Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Maailmaa muuttuu. Joka päivä mennään hurjasti asioissa eteenpäin. Taitotaso kasvaa ja vaatimukset kovenee. Toisinaan se on hyvä, mutta toisinaan se tuntuu tekevän elämästä mahdottoman. Otetaan esimerkiksi tasa-arvo. Olemme menneet huomattavasti eteenpäin viimeisen sadan vuoden aikana tasa-arvokysymyksessä. Naisten asema miesten ylivaltaan nähden parantanut. Onhan meillä hyvänen aika ollut nainen presidenttinä sekä hetken aikaa pääministerinä. Naiset ovat päässeet näyttämään, että osaavat tehdä muutakin kuin pestä pyykkiä, vaihtaa vaippoja ja laittaa ruokaa. Sukupuolisten väliset erot ovat kaventuneet, ainakin näennäisesti.

Ennen kuin jatkan pidemmälle tätä paasausta, pitää todeta, että olen ehdottomasti tasa-arvon kannattaja. En missään nimessä ajattele, että on olemassa erikseen miesten tai naisten töitä tai jonkun toisen työ olisi toista arvokkaampaa. Mielestäni tasa-arvo on ehdottoman tärkeää ja siihen tulisi aina pyrkiä. En näe itseäni mitenkään erityisemmin feministinä, vaikka naisten asemaa kovasti puolustan. Pidän itseäni tasapuolisuuden ja yksilöllisten tilanteiden huomioimisen kannattajana. Mutta jatketaan nyt tätä tasa-arvo teemaa.

Sain palautetta tekstistäni: "Pitääkö naisten olla tänä päivänä supersankareita?", jossa feministimäisesti viittaan, että tämän päivän naisilta vaaditaan suorastaan mahdottomuuksia. Minua oikaistiin nopeasti ettei tämä koske vain naisia, vaan sama pätee miehiin. Ja miehiltä näitä supersankarimaisia tekoja vaaditaan tasa-arvon nimissä.

Olen samaa mieltä, miehiltä vaaditaan nykyään paljon enemmän kuin ennen. Enää ei riitä, että käydään töissä ja tämän jälkeen heittäydytään sohvalle odottamaan palveluksia. Ehei! Nyt miesten pitää osallistua kotitöihin. Pitää siivota, hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja olla läsnä. Tehdä puolet niistä askareista, mitkä ovat aikaisemmin kuuluneet yksin naisille. 

Niin, miehiltä vaaditaan nyt osallistumista kotitöihin ja lastenhoitoon. Töihin, jotka naiset ovat hoitaneet, kun miehet kävivät palkkatöissä tienaamassa elannon perheelle. Kun naiset menivät palkkatöihin, hoitivat he edelleen vuosikymmeniä kotityöt yksin. Yht´äkkiä tämä ei enää käynyt ja naiset alkoivat vaatimaan muutosta. Maailma muuttui: naiset menivät töihin ja nyt miehiltä vaaditaan tasa-arvon nimissä ottamaan osaa kotitöihin. 

Tasa-arvon nimissä ovat naiset vallanneet perinteisiä miesten töitä. Naiset ovat kivunneet johtajiksi ja alkaneet tekemään teknisiä töitä, jotka perinteisesti on katsottu miesten töiksi. Naisilla on halu näyttää, että pystymme ihan samaan kuin miehet. Joskus jopa himpun verran parempaan.

Mutta mutta...

Unohdammeko tässä tasa-arvo huumassa, että kaikki naiset eivät ole teknisiä tai johtajatyyppiä? Tai toisille miehille lasten kotihoito on mahdoton tehtävä? Onko oikeasti välttämätöntä, että kaikkien pitää pystyä kaikkeen? Ja onko se yksilön heikkoutta ja avuttomuutta, jos tunnustaa ettei jokin asia luonnistu ja tarvitsee apua?

