lisäämisestä koko perheen ruokavalioon. Olen todella positiivisesti yllättynyt miten rohkeasti Ässä on maistellut erilaisia ruokia, kun on itse saanut olla mukana tekemässä ja suunnittelemassa. Vieläkin suurimmat ällötykset ovat suurimpia ällötyksiä, mutta keitetty porkkana on mennyt jo mahaan asti, kun sen on itse saanut laittaa keittoon. Eli ehkä tämä tästä? 

Parhaimmaksi kikaksi kasvisten syömiseen olen huomannut parhaiten erilaiset kilpailut. Ilmeisesti perheemme on kovin kilpailuviettistä, sillä mikä tahans kilpailu toimii. AINA. Seuraavat kilpailut ovat olleet suosituimpia: Kenen lautanen on värikkäin? Kuka tunnistaa eniten kasviksia? Kuka on maistanut ekana kaikkia kasviksia? Kuka jaksaa syödä eniten vihanneksia? Kenen lautasella on eniten vihanneksia? Yleensä en suosi kilpailuja, mutta nyt tarkoitus pyhittää keinot. 

Miten teillä syödään kasviksia? Onko tullut ongelmia? Miten olette saaneet lapset syömään kasviksia?

Terkuin, Kati

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Nyt on ollut lämmintä. Tuskaisen kuumaa. Joka puolella hoetaan, ettei nyt saa valittaa vaan pitää nauttia! Kerrankin on lämmin eikä koko kesää sada. Silti sorrun valittamaan. Oloni on tuskainen. Hikoilen kuin pieni sika, olen äkäinen, kärsin nestehukasta vaikka juon kuin pesusieni, väsyttää ja v*tuttaa. Ei enää jaksa. Ja sitten tulee tehtyä välillä tyhmiä ratkaisuja ja tiuskittua kaikille. Kyllä nyt nautitaan...

Helle on tehnyt tehtävänsä lapsiinkin. He kiukuttelevat normaalia enemmän ja pyrkivät olemaan superriiviöitä. Varmaan vaistoavat, että nyt voi antaa läikkyä, samoilla huudoilla ja hermoromahduksilla. Tulee tunne, että voisin pakata lasten kimpsut ja kampsut kasaan ja lähettää Timbuktuun. Onneksi tunne on nopea ja ohimenevä. Tulee siinä pahimman ärtymyksen keskellä. Hetken päästä rakastan riiviöitäni, ainakin hetken.

Kuumuus on tehnyt sen, että pyrin erityisesti lasten kanssa pääsemään sieltä missä aita on matalin. Pyrin välttämään niitä kohtia, joissa tiedän tulevan takuuvarma kiukkukohtaus taikka sitten pohdin voinko joustaa periaatteistani. Kauppareissut on ykköspaikka, jossa syön periaatteeni. Näin meillä on lapset saaneet ylimääräisiä jäätelöitä ja smoothieta, jos olen joutunut raahaamaan heidät kauppaan mukanani. Tämän vuoksi pyrin jättämään lapsukaiset kotiin aina tilaisuuden tullen ja karkaamaan yksin, ihanaan ja viileään kauppakeskukseen, hermolomalle.

Tänä kesänä otsikoissa on ollut useasti millaiseksi tappavaksi aseeksi auto muuttuu, kun sen parkkeeraa ja sammuttaa. Erityisesti suorassa auringon valossa auton lämpötila nousee minuuteissa, vaikka ilmastointi olisi ollut hetki sitten päällä. Autoista on jouduttu pelastamaan nääntyviä eläimiä ja lapsia, kun ihmiset ovat ajattelemattomuuttaan jättäneet rakkaimpansa autoon odottamaan, ihan vain hetkeksi. Vain sokea on voinut välttyä näiltä varoituksilta ja vaaratilanteita, joita ajattelemattomuudesta on aiheutunut.

Tämän vuoksi järkytyin eilisellä kauppareissulla, kun parkkihalliin oli jätetty alta kouluikäinen lapsi yksin autoon. Autossa oli ikkunat kiinni, eikä lapsi saanut ovia auki. Normaalisti en olisi ehkä tilanteesta niinkään järkyttynyt, mutta tällä kertaa parkkihalli oli tuskaisen kuuma. Mittari näytti 35 astetta vaikka olimme varjossa. Ilma ei kiertänyt lainkaan. Suurimman järkytyksen aiheutti se, että kyseessä oli ison kauppakeskuksen parkkihalli. Vanhemman nopea kauppareissu ei ole mahdollinen hypermarketissa, jos sinne oli matka.