Kun tasa-arvon nimissä kaikkien miesten tulee ottaa osaa kotitöihin, tulee naisten näyttää pystyvänsä tekemään aina saman kuin mies. Jokaisen naisen on kyettävä vaihtaa renkaat autoon. Joka johtaa miesten keskuudessa spekulaatioon, meniköhän se nyt ihan oikein ja käydään tarkistamassa pultit. Mutta auta armias, jos nainen ei lähde niitä haalarit päällä vaihtamaan, huomautellaan tasa-arvoisuuden yksipuolisuudesta.

Miehen tehdessä kotitöitä, osallistuessa lastenhoitoon ja huomioimalla puolisonsa, saa hän osakseen ihailua ja kehuja ympäristöstä. Luvassa on ylistyslaulua ja 10 eläköön huutoa, sama se, onko asiat miten hyvin tullut tehtyä, niin pääasia on yritys. Ei haittaa vaikka valkoinen pyykki olisi pinkkiä, pääasia on että yrittää ja puolison pitäisi olla iloinen. Kun nainen taas vaihtaa auton renkaat, hakkaa halot ja kasaa ikean vaatekaapin, niin sitä pidetään itsestään selvyytenä. Ihan vaan tasa-arvon nimissä. Mutta auta armias, jos kaikkia renkaiden pultteja ei ole saatu kunnolla kiristettyä taikka hyllyn kasauksessa on jäänyt muutama ruuvi yli, siitä saadaan kuulla pitkään jälkeen päin. 

Vaaditaanko tasa-arvon nimissä naisilta huomattavasti enemmän asioita kuin miehiltä? Unohdetaanko ihan näiden kahden sukupuolen ominaiserot sekä yksilöiden väliset erot? Vai eikö sillä ole enää merkitystä? 

Vaikka miesten oletetaan ottavan nykypäivänä osaa kodinaskareihin, miesten ei oleteta automaattisesti leipovan mokkapaloja koulujen myyjäisiin tai osallistuvan jokaiseen marttakerhoon, mitä taas naisilta vaaditaan. Miesten on helpompi täyttää tasa-arvovaatimukset. Jo pelkästä yrityksestä palkitaan. Naisilta vaaditaan täydellisyyttä, jos halutaan selvitä ilman naljailua, siitä kuinka jokaisen tulisi pysyä lestissään.

Otetaan vielä viimeisenä huomioina tosiasia työelämästä. Kun työpaikalla on töissä yksi nainen kymmenen miehen keskellä, kenelle luulette kahvinkeitto vuoron lankeavan? Tai kuka siivoaa tilat? Ihan vain omien töiden ohella? Juu, kyllä olemme edelleen kaukana tasa-arvosta.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Ruoka on aihe, joka herättää tunnepitoista keskustelua. Syötkö suositusten mukaan? Onko ruuat itsetehtyä vai syödäänkö valmista? Suositaanko luomulähiruokaa? Entäs ne superfoodit? Onko ruuassa lisättyä sokeria tai onko valmistuksessa käytetty kermaa, vehnäjauhoja tai rasvaa? 

Hyi hyi hyi! 

Syöthän joka päivä kaksi lämmintä ateriaa, reilun ja monipuolisen aamiaisen, terveellisen välipalan sekä hyvän iltapalan? Pidät ateriarytmin säännöllisenä ja syöt vähintään 3-4 tunnin välein. Muistat syödä joka päivä puoli kiloa kasviksia, sekä 2-3 hedelmää? Mutta ethän syönyt banaania, sillä se sisältää liikaa sokeria? Menikö välipalaksi maustettu jogurtti? Tiedätkö miten paljon se sisältää sokeria? Ei ei ei! Suosi mieluummin kotimaisia marjoja ja luonnonjogurttia.

Ruoka tuntuu olevan aina tapetilla. Miten syödä terveellisesti ja ravitsevasti vaihtelee aikakausittain, riippuen mikä suuntaus on milloinkin in. Onneksi perusasiat kuitenkin pysyvät vuodesta toiseen melko muuttumattomana. Viikottaisessa ruokailussa pitäisi olla vaihtelua ja ruuan pitäisi olla maukasta ja ravitsevaa. Kasviksia ja kotimaisia marjoja tulisi suosia ruokavaliossa ja pyrkiä sömään kalaa vähintään kaksi kertaa viikossa.

Monissa paikoissa annetaan hyviä vinkkejä, kuinka onnistutaan laatimaan mahdollisimman terveellinen ja ravitseva ateriakokonaisuus. Perusohje on, että tulisi laatia kahden, neljän tai kuuden viikon ruokalista valmiiksi ja pysyä siinä. Kaupassa käydään mahdollisimman harvoin, jotta välttyy heräteostoksilta. Ja kauppareissuille tulisi muistaa aina laatia kauppalista. Hyvin suunniteltuhan on puoliksi tehty. 

Tämä on ihannetilanne, johon kovasti toivoisin pääseväni. Ainakin yritän kovasti. Mutta sitten se kuuluisa elämä tuppaa heittämään kaiken näköisiä yllätyksiä eteen.

Pyrin suunnittelemaan meidän perheelle vähintään viikon ruuat kerralla. Joskus paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä. Joskus suunnittelen, mutta en kuitenkaan pysy suunnitelmassa. Vaikka toisinaan, siis usein, meidän ruokailusta puuttuu suunnitelmallisuus, niin lapsille pyritään järjestämään ruuat suositusten mukaan. On aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällinen ja iltapala. Ruoka on pääsääntöisesti itsetehtyä, ruuissa pidetään vaihtelua yllä ja panostetaan ruuan laatuun. Ruoka-ajoista pidetään kiinni, jotta vältytään nälkäkiukuilta.

Hienoa! Eli lapset syö hyvin. Mutta entä äiti? Mitä äiti söi tänään?

Voisi kuvitella, että kun kotona valmistetaan ja tarjoillaan ruokaa viisi kertaa päivässä, niin äiti söisi siinä samalla. Nyt painotan sanaa, että KUVITELLA. 

Vaikka kuinka pyrin syömään lasten kanssa samaan aikaan, niin harvoin siinä onnistun. Ainakaan lämpöistä ruokaa. Jos onnistun istahtamaan yhdessä lasten kanssa ruokapöytää, alkaa tapahtua. Yhdelle täytyy nousta antamaan jääkaappiin unohtunutta maitoa, toinen onnistuu kaatamaan vedet pöydällä ja kolmas ei saa ruokaa pilkottua. Kun viimein lapset ovat tyytyväisiä ja kuvittelen, että nyt saan syödä, niin yksi haluaa potalle, toinen on valmis päiväunille ja kolmannella alkaa olemaan kiire treeneihin. Kiitos, ei minulla olisikaan ollut nälkä. 

Niin äiti, mitä söit tänään? Söin aamulla leivän. Lounaalla nappasin banaanin ja kaksi keksiä. Lasten päiväuniaikaan vatsani kurni niin kovasti, että söin lounaan jämät ja puoli litraa jäätelöä. Välipalalla söin lasten tähteitä. Päivällisellä söin kylmää ruokaa lasten poistuttua pöydästä pikku kakkosen ääreen sekä suklaapatukan korjatessani päivällisen jälkiä. Iltapalalla söin maustetun jogurtin ja 100g karkkipussin lasten mentyä nukkumaan. Ja sitten ihmettelen miksi ne raskausaikana saavutetut kilot ovat tiukassa.

Myönnän, että suurin ongelmani on, etten vain ota sitä aikaa ja istu alas syömään. Kyllä ne lapset voivat aina hetken odottaa, jotta myös äitikin saa syötyä. Kun ateriavälit venyvät, sorrun todella herkästi herkutteluun. Nopean sokerin avulla saan kipeästi kaipaamaani energiaa sekä saan kunnon virtapiikin. Tuloksena on kuitenkin nopea mahalasku ja väsymys yllättää illalla niin voimakkaana, että nukahdan lasten kanssa yhtäaikaa.