Lapsi huusi ikkunan läpi, että oli odottanut jo kauan vanhempia ja oli todella kuuma ja jano. Päädyin soittamaan hätäkeskukseen. Lähetin esikoisen kuopuksen kanssa takaisin kauppakeskukseen viilentymään ja käskin pyytää kuuluttamaan auton omistajaa heti parkkihalliin. Hätäkeskus otti soiton vakavasti ja kiittelivät, että olin jo ehtinyt toimia. Pyysivät, että voin jäädä tytön seuraksi siksi aikaa, kun saadaan apua paikalle. Tehtäväksi tuli tytön jututtaminen.

Minuutit vierivät. Aika tuntui ikuisuudelle. Kuitenkaan aikaa ei kulunut kuin 8 minuuttia soitostani hätäkeskukseen, kun vanhemmat oli tavoitettu ja he ilmestyivät autolle. Lapsi oli tajuissaan mutta janoinen, joten pelastusyksikköä ei tarvittu.

Hätäkeskus jututti vanhempia. Kertoivat, etteivät olleet lainkaan ajatelleet, että auto saattaisi parkkihallissa muuttua kuumaksi. Autossa oli kuitenkin ilmastointi. Niin, mutta eihän se ole päällä, kun auto on sammutettu. Vanhemmat olivat ajatelleet, että käyvät vain ihan nopeasti kaupassa. Pääsevät helpommalla, kun kiukutteleva lapsi saa jäädä autoon, jonne oli omasta toiveesta halunnut jäädä. Nopea kauppareissu oli kuitenkin venynyt vanhempien mukaan 15-20minuuttiin. Nyt lapsi oli nuutunut ja kauhuissaan. Olo kuitenkin helpottui, kun sai kylmää juotavaa ja autoon ilmastoinnin päälle. Tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä.

Olen joskus ajatellut, että voisin jättää lapseni autoon odottamaan, jos piipahdan vain ihan nopeasti kaupassa, postissa tai kioskilla. En kuitenkaan ole koskaan jättänyt lapsiani autoon, en edes talvella. Enhän voi jättää 1 vuotiasta tai 3 vuotiasta yksin. En edes hetkeksi. He ovat vielä liian pieniä. Eilinen tapahtuma sai minut ajattelemaan, etten tule koskaan jättämään lapsiani autoon yksin.

Sinä päivänä, kun he ovat niin isoja, että voin jättää auton avaimet turvallisesti heidän haltuun ja ovet auki, silloin he ovat tarpeeksi isoja olemaan yksin autossa, kun minä piipahdan kaupassa. Ei päivääkään aikaisemmin. Eli luvassa on minulla vielä monta hikistä ja ärtymyksen täyteistä kauppareissua, jotka tulen jatkossa käymään ilolla.

Oletko joskus harkinnut jättää lapsen autoon odottamaan? Minkä ikäinen lapsi voi mielestäsi odottaa yksin autossa?

Helteisin terkuin, Kati

Kommentit (5)

Vierailija

Olen jättänyt kiukuttelevan 5-vuotiaan autoon ja ovet lukkoon syksyllä ja keväällä, kun voin olla varma siitä, ettei autossa kauppareissuni aikana tule kylmä tai kuuma.
Kesäkuumalla olen omasta toiveestaan jättänyt 9-vuotiaan, autosta kaikki ikkunat täysin auki, ovet saa sisäpuolelta auki ja lapsella on puhelin mukana.

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

9 vuotias varmasti jo pärjääkin hyvin autossa yksin myös kesällä. Varsinkin jos on mahdollisuus poistua autosta. Itsekin varmasti jättäisin juuri puhelimen kanssa odottelemaan, jos ei suostu tulemaan mukaan.

Nykyään yh-äiti

Alle 2v on jäänyt isänsä kanssa autoon kun siinä oli ilmastointi päällä. Kun tulin takaisin, auto oli sammutettu. Isä sanoi "se vie turhaan bensaa". Että mua sapetti.
Uskallan jättää lapsen yksin autoon vasta kun voin luottaa, ettei pelleile/lähde ajamaan tms.

Vierailija

En uskaltaisi jättää lapsia autoon siksi aikaa kun käyn kaupassa, kaupassa menee aina niin paljon aikaa kun pitää hakea tuotteita ja maksaa ne. Joskus olen joutunut jättämään päiväkodista haun ajaksi nuoremman lapsen nukkumaan autoon mutta silloinkaan ei ole ollut kuuma ja aina meillä on ollut näköyhteys autoon ja ei olla oltu pitkään pois äkkiä olen hakenut toisen lapsen päiväkodista, hereillä ollessa en uskaltaisi jättää yksin autoon lasta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Pelkään, että minusta on tulossa tiukkapipo. Huomaan kiristäväni piponi resoria vuosivuodelta entistä tiukemmalle. Vaikka vielä muutama vuosi sitten julistin maailmalle, ettei minusta koskaan tule sitä ihmistä, joka kauhistelee nykyajan nuoria taikka nykyvanhempien löyhiä kasvatusmetodeita. Ajattelin olevani se nykyvanhempi, joka on suvaitsevainen ja hyväksyvä. Mutta en sitten olekaan...

Menneellä viikolla kiinnitin huomiota siihen, kuinka pienten lasten kanssa oltiin kaupassa tai leikkipuistossa vielä myöhään illalla. Siis niinkuin ilta YHDEKSÄN jälkeen. HUI! AIVAN KAMALAA! Meillä on perheen pienimmät jo siihen aikaan nukkumassa, niin kuin lasten kuuluu olla. Tai näin olen oppinut ja tämä rytmi on ollut meillä sopiva, joten mieleenkään ei ole tullut kyseenalaistaa sitä tai edes ajatella muiden tapojen olevan mahdollisia.

Siellä nyt se nuorisorikollisjengi kokoontuu, ei tule olemaan heillä tulevaisuutta.

Samalla viikolla huomasin alakoululaisten hengailevan poolilla KYMMENEN jälkeen. MITEN VASTUUTONTA! Tämä sai minut kiristelemään hampaitani ja päivittelemään, kuinka siellä nyt se nuorisorikollisjengi kokoontuu, ei tule olemaan heillä tulevaisuutta. Samaan aikaan hämmästelin vanhempien vastuuttomuutta ja pohdin, noinkohan edes tietävät missä ne omat kultamurut ovat.

Niinpä niin. Samanlaisen toiminnan koin kuitenkin Keski-Euroopassa täysin hyväksyttävänä. Siellä omatkin lapseni hilluivat mukana ravintolassa ja leikkipaikoilla vielä ilta kymmenen aikaan. Iltaunille painelimme kello 23 ja aamulla heräsimme virkeinä viimeistään kahdeksan aikaan aamiaiselle. 

Miksi jokin asia on hyväksyttävää muualla, mutta ei täällä meillä koti-Suomessa? Pitääkö kaikkien noudattaa samaa rytmiä? Tekeekö se perheestä huonomman, jos ei änkeä kauppaan ruuhka-aikaan, vaan menee mieluummin illalla, jolloin voi löytää punaisen lapun tuotteita? Pitääkö kaikkien lasten mennä kotiin seitsemäksi, syöda iltapala, käydä iltapesulla, jotta on viimeistään kahdeksalta sängyssä? Vain tällä tavalla kasvatetuista tulee mahdollisimman hyviä veronmaksajia. Olenko oikeasti tätä mieltä? Olenko tosiaan nykyään näin ahdasmielinen?

Päätin mennä jälleen kerran hieman itseeni ja yrittää pohtia asioita laajemmassa mittakaavassa. Lopulta alkoi hävettää. Kyllähän minä tiedän, että olemme kaikki yksilöitä. Meillä jokaisella omanlaiset aikataulut ja elämäntilanteet. Koululaisilla toki kouluajat määrittävät hyvin paljon rytmiä. Mutta nyt on vielä kesälomat koulusta, joten miksi ei saisi valvoa myöhään? On valoisaa ja lämmintä. Tai oikeammin illalla on mukavan vilpoista skeitata, päivällä siihen on liian kuuma. Joten eikö ole luonnollista olla silloin siellä poolila, kun ilma on sellainen missä jotain pystyy tekemään?

Jokaisen unentarve on erilainen. Toiset ovat aamuvirkkuja, toisia taas ei meinaa millään saada ylös sängystä. Meillä herätään aikaisin aamulla, mikä tarkoittaa sitä, että illalla mennään aikaisin nukkumaan. Toisille taas tämä ei käy mitenkään. Eli kun minä menen lasten kanssa puistoon KAHDEKSLTA AAMULLA, niin toisen rytmiin ILTA KAHDEKSAN sopii paremmin, kun lapset heräilevät silloin, kun me alamme pohtia lounasta.

Lopputulema: Miksi ei saisi illalla kymmen aikaa olla poolilla? Tai miksipä ei voisi mennä kauppaan silloin, kun toiset jo nukkuu? 