Mitä minun pitäisi tehdä? Kuinka voisin korjata tilanteen? Voisin myös harjoitella tekemään suurempia määriä ruokaa kerralla ja tarjoilla silloin tällöin valmista. Voisin alkaa suosimaan nopeita terveellisiä välipaloja, kuten pähkinöitä, marjoja ja luonnon jogurttia sekä smoothieta. Voisin käyttää lasten päiväuniajan terveellisen välipalan valmistamiseen enkä herkkujen ahmimiseen ja somettamiseen. Niin, niin voisin. Mutta mikä estää?

Saatan väittää, että lapset ovat syy siihen, miksi en syö hyvin. Mutta se ei ole totta. Totuus on, että esteenä olen vain minä, sokeririippuvuuteni ja mukavuuden haluni. Nyt kun asia on tiedostettu ja myönnetty, niin muutos voi tapahtua. No, ehkä huomenna. Minulla on vielä puolikas suklaalevy jemmassa... ;)

Herkuton lokakuu on luvattu, joten sitä kohti alan valmistautumaan.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Tämän päiväinen trendi, jossa naisen pitäisi pystyä tekemään kaikki, ärsyttää. Se on standardi mihin kroonisesti sairaan on melkein mahdotonta päästä. Maailma on alkanut vaatimaa supersankareita, vähempi ei enää riitä.

Olen täysin väsynyt tähän. En halua olla supersankari, joka pystyy tekemään kaiken. Se on loppuun kuluttavaa. 

Myönnän, en pysy enää työelämän vaatimuksissa. En yksinkertaisesti kykene tekemään 10-14 tuntisia työpäiviä ja siihen päälle vielä kehittymään ammattilaisena vapaa-ajalla. Niin ja toki minun pitäisi olla samalla myös joustava, luova, innovatiivinen sekä ratkaisukeskeinen. Ja vaikka minut on palkattu tekemään vain yhtä tehtävää, niin silti minun tulee olla moniosaaja. Tulee hallita tekniikka, sosiaaliset tilanteet, matemaattista ongelmaratkaisutaitoja pitää olla, lakipykälät osata etu- ja takaperin, luetteloa voisin jatkaa loputtomiin.

Jos se riittäisi, että pysyy työelämässä mukana ja sen kehityksessä, niin en valittaisi. Mutta kun se ei riitä. Myös kotona pitää olla supersankari.

Työt jatkuu kotona. On siivoamista, ruuanlaittoa, kaupassa käyntiä ja miljoona pientä asiaa. Tulee muistaa ekologisuus, kestäväkehitys sekä kotimaisuus. Mielellään myös luomu- ja lähituotanto. Aina ja kaikessa. 

Entäs sitten se perhe ja lastenkasvatus? Kiintymyssuhdevanhemmuus ja lapsentahtisuus on tällä hetkellä pinnalla ja muut kasvatustavat ovat vanhanaikaisia eivätkä vastaa tätä päivää. Lapsille ei saa koskaan huutaa tai hermostua, ettei aiheuta traumoja. Sillä nykyään lapset traumatisoituvat kaikesta, myös siitä jos vanhempi on hiljaa, ettei vain sano rumasti suutuspäissään.

Lapsille tulee tarjota monipuolisesti erilaisia virikkeitä. On ymmärrettävä, ettei tv ole lapsenvahti ja ruutuaika on pidettävä kohtuudessa. Mutta samalla kuitenkin on huomioitava, kuinka kaikki toiminta on nykyään netissä ja sovelluksissa.

On muistettava lasten vanhempainillat ja myyjäiset. Kaikkiin on osallistuttava, koska myös Pirjo-Matinkin vanhempi osallistuu ja jos sinä et osallistu, niin muut joutuvat tekemään sen sinun osuuden. Ethän sinä halua, että muut kärsivät sinun saamattomuutesi vuoksi? Pahimmassa tapauksessa sinun lapsesi jää joltakin retkeltä pois, koska sinä et leiponut niitä perhanan mokkapaloja myyjäisiin. Hyvin menee, jos on vain yksi lapsi. Kusessa ollaan, jos niitä lapsia onkin useampi. Mutta kuka hullu nyt tekeekään enempää kuin 1,7 lasta?