Millaiset kotiintuloajat teillä on? Mihin aikaan mennään nukkumaan? 

Terkuin, pipon resoria löysentävä Kati

Kommentit (4)

Vierailija

En itsekään koskaan jättäisi lasta yksin autoon, varsinkaan pienenä. Mitä jos saan vaikka sairauskohtauksen kaupassa? Kukaan ei tiedä että minulla on pieni lapsi autossa yksin. Tai mitä jos joku törmää pysäköityyn autooni? Vasta kun lapsi pääsee itse ulos autosta, saa hän jäädä sinne odottamaan.

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Juuri näin! Eniten itse juuri pelkään sitä, että jos joku törmää autoon. Varsinkaan, kun nuo peltikolarit ei ole mitenkään harvinaisia parkkihalleissa...

Yksi äiti

Työskentelen itse rafla-alalla. Monesti tullaan pojan kanssa kotiin lähempänä puolta yötä. Ennen se oli ihan ok kun oli oma auto, julkisilla tuntuu inhottavalta. Eskari alkaa tällä viikolla, joten täytyy löytää päivätyö tai jäädä kotiin jotta olisi ns. Normi arkirytmi ja unen määrä olisi vakio.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Tiedättekö sen ikävän tunteen, joka saattaa vallata kun katselee toisten upeita lomakuvia taikka lukee somesta missä kukakin on loman aikana käynyt? Se tunne on kateus. Tunne, joka on ikävä ja ruma. Sellainen, jota ei haluaisi koskaan myöntää. Kateuden kylkiäisenä tulee häpeä. Hävettää, että tuntee niin kamalaa tunnetta kuin kateus. Kateutta yrittää kätkeä, piilottaa jonnekin todella syvälle, etteivät muut ihmiset näe sen rumuutta. Siellä se sitten yksinäisyydessä rummuttelee ja saa kantajansa voimaan pahoin.

Olin alakoulussa, kun huomasin saavani maistaa ensimmäisen kerran kunnolla kateutta. Muistan omasta lapsuudesta kuinka hirveältä tuntui palata lomalta takaisin koulun penkille, kun loma oli vietetty lähinnä kotona taikka mummin luona. Meillä oli alakoulussa tapana aina ensimmäisenä päivänä kertoa taikka kirjoittaa essee, mitä kaikkea on loman aikana tehnyt. Kuuntelin kuinka luokkakaverini olivat käyneet milloin missäkin lomakohteessa, huvipuistot oli kierretty ja oltiin useita uusia kokemuksia rikkaampia. Ja kun oma vuoro tuli kertoa lomasta, niin sain juuri ja juuri soperrettua, että olin mummilla ja mummin kanssa käytiin Hakaniemen torilla joka päivä syömässä mansikoita ja kauppahallissa lounaalla. Papan kanssa käytiin uimassa ja narraamassa kaloja Kallvikin rannassa. Tehtiin sellaisia yksinkertaisia juttuja.

Yksinkertaiset asiat voivat olla juuri se loman tärkein anti.

30 vuotta sitten en osannut arvostaa lomiani. Luulin, että jäin jostakin pois, kun en saanut lapsena kiertää maailmaa vanhempieni kanssa tai minua viety jokaikiseen huvipuistoon. Koin, että olin saanut riesakseni ärsyttävät isovanhemmat, jotka eivät ymmärrä mistään mitään. Aikuisena olen yrittänyt ottaa kovasti kiinni sitä, mistä olen kokenut jääväni paitsi. Olen matkustellut ja nähnyt maailmaa. Olen pyrkinyt omille lapsille tarjoamaan mahdollisimman paljon kokemuksia. Viedä eri paikkoihin, jotta he voisivat kertoa mitä kaikkea hienoa ovat lomalla tehneet. Luulin tietäväni mitä lapseni tarvitsevat, millä on oikeasti merkitystä. Mutta nyt ymmärrän miten väärässä olen ollut.

Pyrin tarjoamaan lapsilleni kaiken tämän, mutta he jäävät siitä kaikesta tärkeimmästä vaille. He eivät saa lomaa perheestään. He eivät pääse isovanhempien kanssa kalaan tai lounaalle kauppahallille. Uupumaan jäävät salaa syödyt jäätelöt ja herkut ennen ruokaa. He eivät saa kokea isovanhempien jatkuvaa kiinnostusta jokaikistä sanaa kohtaa, mitä nämä pienet ihmiset tuottavat. He eivät saa tuntea sitä mummin suunnatonta rakkautta, joka syntyy kun saa sulkea oman lapsenlapsensa syliin ja hemmotella tämän piloille. Puuttumaan jää ne tärkeimmät, ne yksinkertaiset asiat.