Nyt, kun se koti on hoidettu ja lapset kasvatettu, niin tulee sen parisuhteen vuoro. Sille tulee voida antaa aikaa ja siitä on pidettävä huolta. Seksiä ja läheisyyttä tulee olla vähintään kaksi kertaa viikossa. Kyllä. Kahden keskisiä karkumatkoja on järjestettävä arjen keskelle. On lomailtava yhdessä, ihan kahdestaan ja tämän lisäksi vielä perheenä. Yhtälöä vaikeuttaa se tosiasia, että lomaa on yleensä se viisi viikkoa vuodessa, joista pitäisi saada järjestymään kaksi ja puoli kuukautta kesään, jolloin lapset lomailevat. Niinpä niin.

En tiedä uskallanko enää ottaa tähän mukaan sen kuuluisan oman ajan. Ja ne harrastukset? Niin, liikkuahan pitää. Liikuntaa pitäisi pystyä harrastamaan vähintään kolme tuntia viikossa ja tähän päälle hyötyliikunta, kuten kävely kauppaan tai pari tuntia pulkkamäessä lasten kanssa, jossa sinä vedät ne mussukat sinne mäen huipulle useita kertoja, etkä vain seiso rinteen alanurkassa. Ne on vain tekosyitä, jos ei muka ole aikaa harrastaa liikuntaa. Se on laiskuutta ja saamattomuutta, jos sorrut 12 tuntisen työpäivän jälkeen sohvan nurkkaan katsomaan tv:tä.

Lisäksi vapaa-ajalla olisi suotavaa harrastaa jotain vapaaehtoistyötä taikka olla järjestöaktiivi. Täytyyhän sitä jokaisen kantaa kortensa kekoon. 

Vielä viimeisenä olisi ne sukulaiset ja ystävät. Heille pitää järjestää aikaa, viettää vapaa-aikaa ja olla mukana elämässä. Jos joku muuttaa, niin siellä on oltava muuttoapuna. Sairastuneen luona pitää käydä ja viedä viikon ruokatarpeet. Eikä unohdeta kaikkia merkkipäiviä, jolloin tulee muistaa läheiset ja osallistua juhlimaan tärkeitä päiviä.

Kyllä, supersankari tässä pitää olla, jotta tähän kaikkeen pystyy. 

Tunnustan, olen vajavainen. Lintsaan vanhempainilloista, maksan salikortista, mutta en käy siellä, en vietä mieheni kanssa laatuaikaa ja unohdan toisten synttärit. Huudan toisinaan lapsille ja annan tv:n hoitaa lapsenvahdin virkaa. Töissä saatan pitää liian pitkiä kahvitaukoja ja anna paperipinon kertyä pöydälle. Välillä koti muistuttaa enemmän kaatopaikkaa kuin kotia. 

Pidän sormet ristissä ja toivon tämän riittävän. Ehkä en ole aiheuttanut lapsilleni liian pahoja traumoja?

Terkuin, Kati

Kommentit (5)

Supersuuräiti

Unohdit, että kaikesta tästä tulee vielä valittaa yksin hiljaa, koska auta armias ENNEN vanhaan oli vielä NIIN paljon rankempaa. Ylemmän sukupolven kosto on raaka. Iloitkaa ne joilta löytyy myötätuntoinen anoppi tai äiti, jotka ovat valmiita auttamaan supersankaria. Meiltä ei löydy.

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Ai kamala! Miten mä ton unohdin! Viime jouluna sain juuri anopilta kuulla, kuinka silloin kun hän oli kotona lasten kanssa elämä se vasta oli hankalaa. Joten ihan turhasta valitan, kun kehtasin kertoa, että toivoisin että saisimme joskus lapset hoitoon ja saisimme nukkua. 

Vierailija

Se on kiva kuulla omalta mieheltään että kuinka aikaisempu sukupolvi (eli hänen
äitinsä)onstynyt tekemään kaiken eikä valita.

Koivulan emäntä -blogi
Liittynyt26.3.2018

Musta on aina ihan yhtä järkyttävää, kun näitä kommentteja kuulee. Niissä ei oteta huomioon lainkaan, että ennen maailma oli muutoinkin aivan erilainen. Sitten kommentti voisi olla edes jollain tavalla perusteltu, jos kommentoija itse, kykenisi hoitamaan sen paletin seuraavat 10 vuotta tai edes vuoden aivan itse, täysin valittamatta. Tosin silloinkin saattaisin huomautella, että me kaikki olemme yksilöitä. Toiset handlaa sen työn, kodin, ruuat, harrastukset, ystävyyssuhteet yms. Ottaen toki huomioon, että myös tilanteet ja toimintaympäristö on kaikilla erilainen, eli todellisuudessa eivät edes ole millään tasolla verrattavissa. 

Vierailija

Täysin samaa mieltä. Siihen päälle vielä toipuminen synnytyksestä, oma uupumus muu sairastelu, rahattomuus, huono työpaikka (jonka joutuu jättämään). Rahattomuus jatkuu... sitä ei kirpparivaatteetkaan pelasta, koska rahaa riittää vain ruokaan. Mutta mitäs olet tehnyt lapsia jos sinulla ei ole säästöjä tai rikkaita vanhempia. Kaiken tämän päälle yksinkertaisesti huono tuuri. Naisten pitäis enemmän kertoa tuntemuksistaan ja pitää puoliaan. En tosin tiedä mitä se auttaa. Ehkä maailma olisi erilainen jos miehet saisivat lapsia, miehet uskaltavat sanoa asiota ääneen.
Tsemppiä sulle, todella hyvin kirjoitettu!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: pixabay

Viime kevään aikana havahduin perheemme orastavaan ongelmaan: kasvikset eivät uppoa! Ei sitten millään. Ainakin tuon miesväen keskuudessa kasviksia kartellaan kuin ruttoa. Tilanteen vakavuuteen havahduin, kun Ässä alkoi noukkimaan kasviksia pois ruuasta tai jättää koko ruuan syömättä, ilmoittaen vatsan olevan täysi tai ruuan olevan liian tulista, eikä tämän vuoksi pysty sitä syömään. Toisinaan huomasin Ässän tuijottavan lautastaan kuin toivoen ruuan katoavan katseen voimasta, poistuen lopulta pöydästä syömättä muruakaan. 

"Äiti, kasvikset ovat pahaksi minulle. Tulen niistä todella todella kipeäksi. Katso nyt? Saanko makkaraa?"

Isompi, jota myös mieheksi kutsutaan, kiukuttelee pahemmin kuin kolme ja puoli vuotias leikki-ikäinen. "Ootsä laittanut tähän jotain kesäkurpitsaa?" - ja nyrpistelee nenäänsä. Todeten lopulta ettei olekaan nälkä. Kuitenkin muiden mentyä nukkumaan, tämä miehen turjake hiipii jääkaapille ja alkaa rakentamaan evästä. Kebabit, makkarat ja grillimätöt katoavat ääntäkin nopeammin jääkaapista. Mutta kasvikset on ja pysyy, kunnes hiljaa mätänevät pois.

Mitä isompi edelle, sitä pienemmät perässä. Kun isä antaa esimerkkiä, ettei kasviksia tarvitse syödä tai oikeammin ne ovat pahoja, niin ne ovat myös tuon leikki-ikäisen mielestä. Ruuaksi valikoituu nakit, makkarat, ranskalaiset ja nyt uusimpana villityksenä maksalaatikko. Jos miehet saisi meidän ruuat päättää, niin noista neljästä ruuasta meidän ruokavalio koostuisi.

Meidän perheen miehet ovat äänestäneet suurimmat ällötykset:

  1. Kesäkurpitsa
  2. Kukkakaali
  3. Parsakaali
  4. Parsa 
  5. Kypsennetty porkkana

Onneksi meidän ihana ja rakas Silmu-taapero rakastaa kasviksia. Kasvispihvit, kesäkurpitsapasta ja kasvissosekeitto uppoaa paremmin kuin rasvaiset makkarat. Äitiinsä on kuopus tullut. Tämä antaa toivoa. Ehkä peli ei ole vielä menetetty noiden isompien kanssa?