Siinä missä minä toivoin lapsena juuri sitä mitä minun lapseni saavat, toivovat minun lapseni juuri sitä mitä minä sain. Ironista, eikö totta?

Siinä missä minä pidin itseisarvona isovanhempia ja heidän osallistumista lastenlasten elämää, onkin tämän päivän isovanhemmuudessa muuttunut. Isovanhempien ei enää oleteta kuuluvan aktiivisesti lastenlasten elämään, olevan heidän varahoitajia. Heillä on oma elämä. He ovat kasvattaneet omat lapsensa ja nyt on heidän vuoro elää vain itselleen. Tämä heille sallittakoon heille. Jokaisella on oikeus elää juuri sellaista elämää, kuin haluaa.

Nyt kun katselen omia lapsiani ja kuuntelen heidän kaipuuta, ymmärrän miten onnekas minä olin. Minulla oli isovanhemmat, jotka olivat valmiita uhraamaan kaiken minun vuokseni. He eivät missanneet yhtään kevätjuhlaa, ei futisotteluita eikä näytelmää, jossa esiinnyin. He olivat aina valmiita ottamaan minut luokseen ja tekemään minun kanssani mitä ikinä halusin. Siinä missä minun lapseni näkevät maailmaa ja saavat erilaisia kokemuksia meidän vanhempien kanssa, he jäävät kuitenkin siitä kaikista tärkeimmästä vaille. Lomasta omasta perheestä.

Mikä sinulle oli lapsuuden lomassa se tärkein? Oliko ne huvitukset, yhdessä olo vai isovanhemmat?

Lomaterkuin, Kati

Kommentit (3)

Vierailija

Mummilassa vietin kesät. Ulkona aamusta iltaan. Poimittiin marjoja, leikin kukkakauppaa mummin pihalla, etsin leppäkerttuja, kävin katsomassa naapurissa kissanpentuja, söin herkkuja aamusta iltaan, pyöräiltiin kauppaan. Ihan tavallisia juttuja! Ne kesät olivat ihania, aurinko paistoi ja jokainen päivä oli oma seikkailunsa.
Myönnän, että nyt suoritan lomaa. Pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota. Lapsilla pitää olla tekemistä ja näkemistä. Pelkkä kotoilu ei riitä. Meillä isovanhemmat ottavat lapsia luokseen, ja arvostan sitä. "Mummi ei ostanut mulle yhtään karkkia! Vain jäätelöä joka päivä." totesi esikoiseni. Minua nauratti, olkoot niin. Kesä on kerran vuodessa ja mummilassa jäätelö kuuluu jokaiseen päivään!

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Ihanaa! Nuo lapsuuden kesät ollut just täydellisiä.
Lasten tultua lomaa on alettu suorittaa. Se on todella ikävää. Meilläkin mietitään minne kaikkialle pitää ehtiä, missä käydä ja mitä nähdä. Ensi kesän tavoitteena meillä on ottaa kesä rennosti.

Mummilla syötyjä herkkuja ei lasketa. 😊

Vierailija

Ja pakko myöntää, että nuo Somen täyttämät lomakuvat lähinnä huvittaa. Ihmiset julkaisevat usein kuvia ja päivityksiä vain lomamatkoilta. Miksi tavalliset arjen kuulumiset innosta jakamaan niitä muillekin! Onko se myös sitä loman suorittamista, että kaikki mahdolliset lomat pitää jakaa kaikille, kun koittaa arki, ei päivityksiä enää tule.
Meidän lomaan kuuluu ne ihan samat leikkipuistot kuin arkenakin, isin kanssa tosin. Äiti lomailee puistoista välillä 😄.
Tänään hellepäivän kunniaksi laitettiin sadettaja päälle ja lapset kirmasivat onnellisina vettä pakoon. Kikatusta riitti ja kaikilla oli kivaa! Jälleen yksi onnistunut lomapäivä kotona. Huomisesta alkaen meillä suoritetaan sitten sitä lomaa 😂 osittain oma vika.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti kolmelle, vaimo yhdelle. Shoppailuaddikti, ikuinen laihduttaja, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen. 

Koivulan emäntä on elämänmakuinen blogi, jossa pohditaan naiseutta, parisuhdetta tai parisuhdettomuutta, seksuaalisuutta ja perhe-elämää. Sukelletaan syvälle tunteisiin ja ajatuksiin, kunnes palataan kevyempiin asioihin, kuten päivän ruokalistaan.

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016