Aloitin kesällä taistelun miesväen kasvishangoittelua vastaan. Otin heti kovat aseet käyttöön ja päätin, että meillä syödään kasviksia joka päivä. Kasvisruokia hivutetaan ruokalistalle kerta / pari viikkoon. Kasvisten maistelusta pyritään tekemään hauskaa ja mielenkiintoista. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta kaikkea on pakko maistaa. 

5 vinkkiä kuinka saada lapsi syömään kasviksia

  1. Ota lapsi mukaan ruuan laittoon. Anna tehtäväksi esim. kasvisten pesu ja pilkkominen, toki lapsen kehitystason mukaan. 3 vuotias on taitava kasvisten pesijä sekä osaa pilkkoa esim. kurkkua. Samalla kuin huomaamatta lapsi saattaa maistaa kasviksia.
  2. Suunnittele lasten kanssa yhdessä viikon ruokalista. Anna lasten päättää muutama ruoka ja pohtikaa yhdessä mitä kasviksia ruokaan voisi laittaa. Kun lapsi saa itse olla mukana ruuan suunnittelussa, maistuu se aivan eri tavalla.
  3. Tutuskaa yhdessä erilaisiin kasviksiin ja hedelmiin. Tutkikaa kaupan tarjontaa ja valitkaa yhdessä esimerkiksi viisi erilaista kasvista kotiin maistettavaksi. Järjestäkää koko perheen yhteinen kasvistasting.
  4. Tarjoa kasviksia sitkeästi. Lapsi tarvitsee yli 20 maistelu kertaa ennen kuin suu tottuu uuteen makuun.
  5. Näytä, että pidät kasviksista. Kun lapsi saa mallin, että kasvikset ovat hyviä ja aikuisetkin syö niitä, maistaminen helpottuu.

Meillä on kesän ajan tehty töitä kasvisten lisäämisestä koko perheen ruokavalioon. Olen todella positiivisesti yllättynyt miten rohkeasti Ässä on maistellut erilaisia ruokia, kun on itse saanut olla mukana tekemässä ja suunnittelemassa. Vieläkin suurimmat ällötykset ovat suurimpia ällötyksiä, mutta keitetty porkkana on mennyt jo mahaan asti, kun sen on itse saanut laittaa keittoon. Eli ehkä tämä tästä? 

Parhaimmaksi kikaksi kasvisten syömiseen olen huomannut parhaiten erilaiset kilpailut. Ilmeisesti perheemme on kovin kilpailuviettistä, sillä mikä tahans kilpailu toimii. AINA. Seuraavat kilpailut ovat olleet suosituimpia: Kenen lautanen on värikkäin? Kuka tunnistaa eniten kasviksia? Kuka on maistanut ekana kaikkia kasviksia? Kuka jaksaa syödä eniten vihanneksia? Kenen lautasella on eniten vihanneksia? Yleensä en suosi kilpailuja, mutta nyt tarkoitus pyhittää keinot. 

Miten teillä syödään kasviksia? Onko tullut ongelmia? Miten olette saaneet lapset syömään kasviksia?

Terkuin, Kati

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Äiti kolmelle, vaimo yhdelle. Shoppailuaddikti, ikuinen laihduttaja, nautiskelija ja hyvän olon etsijä. Rakkautena valokuvaaminen, ruuanlaitto ja leipominen. 

Koivulan emäntä on elämänmakuinen blogi, jossa pohditaan naiseutta, parisuhdetta tai parisuhdettomuutta, seksuaalisuutta ja perhe-elämää. Sukelletaan syvälle tunteisiin ja ajatuksiin, kunnes palataan kevyempiin asioihin, kuten päivän ruokalistaan.

Voit seurata blogia nyt myös Blogit.fi palvelussa.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö blogini kanssa? Ota yhteyttä minuun tai Sanoma Lifestylen mediamyyntiin.

Blogiarkisto

2018
2017
2016